Kirsin kirjanurkka

”Aurelia halkoo koko vartalonsa voimalla vettä joka ei ehdy.” Tähän aloituslauseeseen oli tyssätä Riikka Pulkkisen romaanin Paras mahdollinen maailma lukeminen minulta. Onneksi Aurelia itsekin toteaa, että nyt meni yli. ”Hän korjailee ajatteluaan jatkuvasti. Kenelle hän esiintyy?” Muutaman sadan sivun jälkeen tämä alkaa seljetä lukijalle, ja lopulta myös Aurelialle itselleen. Kärsivällisyyttä tosin vaaditaan rutkasti, sillä Pulkkinen ei säästele materiaalia.

Pulkkisen tuotannosta olen lukenut tähän mennessä aiemmin romaanit Totta ja Vieras. Niiden perusteella sanoisin, että Pulkkisen tyylin tunnistaa helposti myös tästä uusimmasta. Kieli on hiottua, loppuun asti viimeisteltyä ja huolellisesti paikoilleen aseteltua: ”Maailman äiditsijä, se on oikea määritelmä. Äiditsen kaikkea, jotta missä ikinä hän onkin ja kenen kanssa, äidinrakkauteni ylettyy häneen.” On sitten puhdas makuasia, miten tämä kieli puree kuhunkin lukijaan. Minua se paikoin väsyttää ja etäännyttää. Ärsyttääkin jostain vaikeasti määriteltävästä syystä.

Myös teemojen ja aiheiden tasolla kyse on tutusta Pulkkisesta, vaikka tarina(t) on toki selvästi erilainen kuin aiemmissa romaaneissa. Perheensisäinen elämää suurempi vaiettu salaisuus, puhumattomuuden kierre, muistin petollisuus, ihmissuhteiden vaikeus ja tunteiden näyttämisen ja käsittelyn mahdottomuus ovat jälleen teoksen ydintä.

Pintatasolla liikutaan Helsingin porvaris-taiteellisissa piireissä. Aurelia on eronneiden tohtorivanhempien suosittu näyttelijätytär, joka jo ennen valmistumistaan on tehnyt näyttävää uraa sekä tv:n sketsisarjan tähtenä että vakavan teatteritaiteen puolella (en voinut mitään sille, että silmissäni näin Aurelian koko ajan Krista Kososena). Aurelia on saanut pääroolin Kansallisteatterin suurproduktiossa, jonka ohjaa kulttimaineinen itäsaksalaistaustainen Joachim. Käsikirjoitusta ei ole, vaan on tarkoitus, että työryhmä työstää tekstin yhdessä. Luvassa on siis poikkeuksellisen rankka syksy.

Perhesuhteet ovat pahasti solmussa. Isä on saanut yllättäen sairauskohtauksen ja odottaa koomassa siirtoa saattohoitoon. Äidin puheluihin Aurelia kieltäytyy vastaamasta. Isä on ollut aikeissa viimeinkin puhua Aurelialle eräästä asiasta, mutta tilaisuus on mennyt ohi. Äiti pelkää, mitä isä on Aurelialle kertonut. Onpa se mitä tahansa, Aurelia ei sitä halua kuulla nyt, kun on keskityttävä täysillä työhön. Mutta rankkojen näytelmäharjoitusten keskellä Aurelialle alkaa tapahtua jotain kummallista ja pelottavaakin. Mitä oikein tapahtuu hänen päässään, kun hän alkaa hahmotella näytelmän henkilöitä ohjaajan määräämänä?

Perhesalaisuutta avataan purkamalla Aurelian äidin kautta vanhempien rakkaustarinaa, joka taas kietoutuu yhteen Itä-Saksan ja Berliinin muurin viimeisten vuosien kanssa. Aurelia muistaakin aina kertoa uusille ihmisille, että hän on syntynyt samana päivänä kuin muuri murtui. Romaanin kiehtovimmat osat ovatkin juuri DDR:ään sijoitetut jaksot, niin Aurelian vanhempien kuin Joachimin perheen osuudetkin. Ajatus siitä, että ihminen ei tajua elävänsä historian merkittäviä käänteitä ennen kuin vasta jälkikäteen, on keskeinen teema koko romaanissa.

Työläimpiä luettavia ovat osuudet, joissa työstetään Joachimin näytelmää ja sen hahmoja. Teatteripuhe on pitkälti VMP-puhetta, kuten Aurelian ystäväkollega Tekla viiltävästi toteaa.

Traagisia tapahtumia on tarinassa kosolti. Ylipäätään teos on jopa tukahduttavan runsas monella tasolla. Pulkkisen taitavuuden tunnistan ja tunnustan, mutta minua ne eivät puhuttele aivan niin kuin toivoisin. Syynä ei ole pelkästään tuo alussa mainitsemani vieraannuttavan hiottu kieli, vaan myös henkilöiden jonkinlainen sivistyneisyyden luoma teflonpinta ja itseriittoinen totisuus. Edelleen kaipaan jotain rosoa, elämänmakua (ja kenties huumoria?). Helsingin kahviloiden lattet ja Berliinin puistojen piknikit eivät sitä minulle anna.

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma
Otava 2016. 358 s.

Arvostelukappale.

Riparin jälkeen kesälomaansa viettävän Silvan elämä näyttää kallistuvan huolestuttavaan suuntaan: näpistelyä, valehtelua, viinakokeiluja, ylipainoisen luokkakaverin säälimätöntä kiusaamista kaveriporukan vanavedessä. Sitten sattuu onnettomuus, jossa Silva lyö päänsä ja menettää tajuntansa. Hän makaa sairaalassa koomassa, mutta samaan aikaan hän on myös Koomassa, paikassa elävien maailman ja kuolleiden asuttaman Tuonpuoleisen välissä. Koomaan joutuneet eivät tiedä, kumpaan suuntaan he sieltä lähtevät: takaisin elävien maailmaan vai Tuonpuoleiseen.

Tuonpuoleisen asukkaat voivat ylittää rajan Koomaan ja takaisin. Sen he tekevätkin kahdesta syystä. Ensinnäkin kuolleiden tehtävä on noutaa tutut henkilöt Koomasta Tuonpuoleiseen, mikäli heidän on tarkoitus siirtyä sinne puolelle. Toiseksi kuolleet voivat koettaa löytää jonkun, joka voisi viedä viestin elävien maailmaan. Viestinviejien siis oletetaan vielä palaavan rajan yli elävien puolelle.

