Jostain syystä Pauliina Vanhatalolla on hallussaan juuri sellaisen romaanin resepti, jollaisesta minä erityisen paljon pidän. Tähän tulokseen tulin jo Pitkää valotusaikaa lukiessani, ja ajatus vain vahvistui päästyäni loppuun.
Ensinnäkin Vanhatalon kielessä on jotain taianomaista. Se on huolella hiottua, mutta ei niin, että hiomisjälki olisi jäänyt näkyville. Kieli on selkeää, kirkkaan kuulasta ja vaivatonta, eikä siihen kiinnitä huomiota. Sen huomaa vasta, kun alkaa sitä erikseen ajatella miettiessään, miksi tekstistä jäi niin hyvä jälkimaku.
Veden pinta höyrysi pakkasessa, ja nuori puu taipui joen ylle. Sen oksat viistivät vettä.
Aarni kaivoi repusta kameran. Kun hän nosti sen silmilleen, hän näki että oli ollut oikeassa. Silmille puu ei ehkä ollut paljon mitään, pelkkä aavistus, mutta etsimen läpi se oli täydellinen. Aarni otti kuvan, vain yhden, jotenkin hän tiesi että se riittäisi.
Rakenteeltaankin Pitkä valotusaika on mieluinen. Aarnin elämää seurataan nuorukaisesta 1960-luvulta ihan nykypäiviin, mutta kerronnan kronologia on hienovaraisesti rikottu eikä kaikkea kerrota. Paljon aukoista jää vain hentojen vihjeiden varaan tai aivan tyhjän päälle. Lukijan mielikuvitus saa vapaasti täyttää aukot. Kuitenkaan Vanhatalo ei kikkaile tai jätä liikaa arvailujen varaan, vaan Aarnista piirtyy lopulta hyvin ehjältä tuntuva kuva.
Pidän teoksen miljöökuvauksesta. Suurin osa tapahtumista sijoittuu Ouluun, mutta myös vuosikymmenten takaisella Helsingillä on merkittävä osansa tarinassa. Aarnin kameran linssin läpi kaupungit avautuvat lukijallekin. En tiedä, johtuuko oman iän vaivihkaisesta karttumisesta vai mistä, mutta tällaiset hieman nostalgissävyiset kuvaukset lähihistoriasta puhuttelevat minua.
Keskeinen osuus romaanissa on jälleen työnteolla, tällä kertaa valokuvauksella. Hienovaraisen tarkkanäköisesti Vanhatalo kuvaa henkilöidensä kautta valokuvauksen ja siihen liittyvän liiketoiminnan ja taiteen tekemisen muutokset sodanjälkeisistä ajoista nykypäivään. Kaupallisuuden ja taiteen ristiveto liittyy myös alaan olennaisesti ja se on osa romaaninkin perustaa. Jollain taikuudella kirjoittaja saa arkiset, mekaaniset työt valokuvaamossa tuntumaan kiinnostavilta. Mietin myös, että näin perusteellisen aiheeseen paneutumisen on täytynyt vaatia uskomattoman määrän työtunteja.
Mutta ennen kaikkea Pitkä valotusaika kertoo vahingossa valokuvaajaksi ryhtyvästä oululaispojasta Aarni Koskiaavasta ja hänen elämästään. Aarnin kirous on kelpaamattomuus. Hän ei ole kelvannut koskaan oikein kenellekään, ei äidille eikä opettajille. Pahinta on, että tästä syystä (tai jostain muusta) hän ei koskaan tunnu kelpaavan itselleen.
Valokuvaajana ja miehenä Aarni vertaa itseään aina parhaaseen ystäväänsä Teuvoon, jolle kaikki on helppoa, tai siltä ainakin näyttää. Teuvolla on rahaa käytössään, kun Aarnin vatsa kurnii tyhjyyttään ja kuvien ottamista on harkittava viimeiseen asti, filmi kun on kallista. Teuvolla on uskomaton vienti niin naisten keskuudessa kuin työelämässäkin. Kun Aarni päättää jatkaa sukulaisnaisten valokuvausliikettä Oulussa, Teuvo matkustelee kiivaasti maailmalla uutiskeikoilla ja niittää mainetta.
Kelpaamattomuuden kirous jatkuu Aarnin kohdatessa suuren rakkautensa Ilsen. Koulutettu ja hyvän perheen tytär tuntuu saavuttamattomalta. Appivanhemmat ovat Aarnin kanssa samaa mieltä, mutta Ilse on päättänyt toisin. Osaako Aarni elää onnellista elämää, kun siihen hänelle annetaan mahdollisuus? Toistuvatko Aarnin haaveiden sortumiset myös lahjakkaan Lumi-tyttären elämässä? Eikö Aarni osaa tukea omia lapsiaan? Entä miltä ammatillinen menestys sitten maistuu, kun se tulee kohdalle?
Pitkässä valotusajassaei juonellisesti tapahdu kovin mullistavia asioita, mutta sen hienous piileekin juuri siinä, pienen ja arkisen kauneuden ja tärkeyden osoittamisessa. Taiturimaisesti Vanhatalo puhaltaa henkilönsä, ennen kaikkea Aarnin, mutta myös sivuhenkilöt eloon. Aarnista ehtii tulla lukijalle rakas ystävä kirjan mittaan. Välillä häntä haluaisi ravistella huomaamaan, että onni on tässä, tämä kelpaa, SINÄ kelpaat.
Lukiessani Pitkää valotusaikaa, erityisesti kirjan alkupuolella, tuli mieleen toinen osittain samoista aiheista ja teemoiltaankin samantapainen teos eli Tommi Kinnusen Neljäntienristeys. Yhtenevyydet ovat silkkaa sattumaa eivätkä siis mitenkään häiritseviä (ja lopulta todella vähäisiä). Mutta myös Kinnusen kirjasta pidin aivan valtavasti. Jokin salainen resepti näillä kirjailijoilla täytyy olla...
Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika
Tammi 2015. 223 s.
Ostettu. Päätin syksyllä ostaa kesäisillä syntymäpäivälahjakorteillani täysihintaisia kirjoja, ja tämä oli yksi noilla rahoilla hankkimistani teoksista. Loistava ostos!