”Aurelia halkoo koko vartalonsa voimalla vettä joka ei ehdy.” Tähän aloituslauseeseen oli tyssätä Riikka Pulkkisen romaanin Paras mahdollinen maailma lukeminen minulta. Onneksi Aurelia itsekin toteaa, että nyt meni yli. ”Hän korjailee ajatteluaan jatkuvasti. Kenelle hän esiintyy?” Muutaman sadan sivun jälkeen tämä alkaa seljetä lukijalle, ja lopulta myös Aurelialle itselleen. Kärsivällisyyttä tosin vaaditaan rutkasti, sillä Pulkkinen ei säästele materiaalia.
Pulkkisen tuotannosta olen lukenut tähän mennessä aiemmin romaanit Totta ja Vieras. Niiden perusteella sanoisin, että Pulkkisen tyylin tunnistaa helposti myös tästä uusimmasta. Kieli on hiottua, loppuun asti viimeisteltyä ja huolellisesti paikoilleen aseteltua: ”Maailman äiditsijä, se on oikea määritelmä. Äiditsen kaikkea, jotta missä ikinä hän onkin ja kenen kanssa, äidinrakkauteni ylettyy häneen.” On sitten puhdas makuasia, miten tämä kieli puree kuhunkin lukijaan. Minua se paikoin väsyttää ja etäännyttää. Ärsyttääkin jostain vaikeasti määriteltävästä syystä.
Myös teemojen ja aiheiden tasolla kyse on tutusta Pulkkisesta, vaikka tarina(t) on toki selvästi erilainen kuin aiemmissa romaaneissa. Perheensisäinen elämää suurempi vaiettu salaisuus, puhumattomuuden kierre, muistin petollisuus, ihmissuhteiden vaikeus ja tunteiden näyttämisen ja käsittelyn mahdottomuus ovat jälleen teoksen ydintä.
Pintatasolla liikutaan Helsingin porvaris-taiteellisissa piireissä. Aurelia on eronneiden tohtorivanhempien suosittu näyttelijätytär, joka jo ennen valmistumistaan on tehnyt näyttävää uraa sekä tv:n sketsisarjan tähtenä että vakavan teatteritaiteen puolella (en voinut mitään sille, että silmissäni näin Aurelian koko ajan Krista Kososena). Aurelia on saanut pääroolin Kansallisteatterin suurproduktiossa, jonka ohjaa kulttimaineinen itäsaksalaistaustainen Joachim. Käsikirjoitusta ei ole, vaan on tarkoitus, että työryhmä työstää tekstin yhdessä. Luvassa on siis poikkeuksellisen rankka syksy.
Perhesuhteet ovat pahasti solmussa. Isä on saanut yllättäen sairauskohtauksen ja odottaa koomassa siirtoa saattohoitoon. Äidin puheluihin Aurelia kieltäytyy vastaamasta. Isä on ollut aikeissa viimeinkin puhua Aurelialle eräästä asiasta, mutta tilaisuus on mennyt ohi. Äiti pelkää, mitä isä on Aurelialle kertonut. Onpa se mitä tahansa, Aurelia ei sitä halua kuulla nyt, kun on keskityttävä täysillä työhön. Mutta rankkojen näytelmäharjoitusten keskellä Aurelialle alkaa tapahtua jotain kummallista ja pelottavaakin. Mitä oikein tapahtuu hänen päässään, kun hän alkaa hahmotella näytelmän henkilöitä ohjaajan määräämänä?
Perhesalaisuutta avataan purkamalla Aurelian äidin kautta vanhempien rakkaustarinaa, joka taas kietoutuu yhteen Itä-Saksan ja Berliinin muurin viimeisten vuosien kanssa. Aurelia muistaakin aina kertoa uusille ihmisille, että hän on syntynyt samana päivänä kuin muuri murtui. Romaanin kiehtovimmat osat ovatkin juuri DDR:ään sijoitetut jaksot, niin Aurelian vanhempien kuin Joachimin perheen osuudetkin. Ajatus siitä, että ihminen ei tajua elävänsä historian merkittäviä käänteitä ennen kuin vasta jälkikäteen, on keskeinen teema koko romaanissa.
Työläimpiä luettavia ovat osuudet, joissa työstetään Joachimin näytelmää ja sen hahmoja. Teatteripuhe on pitkälti VMP-puhetta, kuten Aurelian ystäväkollega Tekla viiltävästi toteaa.
Traagisia tapahtumia on tarinassa kosolti. Ylipäätään teos on jopa tukahduttavan runsas monella tasolla. Pulkkisen taitavuuden tunnistan ja tunnustan, mutta minua ne eivät puhuttele aivan niin kuin toivoisin. Syynä ei ole pelkästään tuo alussa mainitsemani vieraannuttavan hiottu kieli, vaan myös henkilöiden jonkinlainen sivistyneisyyden luoma teflonpinta ja itseriittoinen totisuus. Edelleen kaipaan jotain rosoa, elämänmakua (ja kenties huumoria?). Helsingin kahviloiden lattet ja Berliinin puistojen piknikit eivät sitä minulle anna.
Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma
Otava 2016. 358 s.
Arvostelukappale.
Otava 2016. 358 s.
Arvostelukappale.