Silva on luonnollisesti hämmennyksissään tupsahtaessaan Koomaan. Väkeä on liikkeellä runsaasti, mutta vain harva on Suomesta. Ihmisiä katoaa jäljettömiin hänen silmiensä edessä. Joidenkin kadonneiden paikalle jää leijailemaan valkoinen höyhen. Joitakuita käy puhuttelemassa ihminen, jonka pään yläpuolella hohtaa valopilvi. Kukaan ei tunnu olevan Varsalasta päin, saati tuttu.

Vähitellen Silva saa kootuksi jonkinlaisen käsityksen tilanteesta. Hän saa vietäväkseen myös neljä viestiä elävien maailmaan. Mutta miten viedä ne perille ilman, että joutuu kertomaan Koomasta? Siitä ei tosiaankaan kannata puhua kenellekään, sen toipuva Silva saa huomata nopeasti. Mutta viestien viemisestä on kuitenkin lopulta enemmän hyötyä kuin haittaa.

Marja-Leena Tiaisennuortenromaani Terveisiä Koomasta ei tosiaankaan ole idealtaan kaikkein tavanomaisimpia. Silva on ihan tavallisen pikkukaupungin tavallisen uusperheen murrosikäinen tytär iloineen ja suruineen. Onnettomuus ja Koomassa välitettäviksi saadut viestit kuitenkin muuttavat tavallisen menon, ja romaani saa maagisen realismin lisäväriä.

Perimmältään on kuitenkin kyse hyvin tyypillisistä kirjallisuuden teemoista: oikea ja väärä, kasvaminen ja itsenäistyminen, vastuu. Yliluonnollisen hipaisu saa ne kuitenkin maistumaan raikkailta ja tuoreilta ja kaikenlaiselta opettavaiselta saarnaamiselta vältytään. Mitään liian kummallista tai outoa teoksessa ei ainakaan minun makuuni ole, eikä henkimaailman asioita paljoakaan pohdiskella. Erottuva yksityiskohta liittyy teoksen ulkoasuun: Koomaan sijoittuvan osuuden sivut ovat mustareunuksiset ja erottuvat selvästi.

Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Tammi 2016. 210 s.

Arvostelukapple.

Marja-Leena Tiaisella on mittava kirjallinen tuotanto, josta merkittävä osa on nuortenkirjallisuutta. Blogissani olen aiemmin esitellyt Khao Lakin sydämet ja piakkoin kerron Tiaisen selkokirjastaTatu, Iiris ja Pääkallomies vähän lisää.

Sujuvalukuinen ja suppeahko* Viestejä Koomasta sopii mainiosti yläkouluikäisille lukijoille. Ulkoasu on kaunis, mutta puhuttelee todennäköisesti enemmän tyttö- kuin poikalukijoita. Kannen on tehnyt Laura Lyytinen.

*) Rising Shadow -sivustolla Niina Tolonen kaipailee teokseen lisää syvyyttä ja laajuutta erityisesti Kooma-osuuteen.

***
Tämä juttu on alkusoittoa varsinaisesti ensi vuoden puolella alkavaan nuortenkirjaprojektiini, jonka esittelin tarkemmin tämän tekstini lopussa. Tarkoitus on siis joka viikko, lähinnä torstaisin, julkaista juttu uudesta kotimaisesta nuorten- tai nuorten aikuisten kirjasta.

Vuonna 2013 suomeksi ilmestynyt Eowyn Iveyn romaani Lumilapsi (Bazar) sai innostuneen vastaanoton kirjablogeissa, mutta jäi kuitenkin minulta lukematta. Alkusyksystä kirjakaupassa taivuin, kun myyjä silmät innosta palaen kehui Lumilasta, josta oli ilmestynyt pokkaripainos. Samainen myyjä kertoi myös, että kirjailijalta oli vastikään ilmestynyt toinen romaani suomeksi. Ostin siis Lumilapsen pokkariversion, mutta se jäi luettavien pinooni odottelemaan aikaansa.

Alkusyksystä sain myös kutsun Bazar-kustantamon hauskoille synttäreille, joissa jossakin nurkassa ehdimme bloggaajakollegani kanssa jututtaa hetken kustantamon edustajaa. Hän tarjosi minulle arvostelukappaletta uunituoreesta Eowyn Iveyn romaanista Maailman kirkkaalle laidalle. Hieman epäröin, koska Lumilapsikinedelleen odotti lukemistaan. Kirjan herkullisen kaunis kansi kuitenkin puhui lukemisen puolesta, joten päätin tarttua tilaisuuteen.

Mitenkään helposti en Maailman kirkkaalle laidalle -romaanin kyytiin päässyt. Takakansi antaa tietysti hieman osviittaa, että menneisyydessä ja Alaskassa ollaan. Hankala alku johtuu kirjan rakenteesta ja kronologian rikkonaisuudesta. Johdantona on kirje, jonka lähettäjä haluaa Alaskan Alpinen historiallisen museon kuraattorin ottavan vastaan aineiston, jonka hän on saanut haltuunsa. Kyseessä on esineistöä ja kirjeenvaihtoa sekä päiväkirjoja everstiluutnantti Allen Forresterilta, joka johti pientä tutkimusretkikuntaa Wolverinejoen latvoille vuonna 1885. Allen Forrester on ollut Waltin, aineiston haltijan, isosetä.

Romaani edetessä kuraattori Josh ja Walt lukevat ja tulkitsevat Allen Forresterin ja tämän vaimon Sophien kirjeenvaihtoa ja muistiinpanoja vuoden 1885 ajalta. Sekaan on ujutettu myös autenttisen tuntuisia piirroksia ja valokuvia sekä muuta lähdemateriaalia, kuten lehtileikkeitä. Ajallisesti Sophien tarina avautuu muutamaa kuukautta Allenia jäljessä, mutta loppua kohden tämä kuilu kuroutuu umpeen.

