Suhtaudun periaatteessa hyvin nihkeästi ideaan, että kuolleen menestyskirjailijan tuotantoon kirjoitetaan jatkoa. Jälki on harvoin, jos koskaan, edes likimain tyydyttävää, ja hommassa on aina mukana selvä rahastuksen maku. Harvassa tapauksessa rahastus on tainnut olla niin peittelemätöntä kuin ruotsalaisen Stieg Larssonin Millennium-sarjanjatko-osan lanseerauksessa. Kuultuani David LagercrantzinSe mikä ei tapa -jatko-osasta ajattelin, että en sitä varmasti koskaan lue, mutta niin vain taas kävi, että tekijän näkeminen elävänä ja kirjan saaminen helposti nieltävänä äänikirjana saivat mielen muuttumaan. Lagercrantz oli nimittäin Turun kirjamessujen tähtivieraita lokakuun alussa.
Larsson tiettävästi suunnitteli sarjastaan kymmenosaista, enkä ihmettele lainkaan, jos niin vielä käy. Lagercrantz on ainakin neljännen osan pedannut hyvin niin, että se suorastaan huutaa jatkoa. Ja käsittääkseni sitä on jo luvassakin alun kainostelun kaikottua. Vaikea sanoa, kuka tässä voittaa tai häviää. Lukija voi aina vapaasti valita, lukeeko. Aika monet ovat tainneet lukea. Mitä Suomi lukee -listallaSe mikä ei tapa on ollut ostetuin käännöskirja elo-, syys- ja lokakuussa 2015, eli koko sen ajan, kun kirja on ollut myynnissä.
On ainakin myönnettävä, että Lagercrantz on huolella lukenut Larssonin kirjat ennen toimeen ryhtymistä. Miesten kirjoitustyylissä on paljon samaa, niin hyvässä kuin pahassakin. Lagercrantz vie joitakin Larssonin maneereja entistä pahempaan suuntaan, kuten juonen hidastamisen kertomalla samat tapahtumat yksityiskohtaisesti ja tarkkaan useasta eri näkökulmasta ja pysähtymällä välillä taustoittamaan henkilöitä pitkilläkin tarinoilla.
Suorastaan puuduttavia ainakin kuunneltuina olivat jaaritukset tekoälyyn liittyvistä alkulukusarjoista ja erilaisista matemaattisista yhtälöistä. Eivät ne sano tavislukijalle yhtään mitään. Ylipäätään keskeinen osa juonta, joka siis liittyy kansainväliseen tiedusteluun, teknologiaan ja tekoälyyn, on ajankohtaisuudestaan huolimatta jotenkin haukotuttavaa. Kaiken lisäksi Lagercrantz on päätynyt paljastamaan lukijalle tähän liittyvän ratkaisevan juonenkäänteen jo kirjan ensimmäisessä kolmanneksessa, mikä pudottaa jännityskierroksia melkoisesti!
On kulunut joitakin vuosia siitä, kun Pilvilinna joka romahti päättyi. Mikael ja Lisbeth eivät ole pitäneet yhteyttä, mutta ovat aloillaan tahoillaan Tukholmassa kumpikin. Millennium-lehti on saanut kukoistuksensa jälkeen kokea saman minkä muutkin printtimediat, ja innokas norjalaisostaja läähättää omistajien niskaan. Mikael on menettänyt kiinnostuksensa niin lehteen kuin Erika Bergeriinkin. Jotain pitäisi tapahtua.
Ruotsalainen huipputiedemies Frans Balder palaa kotimaahansa Yhdysvalloista, jossa hän on kehitellyt tekoälyä, tietokonetta, joka osaisi parannella itseään. Balder hakee entiseltä vaimoltaan pariskunnan yhteisen pojan Augustin. Kahdeksanvuotias August on syvästi autistinen ja diagnosoitu kehitysvammaiseksi. Balderin maksamat elatusavut eivät ole menneet pojan kuntoutukseen vaan väkivaltaisen juopon isäpuolen kurkusta alas. Nopeasti Balder oivaltaa, että Augustilla on muutamia ällistyttäviä kykyjä, vaikkei tämä osaa vielä edes puhua.
Frans Baderilla on kuitenkin perässään joukko vaarallisia vihollisia, jotka hinnalla millä hyvänsä haluavat omakseen hänen tutkimustuloksensa. Juuri ennen kuin palkkamurhaaja onnistuu tehtävässään Balder soittaa Mikael Blomkvistille kertoakseen tälle tarinansa. Pieni August-poika jää hyökkäyksessä henkiin, mutta ei suinkaan ole lopullisesti turvassa. Tarvitaan jälleen Lisbeth Salanderin taitoja, ennen kuin roistot napataan. Loppuhäivytyksessä Lisbeth pukeutuu jälleen kostonenkelin viittaansa ja pikkupahikset rökitetään perusteellisesti.
Mikael siis jatkaa puhtoisessa journalistiritarin roolissaan. Hänellä on uskollisia ihailijoita vaikka millä mitalla, ja uusia urotekoja syntyy tälläkin kertaa Millenniumin toimituksessa, vaikka hinta on lehdelle kova. Uhrauksia on tehtävä. Lisbeth on myös jotakuinkin ennallaan, mutta jää kaikesta huolimatta aiempaa vähäisempään rooliin. Jonkin verran Lagercrantz avaa lukijalle naisen menneisyyttä, mutta osa siitä on vanhaa kertausta eikä muutenkaan onnistu syventämään Lisbethin merkillistä hahmoa.
Ärsyynnyin muuten siitä, että kirjassa tavan takaa kerrotaan, että sää on surkea: on kova pakkanen ja samalla sataa lunta ja myrskyää. Sitten taas seuraavassa lauseessa kuvataan jotain tapahtumaa ulkoilmassa, kadulla tai merenrannalla, eikä sää haittaa toimintaa mitenkään. Esimerkiksi turistin näköinen mies kääntelee kadunkulmassa karttaa muina miehinä, vaikka ympärillä riehuu infernaalinen lumimyräkkä! Tai poliisi kuulee kymmenien metrien päästä jonkin vienon kolahduksen, kun tuulen pitäisi kohista rantavedessä ja puissa sellaisella voimalla, että hyvä kun laukauksen kuulisi.
Ärsytyskynnystä kutkutteli samaten viranomaisten ala-arvoinen toiminta tässäkin kirjassa. Tätähän Larssonkin viljeli: poliisit ovat kautta linjan ammattitaidottomia hölmöjä, lääkärit ja sosiaalityöntekijät itserakkaita ääliöitä. Vain toimittajat, tai tarkemmin Mikael Blomkvist ja hänen muutama harva kaverinsa osaavat työnsä ja tietävät, mikä on oikein. Sankarit ovat sankareita, ainakin Mikael. Lisbeth sentään hieman taivuttelee sääntöjä oman mielensä mukaan, mutta on aina ehdottoman, tinkimättömän oikeudenmukainen. Stereotyyppistä, sanon minä. Mutta niinhän viihde usein on.
Kaikesta tästä mussutuksesta huolimatta siis kuuntelin kakistelematta reippaat kahdeksantoista tuntia tätä kirjaa. Keskenkään en halunnut jättää. Enkä vannomaan mene, ettenkö ainakin äänikirjana voisi seuraavaakin harkita…
David Lagercrantz: Se mikä ei tapa (Det som inte dödar oss)
Suom. Outi Menna.
WSOY:n äänikirja: lukija Jani Karvonen, kesto 18 h 18 min.
Ostettu Elisa Kirjasta.