Lyhyen johdantokirjeen jälkeen hypätäänkin suoraan asiaan ja vuoten 1885 ilman sen kummempia valmisteluja. Lukija saa itse koota tarinan palaset. Sophie ja Allen ovat tuore, hieman odottamaton aviopari. Allen saa tehtäväkseen luotsata pienen tutkimusmatkaretkikunnan toistaiseksi käymättömiin korpimaahin eli Wolverinejoen latvoille ja sieltä Yukonjoelle. Alue on hiljattain siirtynyt Venäjältä Yhdysvalloille ja nyt pitäisi kartoittaa maastoa ja sitä, miten alueen rikkaudet olisivat hyödynnettävissä. Sophien on alun perin tarkoitus lähteä retkueen mukaan, mutta sitten käy ilmi, että hän on raskaana.

Allen lähtee siis vaaralliselle retkelle raskain sydämin joutuessaan jättämään Sophien, mutta uutinen lapsesta on kuitenkin riemukas. Rohkea ja edistysmielinen Sophie kapinoi, mutta joutuu alistumaan lääkärin ehdottomaan määräykseen. Allen raportoi retken vaiheita päiväkirjaansa ja Sophie omia tuntojaan tahollaan omaansa. Kummankin tarkoitus on, että Allenin palattua kotiin muistiinpanoja luetaan ristiin, jotta kumpikin voi kokea toisen kokemukset tuoreina.

Toisaalla Allen pienen retkikuntansa kera etenee yhä syvemmälle erämaahan, jonka henkeäsalpaava jylhyys mykistää ja ankaruus on vähällä lannistaa. Alkuperäisasukkaat suhtautuvat epäluuloisesti tulokkaisiin, eikä yhteistä kieltä kaikkien tavattujen leirien asukkaiden kanssa ole. Ruoka loppuu, saappaat kuluvat jaloista, terveys pettää. On mahdotonta kuvitella, miten Sophie olisi selviytynyt matkasta. Alleninkin selviytyminen on hiuskarvan varassa. Mutta Sophiekaan ei säästy raskailta vastoinkäymisiltä, vaikka on turvassa Vancouverin kasarmialueella.

Kuin varkain Ivey alkaa tuoda tarinaan myyttistä ulottuvuutta. Allenin retkikunta kohtaa heti rantauduttuaan alkuperäisasukkaita, joiden seurassa on shamaani, Ukko, joka käyttäytyy Allenin ja hänen miestensä silmin kummallisesti, jopa pelottavasti. Allen on eräänä yönä näkevinään Ukon istuvan korkealla kuusessa. Sophie taas pelästyy kotona kummallisesti käyttäytyvää korppia. Korpit tuovat epäonnea, ja tämä yksilö käy koputtelemassa hänen makuuhuoneensa ikkunaa. Sitten hänen Allenilta saamansa hopeinen hiussolkensa katoaa. Allen löytää erämaasta patinoituneen hopeisen hiussoljen, joka muistuttaa kummallisesti hänen Sophielle antamaansa koristetta. Nämä tosin ovat vielä alkusoittoa niille mytologian lihaksi tulemisen kokemuksille, jotka Allen ja kumppanit kirjaavat muistiin.

Jossain kolmanneksen luettuani huomasin olevani sisällä romaanin maailmassa ja sitten se olikin menoa. Kun Sophie aloittaa valokuvauksen opettelun uhmaten kaikkia ajan sovinnaisuus- ja soveliaisuussääntöjä tavoitteenaan kuvata ennen kaikkea lintuja, olin myyty. Sophien määrätietoisuus ja lannistumattomuus vaikeuksien edessä sai ajattelemaan, että todennäköisesti hän olisi selviytynyt vaarallisella tutkimusretkelläkin.

Tämän kirjoitettuani luin Lumiomena-blogin Katjan kirjoituksen Lumilapsestaja huomasin, että monet romaanien rakennusaineista ovat samoja: historia, Alaska, erämaa, lapset ja lapsettomuus, mytologian ja reaalimaailmojen kohtaaminen ja lomittuminen. Vaikutuin tästä romaanista, mutta onko Lumilapsi sittenkin liian samanlainen sen kanssa? Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja ei ihastunut tähän varauksetta, vaan pitää kokonaisuutta liiankin runsaana ja hajanaisena. Tästä olen kyllä samaa mieltä. Minä olisin ollut valmis jättämään pois Joshin ja Waltin osuudet. Kirjasähkökäyrän Mai piti tätä huikeana seikkailukirjana. Kirjakirppu-blogin Jenniin vetosi nimenomaan Alaska kaikkine puolineen.

Maailman kirkkaalle laidalle on lumoava romaani Alaskasta, selviytymisestä, intohimosta työhön ja rakkaudesta kahden aikuisen ihmisen välillä. Sen parissa viihtyy ja oppii uutta, viehättyy ja vaikuttuu. Tarinan vietäväksi kannattaa antautua.

Eowyn Ivey: Maailman kirkkaalle laidalle (The Bright Edge oh the World)
Suom. Marja Helanen. Bazar 2017. 553 s. Kansi Susanna Appel.

Arvostelukappale.

1970-luvulla sain lahjaksi kuusi osaa Anni Swanin kootuista kertomuksista, joita on kaikkiaan yksitoista. Aikuisena täydensin sarjan, josta taas kerran julkaistiin uusintapainoksia, joten lapsillani oli aikanaan koko setti luettavanaan. Itsekin luin tuolloin aikaisemmin puuttumaan jääneet osat. Sen sijaan en ole varma, lukivatko lapseni enää sarjaa. Tytär ehkä lukikin.

Rakastetuista nuortenkirjoista omia suosikkejani olivat ainakin Arnellin perhe kiehtovan Australian takia sekä Iris rukka, koska sen loppuratkaisu tuotti joka lukukerralla yhtä suuren tyydytyksen oikeudentajulleni. Kirjat luonnollisesti luin ahmimisiässäni lukemattomia kertoja. Teokset sopivat mainiosti muuhunkin lukemistooni tuohon aikaan, jolloin luin toistuvasti läpi muun muassa Lucy M. MontgomerynAnna- ja Pieni runotyttö -sarjoja ja Louisa M. AlcottinPikku naisia jatko-osineen.

Vuosikymmeniä ennen syntymääni kirjoitetut tyttökirjat huokuvat menneen maailman suloista idylliä, joissa tarjottuja rooleja vastaan vienosti kapinoivat tytöt lukevat, tekevät vastentahtoisesti käsitöitä, haaveilevat ja viettävät kaikin puolin hyvin erilaista elämää kuin mitä omani oli. Monet sankarittarista haaveilevat rohkeasti itsenäisemmästä elämästä kuin on mahdollista ja päätyvät verhotun romanttisten käänteiden jälkeen yleensä suotuisaan avioliittoon tavoitellun miehen kanssa. Matkan varrella koetaan tietysti suruja ja vaikeuksia, monenlaisia kommelluksia ja juonitteluja.

Kaikkea tätä on runsain mitoin myös vuonna 1922 ilmestyneessä Pikkupappilassa. Lapsena muistan lukeneeni vain sen jatko-osan eli vuonna 1924 ilmestyneen Ulla ja Mark -nimisen teoksen. Aikanaan sitä lukiessani en muista juurikaan pohdiskelleeni ilmestymisaikaa enkä sitäkään, mihin aikaan kirjan tapahtumat sijoittuvat. Siitä saakin yllättävän vähän vinkkejä, mutta Ullan ja Markinavulla päättelin, että kyseessä lienee 1870-luku, koska Saksassa on edelleen voimissaan muhkeaviiksinen Otto von Bismarck.

Sen sijaan pienintäkään viittausta ei ole kirjan kirjoittamisajankohtaan, joksi oletan siis 1920-luvun alkua. Teosparin maailma on hyvin runebergiläinen arvoiltaan. Köyhä ja vaatimattomissa oloissa ja jopa ankarissakin rahavaikeuksissa kamppaileva papin monijäseninen perhe on kauttaaltaan ja perin juurin kunnollista, ahkeraa, jumalaapelkäävää, kristillisiä elämänarvoja noudattavaa ja osaansa tyytyväistä väkeä. Ylempisäätyisiä kunnioitetaan, mutta ei aivan varauksetta. Swanin köyhät ovat pääsääntöisesti hyväkäytöksisiä ja korrekteja, mutta rikkaitten ja erityisesti porvareitten joukossa on koko joukko tökerösti käyttäytyviä totuudentorvia, jotka katsovat oikeudekseen loukata toisia ja erityisesti köyhempiään milloin huvittaa.

Pikkupappilassa-romaanin keskiössä on seitsenlapsisen perheen keskimmäinen eli Ulla Sand, kaksitoistavuotias haaveiluun taipuva umpirehellinen ja -kunnollinen tyttö, jolle sattuu monenlaista kommellusta. Tapahtumat alkavat, kun perheen isä Jonatan on saanut vaimonsa kotipitäjästä papin pestin. Perhe ei ole tullut toimeen isän opettajan palkalla, joten nyt elämä vaikuttaa valoisammalta. Toisiksi vanhin tytär Martta on käytännöllisyyden perikuva ja ottaa pappilan tilanhoidon tiukasti käsiinsä.

Perheen esikoistytär on madonnamaisen tyyni ja arvostettu kaunotar, jonka kärsivällisyydestä on hyötyä vaativassa seuraneidin tehtävässä pääkaupungissa. Kolmas tytär Liisi kapinoi sovinnaisuussääntöjä vastaan ja on älykkö-lukutoukka rohkeine yliopistohaaveineen. Ullan kauhuksi Liisi haluaisi tulla isona lääkäriksi, kuin miehet!

Jännitteitä löyhäjuoniseen, episodimaisesti etenevään teokseen tuovat paitsi papin perheen rahahuolet myös paikkakunnalla paljon puhuttanut Kaunialan kartanon autioituminen.

Kartanon perilliset, jotka muuten ovat sukua perheen Anna-äidille, ovat kadonneet maailman tuuliin omaisuuden huvettua olemattomiin. Samaan aikaan Pikkupappilan väen kanssa paikkakunnalle saapuu huhu, jonka mukaan tuntematon amerikkalainen varakas mies on ostanut kartanon itselleen. Muut Anna-rouvan sukulaiset ja tuttavat aiheuttavat pappilan väelle monta tuskaa ja harmia avoimen arvostelun ja halveksunnankin muodossa.

Köyhyyden kirot saa ankarimmin kokea Annan itaran serkun perheeseen sijoitettu Mark-poika, jonka omat vanhemmat ovat kadonneet kymmenen vuotta aikaisemmin Saksassa ja suomalaiset kasvattivanhemmat kuolleet. Markin ainoana lohtuna hyljeksittynä elättinä on hänen viulunsa. Soittaessaan poika pystyy ilmaisemaan tunteitaan, surua ja murhetta. Pahaksi onneksi talonväki ei suvaitse mokomaa syntistä ja turhanaikaista vinguttelua. Uuden perheen vaatimukset käyvät lopulta niin ahdistaviksi, että Mark päättää karata.

Pikkupappilassa-teos on samaan aikaan opettavainen ja viihdyttävä, kuten hyvän tyttökirjan pitikin. Ullan hahmossa voi nähdä jotain kirjailijan oman nuoruuden kajastuksia, sillä Ulla rakastaa kaikkea kaunista ja hyviä tarinoita. Hän ahmii käsiinsä saamansa kirjat ja kuuntelee tarkasti kaiken ympärillään kerrotun. Itsekin hän on melkoisen taitava keksimään hurjia ja romanttisia kertomuksia.

Itselleni Pikkupappilassaja Ulla ja Mark olivat nyt, vuonna 2017, luettuina nostalgisia sukelluksia menneen maailman atmosfääriin. Pääsin niiden mukana samalla sekä 1870-luvun fiktiiviseen idylliin että omaan varhaisteini-ikäni vuosiin 1970-luvulle. Silloin luin Swanin teoksia kymmen-kaksitoistavuotiaana. Nykylapsille näitä kannattanee tarjota hieman varhemmin. Teosten kieli on minun korvaani ihastuttavan vanhahtavaa, mutta se saattaa kyllä myös vieraannuttaa ainakin kokemattoman lukijan. Tästä olisi hauska saada tuoreita kokemuksia jakoon.

Anni Swan: Pikkupappilassa
WSOY 1922. 233 s.

Anni Swan: Ulla ja Mark
WSOY 1924. 246 s.

Pikkupappilassa on vuoden 1922 kirja Ylen Kirjojen Suomi -hankkeessa.

Parin viime vuoden aikana käännösdekkarien lukemiseni on jäänyt harmillisen vähäiseksi, vaikka pidän kovasti brittidekkareista ja pohjoismaisesta synkistelystä. Parin kolmen vuoden osittainen lukutauko tällä sektorilla on aiheuttanut sen, että olen pudonnut monen lempidekkarisarjani kyydistä. Rästissä saattaa olla useampiakin osia lukemista odottelemassa.

Kun posti toi brittiläisen kirjailija Quentin Batesin dekkarin Jäätävää tietoa, päätin rikkoa omia tottumuksiani ja lukea sen ihan kylmiltään, vaikka kyseessä on dekkarisarjan kolmas osa. Päätin ottaa riskin. Jos tarina ja päähenkilö eli rikosylikonstaapeli Gunnhildur Gísladóttir olisivat kiinnostavia, voisin palata alkuun myöhemmin. Jos eivät, mitään vahinkoa ei pääsisi käymään. Tuskin kaksi edellistä osaa siinä tapauksessa olisivat sellaisia helmiä, joiden lukematta jääminen olisi merkittävä tappio.

Lukupäätökseeni vaikuttivat ratkaisevasti miljöö eli Islanti ja päähenkilö eli naispoliisi, jota takaliepeessä kehaistaan ’mainioksi poikkeukseksi yleensä kovin maskuliinisessa tutkinnanjohtajakatraassa’ (Pertti Vuorinen, Ruumiin kulttuuri). Tuttuun poliisidekkarisarjan tyyliin Jäätävää tietoa -kirjassa Gunnhildurin eli Gunnan perhe-elämää ja työpaikkakuvioita kuvaillaan jonkin verran, mutta ei niin paljoa, että se olisi este lukea sarjaa myös epäkronologisesti. Pääpaino on tutkinnassa ja sen käänteissä.

Tutkittavana oleva tapaus onkin monisyinen ja hankala monessa mielessä, oikea vyyhti! Alkuun lähdetään tilanteesta, jossa mies ja nainen kohtaavat hotellin aulassa. Nopeasti käy ilmi, että kyseessä on netissä tehty sopimus maksullisesta hieman tavallisuudesta poikkeavasta seksistä. Mies maksaa dominoitavaksi ’joutumisesta’. Sonjaksi itseään kutsuva nainen sitoo sovitusti alastoman miehen hotellihuoneen sänkyyn, mutta sen jälkeen mikään ei sujukaan sovitusti. Nainen häipyy miehen lompakon ja korttien salasanojen kera paikalta. Sitten jokin menee Sonjan kannalta pahasti vikaan. Mies löytyykin sängyltä kuolleena, ja poliisi kiinnostuu tapahtuneesta.

Mitä Reykjavikin paremmissa hotelleissa oikein puuhataan? Kuinka monta uhria Sonjalla on ollut? Kuka Sonja oikeasti on? Etsiessään vastauksia näihin kysymyksiin Gunna työryhmineen huomaa pian, että joku muukin taho seurailee samoja jälkiä poliisin kanssa. Samaan aikaan ulkoministeriöltä tulee pyyntö selvittää, mihin on joutunut entisen pankkiirin ja nykyisen ministeriön virkamiehen kannettava tietokone. Jostain syystä mies ei halua paljastaa totuutta siitä, miten kadotti tietokoneensa ja miksi sen takaisin saaminen on elintärkeää.

Lukija tietää koko ajan huomattavasti enemmän kuin poliisit. Baltiasta palautetaan pahamaineinen Baddó, kahdeksan vuotta vankilassa istunut rikollinen. Kaidalla tiellä pysyminen ei ole helppoa kiivasluontoiselle miehelle. Sattumalta Baddó saa tehtäväkseen selvittää Sonjan henkilöyttä nimettömän toimeksiantajan laskuun. Mutta kuka varjostaa ulkoministeriön tietokoneensa kadottanutta Jóel Ingiä?

Kaiken tämän ylle pimeä, märkä, kylmä ja tuulinen sää luo oman synkän tunnelmansa, jota korostaa vielä Islantia koetellut talouskurimus. Mieliala on lievästi sanoen kurja. Baddókin ällistyy vajaassa kymmenessä vuodessa tapahtunutta jyrkkää muutosta. Islanti ei Batesin käsissä ehkä näytä parhaita kasvojaan, mutta on yhtä kaikki omanlaisensa kiehtova miljöö.

Tarina etenee lyhyiden eri näkökulmia avaavien kappaleiden vuorotteluna vauhdikkaasti, vaikka varsinaista edistymistä ei välttämättä kovin nopeasti tapahdu. Muutama ruumiskin syntyy tapahtumien sivutuotteena, mutta pääjuoni liittyy lopulta vähän yllättäenkin kadonneen tietokoneen metsästykseen.

Jäätävää tietoa on mukava makupala brittityylisten poliisidekkareiden ystäville. Gunna on mukavan tuntuinen päähenkilö, jota eivät turhat traumat rasita, vaikkei perhe-elämä mitään pelkkää ruusunpunaista utua olekaan. Päänvaivaa aiheuttaa tällä kertaa jo aikuistunut poika perheenlisäysuutisineen. Mielellään Gunnasta ja Reykjavikin poliisin rikostutkinnasta lukee lisääkin.

Quentin Bates: Jäätävää tietoa (Chilled to the Bone)
Suom. Raimo Salokangas. Blue Moon 2017. 297 s.

Arvostelukappale.

Isänpäivää edeltävänä perjantaina ysiluokkalainen Ada ensimmäistä kertaa ihan oikeasti huomaa koulukaverinsa Egzonin ja tämän huumaavat silmäripset. Hetki yhdeksän minuuttia ennen päivän viimeisen oppitunnin loppumista on käänne, piste, josta kaikki lähtee kulkemaan uuteen suuntaan. Siltä ei tosin ihan heti tunnu, koska vaikuttaa siltä, ettei Egzon lainkaan huomannut Adaa.

Adan äiti on boheemihko yksinhuoltaja, kuvataiteilija Elina. Äidin mielestä he ovat Adan kanssa parhaat ystävät, mutta pelottavasti Ada on alkanut muuttua ja liukua pois äidin ulottuvilta. Äitiä on aina naurattanut Adan huono piirustustaito (vai kenties sittenkin salaa harmittanut?), ja Ada ilmaiseekin itseään mieluiten kirjoittamalla. Isästään Adalla ei ole tietoa, ja isän virkaa on tavallaan hoitanut Pohjanmaalla asuva eno. Harmi vain, että Adan ja enon läheinen suhde tuntuu aiheuttavan kateutta ja närää enon perheessä.

Egzon taas on syntynyt Suomessa kosovolaislähtöiseen muslimiperheeseen. Isoveli on häipynyt jäljettömiin, ja Egzonin harteilla on vilkkaasta pikkuveljestä huolehtiminen. Kerrostaloasunnossa on suljettu ovi, josta ei äidin tahdosta puhuta. Egzonin väylä tunteiden ilmaisuun on piirtäminen – ja graffitit. Eräänä aamuna rehtorin auton kylkeen on maalattu juoksuun pinkaiseva tyttö, Ada.

Adan ja Egzonin herkkä ja riipaiseva rakkaustarina eli Juuli NiemenEt kävele yksin nappasi viime vuonna Lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandia -palkinnon, mutta sain sen luettua (tai oikeammin kuunneltua) vasta nyt. (Sattumalta aloitin kuuntelun isänpäivää edeltävänä perjantaina!)

Niemi kuvaa tarkkavaistoisesti herkänkipeää elämänvaihetta, jota Ada ja Egzon elävät. Kumpikin on lähtöisin perheestä, jossa vaietaan tärkeistä, tuskallisista asioista. Kodeissa on yllättäviä yhtäläisyyksiä, vaikka ne pinnalta katsoen eroavat toisistaan lähes kaikin tavoin. Kaveripiirit, sukulaiset, koulu ja avoin tulevaisuus tuovat omat jännitteensä nuorten tarinaan. Kuka minä olen, millaisena muut minut näkevät, mihin olen menossa, rakastaako minua kukaan? Näitä kysymyksiä Niemen teoksen päähenkilöt tuntuvat koko ajan pyörittelevän mielessään. Aikuistuminen ei totisesti ole helppoa! Keski-ikäisen äiti-ihmisen sydäntä raastaa nuoruuden epävarmuus, oman paikan etsintä ja hyväksynnän jano.

Romaani jakautuu melko tasaisesti Adan ja Egzonin vuorotteleviin osuuksiin. Adaa kuvataan ulkopuolisen kertojan avulla, ja Egzon on teoksen minäkertoja. Osuudet ovat hyvin tasapainossa keskenään ja tarina avautuu näin moneen suuntaan.

Vaikutelmani teoksesta ovat hieman ristiriitaiset. Niemen tyyli on paikoin jopa uuvuttavan analysoivaa. Sekä Ada että Egzon välillä suorastaan märehtivät sekä omia että toistensa ja muidenkin ihmisten sanomisia ja tekemisiä, ajatuksia ja vaikuttimia loputtomiin. Siksi olin tyytyväinen, että kuuntelin tämän äänikirjana, koska olisin todennäköisesti painettua kirjaa tullut joiltakin osin harpponeeksi (tunnustan, että näin saattaa joskus käydä!). Kieli on hiottua, paikoin runollistakin, ja kielikuvat mietittyjä, tarkalleen paikoilleen laskettuja.

Romaanissa on hyvin yltäkylläisesti materiaalia, koska Niemi kuvaa sen sivuilla (joita on 362 kappaletta eli nuortenromaaniksi runsaahkosti) monia mielenkiintoisia aiheita, kuten kuvataidelukioon pyrkimistä, Aamiainen Tiffanylla -elokuvaa ja sen katselua, teinibileitä, nuorisotalotoimintaa ja graffitien maalaamista. Teoksessa on ylipäätään paljon puhetta taiteesta.

Adan ja Egzonin ensirakkauden tarina ei pääty vaaleanpunaisissa hattaratunnelmissa. Asiat menevät katkerasti vinoon herkimmässä mahdollisessa tilanteessa, eikä niitä enää pysty korjaamaan. Tämä oli mielestäni oivallisen rohkea ratkaisu valitettavan surullisessa realismissaan. Kohtuuttomat paineet yhdistettyinä pelkoon ja tietämättömyyteen koituvat nuorten kohtaloksi.

Mietin kuunnellessani, millaiselle nuorelle lukijalle teosta suosittelisin. Päähenkilöiden nuoruus (Ada ja Egzon ovat 15-16-vuotiaita teoksen tapahtuma-aikana) saattaa sulkea pois lukioikäisiä, nuoria aikuisia lukijoita. Ainakin oman kokemukseni mukaan nuoret lukevat mielellään hieman itseään vanhemmista henkilöistä. Yläasteikäisistä lukijoista kohderyhmäksi valikoitunevat lukemista vähintäänkin kohtalaisen runsaasti harrastavat, sillä tapahtumien hitaahko eteneminen, kielen vaativuus ja teoksen ihan fyysinen paksuus sulkevat kokemattomat lukijat helposti pois. Nuoruusvaiheen jo ohittaneille lukijoille tämä tietysti sopii oivallisesti. Adan ja Egzonin tarinan matkassa voi tehdä kirpaisevan nostalgiamatkan omaan nuoruuteensa ja ennen kaikkea päivittää tuntumaansa nykynuorten maailmasta.

Kirjan luettuani äimistelen myös sen ulkonäköä. Laura Lyytisen suunnittelemat kannet ovat kieltämättä herkullisen kauniit. Nuoren naisen virheetön iho toimii siveltimenvetojen taustana. Yleissävy on roosanpunainen, pastellinen. Imelä, saattaisi joku sanoa. Olen keski-ikäinen nainen, joten käsitykseni todennäköisesti on ennakkoluulojen vahvasti kuorruttama, mutta toisaalta minulla on parin vuosikymmenen kokemus siitä, millaisia kirjoja 13-16-vuotiaitten miesoletettujen lukijoitten enemmistö suostuu esimerkiksi koululuokassa lukemaan. Ei vaaleanpunaisia. Valitettavasti. Ei, vaikka kuinka opettaja vakuuttaisi, että tarinassa on myös miesnäkökulmaa.

Et kävele yksin on nostattanut ainakin kirjablogeissa pääasiassa ihastuneita huokauksia. Suketus Eniten minua kiinnostaa tie -blogista on ihastunut teoksen kauniiseen kieleen, mutta ei suinkaan varauksettomasti. Mari A:n kirjablogissa todetaan, että teos on suunnattu kokeneemmalle lukijalle. KialleLuetaanko tämä -blogissa teoksen kannet ovat tuoneet mieleen chick lit -romaanin. Ehkä eniten ’oikeaa’ kohderyhmää edustava Hanna Sivujen välissä -blogista antaa kaikkein kriittisimmän näkemyksen teoksesta

Juuli Niemi: Et kävele yksin
WSOY 2016. 362 s.

Arvostelukappale.

Tämä juttuni on osa varsinaisesti vasta vuoden vaihduttua alkavaa nuortenkirjallisuusprojektiani #nuortenkirjatorstai, jonka tiimoilta olen luvannut julkaista viikoittain uutta kotimaista nuorten- ja nuorten aikuisten kirjallisuutta käsittelevän jutun. Lisää suunnitelmistani vaikka tämän kirjoituksen lopusta.

Arkeomysteeri-sarjan keskushenkilöinä seikkailevat suomalaisnuoret Silva, Kaius ja Leo, jotka asuvat vanhempiensa työn takia Roomassa. Silva ja Kaius ovat kaksoset ja Leo on heidän ystävänsä. Silva on tietotekniikkanero, Kaius kirjaviisas ja Leo joukon urheilullisin. Sarjan neljännessä osassa Viimeinen etruskijo lukioikäiset ystävykset edustavat tervehenkistä ja itsenäistä nuorisoa, jolla on taipumusta ajautua kiperiin tilanteisiin ja vaarallisiin seikkailuihin. Niistä he selviytyvät nokkeluutensa ja taitojensa sekä suhteidensa avulla, vaikka vastassa on välillä pelottaviakin rikollisorganisaatioita.

Silva ja Kaius ovat joululoman viimeisinä päivinä tekemässä rästissä olevia koulutehtäviään San Pietro in Vincolin kirkossa, kun siellä sijaitsevan Michelangelon veistämän Mooses-patsaan jalusta räjäytetään paikoiltaan. Silva on juuri ennen räjähdystä onnistunut nappaamaan matkapuhelimellaan viestin, jonka perusteella nuoret pääsevät jyvälle tekijöiden tarkoitusperistä. Joku on päättänyt ratkaista, mitä Michelangelo tiesi etruskeista ja näiden jättämästä perinnöstä, tarunhohtoisesta aarteesta. Mikä suhde Michelangelolla ylipäätään oli tähän kiehtovaan kansaan?

Hyvin hatarien ja mystiikan verhoon kätkettyjen vihjeiden perusteella nuoret heittäytyvät jälleen seikkailun pyörteisiin. Lukija nimittäin tietää, että viisisataa vuotta kätkössä pysyneen aarteen kintereillä on hyvin varustautunut rikollisjoukkio. Seikkailu alkaa saada hurjia käänteitä lumisilla vuoristoteillä ja pienessä Capresen kylässä, jossa sijaitsee Michelnagelon nimeä kantava museo. Onneksi nuorten vanha tuttu poliisi Urso on saanut siirron seudulle ja liittyy vapaapäivänään seikkailijoihin.

Mutta etruskien aarre kiinnostaa myös kolmatta osapuolta, jota sen paremmin roistot kuin nuoret sankaritkaan eivät osaa ottaa lukuun…

Nemo Rossi -nimimerkin suojissa kirjoja parityönä kirjoittavat Mika Rissanen ja Juha Tahvanainen. Asiantuntemusta ja kirjoittajakokemusta miehillä on vaikka muille jakaa, joten ei ihme, että kirjat ovat mielenkiintoisia ja sujuvalukuisia, aikuistakin lukijaa viihdyttäviä (ja salavihkaa sivistäviä). Viimeinen etruski nosti hakematta mieleeni Dan Browninmenestystrillerin Enkelit ja demonit, enkä erehtyne, jos arvailen yhtäläisyyksiä tarkoituksellisiksi. Idea on sujuvasti muokattu nuortenkirjaan sopivaksi. Juoni on nopeakäänteinen ja jännittävä, mutta kiperistä tilanteista selvitään, kuten lajityyppi edellyttääkin.

Tapahtumapaikkana Rooma ja Toscanan ikiaikaiset kulttuurimaisemat ovat oivallisia ja kuin tyrkyttävät materiaalia mielikuvituksen laukata. Kirkoissa ja museoissa tutustutaan taideaarteisiin ja samalla, kun koetetaan ratkaista Michelangelon teoksiinsa kätkemiä vihjeitä aarteen kätköpaikasta, tullaan oppineeksi koko lailla runsaasti kulttuurihistoriasta. Ei lainkaan hassumpaa!

Suosittelen Viimeistä etruskia ja koko sarjaa yläkouluikäisille lukijoille. Hieman lienee hyvä olla lukijakokemusta takana, sillä teoksilla on kuitenkin mittaa ja henkilöitä on melkoisesti. Toisaalta vauhtia ja vaarallisia tilanteita on runsaasti, joten tarinan imuun pääsee helposti, eikä huumoriakaan ole tyystin unohdettu. Sarjan osat voi lukea missä järjestyksessä tahansa.

Nemo Rossi: Viimeinen etruski
Myllylahti 2016. 283 s.

Arvostelukappale

Arkeomysteeri-sarjan aiemmat osat:

Rooman sudet. WSOY 2012.

Mafian linnut. Myllylahti 2013.

Jumalista seuraava. Myllylahti 2014.

***
Juttu on osa #nuortenkirjatorstai -sarjaani. Aiemmat jutut:

Tatu Kokko: Rob MacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin

Porissa kuohuu. Solumare Oy on saanut luvat ryhtyä imemään Porin edustalta merenpohjasta hiekkaa. Ympäristöaktivistit ovat raivoissaan, eivätkä elinkeinonsa lopullista kuoliniskua pelkäävät kalastajatkaan aivan rauhallisia ole. Kolmenkymmen vuoden takaiset tapahtumat nousevat ihmisten mieliin. Silloin verkkoihin alkoi tarttua silmättömiä silakoita. Nousevatko pohjaan sedimentoituneet myrkyt nyt uudelleen pintaan ja ympäristötuho uusiutuu?

Reposaaren koululla pidettävä tiedotustilaisuus saa pelottavan päätöksen, kun pihalle pysäköity Solumare Oy:n toimitusjohtaja Jan Toivosen auto räjähtää. Epäilyt suuntautuvat oitis Flora & Fauna -nimisen aktivistiryhmittymän suuntaan, mutta todisteiden puutteessa poliisi ei pääse tutkimuksissaan puusta pitkään.

Flora & Faunan maailmankuulu perustajajäsen ja Greenpeace-aktivisti Venla Jokinen palaa samoihin aikoihin kotiin Poriin vietettyään kahdeksan kuukautta venäläisessä vankilassa. Paikallinen aktivistiryhmä ottaa Venlan avosylin vastaan, mutta johtajan paikan Venlan vankila-aikana ottanut Santeri Marila ei ole pelkästään iloinen Venlan paluusta. Venlakin on vankilassa muuttunut.

Sitten merenrannasta löytyy miehen ruumis, jolta puuttuvat silmät. Miten ruumis on joutunut mereen? Miksi sillä on pelastusliivit mutta ei kenkiä ja sukkia? Ja ennen kaikkea, kuka kuollut on ja miksi häneltä on kaivettu silmät päästä? Liittyykö murha jotenkin hiekanottoon ja taannoiseen pommi-iskuun? Kun paljastuu, että kyseessä on tunnettu paikallispoliitikko, päättää poliisi turvautua eläköityneen Janne Rautakorven apuun.

Kustantaja Myllylahti toteaa Arttu Tuomisen kolmannen Labyrintti-trillerin Silmitön takakannessa, että sarja haastaa kotimaisen jännityksen konkarit. Jokseenkin vaatimattomasti sanottu. Silmitön viimeistään todistaa, että Tuominen on kotimaista dekkarikärkeämme, ja sarja on myös kansainvälisen vertailun loistavasti kestävää tasoa. Silmitön on ihan huipputrilleri, jota ei voi enää aloitettuaan jättää kesken tai edes odottelemaan. Se on ahmittava.

Porin poliisin kuviot ovat koko maan kattavan organisaatiouudistuksen kourissa, mutta töistä selvitään ainakin jotenkuten. Onneksi uudet säännöt sallivat konsulttiavun ostamisen, ja siihen päällikkö Ilari Strandkin turvautuu palkatessaan rikostutkijoidensa avuksi Rautakorven. Rautakorpi taas värvää palkattomaksi asiantuntija-avukseen itsensä Venla Jokisen ja tämän uskollisen ystävän Tommi Kankaanpään, kaksikolla kun on poikkeuksellisen hyvät tiedot paikallisista ympäristöasioista toisin kuin poliisilla.

Liisa Sarasoja, Porin poliisin ehkä tunnetuin konstaapeli, on saanut sijoituslapsen, mikä on muuttanut hänen elämänsä tyystin. Asiat Juhan kanssa ovat kuitenkin selvittämättä, eikä yksinhuoltajuus ole mitenkään helppoa. Mulperi on palannut sairauslomalta töihin, mutta on kaikkea muuta kuin kunnossa. KRP:ltä lainattu Tero Vähäsavo ahertaa edelleen törkeän raiskaussarjan parissa, vaikka tuloksia ei näytä syntyvän. Lukija tietää kuitenkin pelottavia asioita kyseisestä rikossarjasta.

Lukija tietää muutenkin koko ajan kosolti enemmän kuin juttua ratkovat poliisit, kuten sen, miksi Santeri Marila toimii kuten toimii, eli epärationaalisesti ja sadistisen väkivaltaisesti. Mutta sitä, kuka murhasi kaupunginvaltuutetun ja miksi, ei lukijakaan tiedä ennen kuin poliisikaan. Soppaa hämmentää useampi kuin yksi rikollinen, mikä tekee tarinasta monipolvisen ja lopun lähestyessä piinaavan jännittävän.

Tuomisen vahvuuksia ovat jo aiemmissa sarjan osissa olleet henkilökuvaus ja toimintakohtaukset. Ne ovat loistavassa iskussa myös Silmittömässä. Mielenkiintoisimmaksi henkilöksi nousi nuori aktivisti Venla Jokinen, jonka motiiveja ja henkistä muutosta Tuominen kuvaa oivaltavasti. Vankilajakson kuvaus on hyytävä.

Sekä Muistilabyrintissa että Murtumispisteessäloppuhuipennus on ollut lähes apokalyptista rymistelyä, jossa mielikuvitusta ei ole säästelty eikä realismin annettu turhaan jarruttaa menoa. Pettyä ei lukijan tarvitse tälläkään kertaa. Jo hyvissä ajoin alkavat lopun merkit olla ilmassa ja lukija alkaa aavistella, mihin suuntaan ollaan menossa. Mikään ei voi estää edessä häämöttävää tuhoa. Kunnon toimintarymistelyn kirjoittaminen ei ole helppoa, sen ovat valitettavasti todistaneet monet nimekkäätkin tekijät. Mutta Tuomisen näppäimistö ei hyydy! Meno on niin hiuksia nostattavaa, ettei lukiessaan uhraa ajatustakaan uskottavuudelle. Aivan mainiota!

Tällä kertaa Tuominen jättää myös ilmaan langanpäitä, tai pikemminkin väkäpäisiä tarinakoukkuja, virittämään lukijaa jo seuraavan Labyrintti-sarjan trillerin odotukseen. Asetelmat ovat jo valmiiksi kihelmöivät ainakin parilla eri taholla. Tuskin maltan odottaa!

Arttu Tuominen: Silmitön
Myllylahti 2017. 424 s.

Arvostelukappale.

Arttu Tuomisen Labyrintti-sarja on alusta asti jakanut lukijat. Tämän kolmannen osan vastaanotto on mielenkiintoinen.

Amman lukuhetki-blogissaan Amma kirjoittaa positiivisessa jutussaan myös muun muassa näin: "Kehopositiivisuuden aikakaudella silmään pisti myös naiskehojen kuvaus. Olkoonkin, että kyse oli nimenomaan fiktiivisten henkilöiden ajatusvirrasta, vartaloita kuvattiin lähinnä lihomisen, selluliitin ja pyylevyyden kautta tai väkivallan kohteena."Kommenteissa juuri tämä kohta Amman jutussa kirvoittaa eniten keskustelua.
Annika huokailee vaikuttuneena Rakkaudesta kirjoihin -blogissaan: "Kirjailija Arttu Tuomisen uutuusromaani on kaiken kuumeisen odotuksen arvoinen. Se menee vielä syvemmälle kuin edelliset osat, nyt hiukan rauhallisemmalla tyylillä. Voisiko sanoa Silmittömän olevan kirjailijan kunnianhimoisin teos?"Samoilla linjoilla ollaan Luetut.net-blogissa: "Mikäli et ole vielä lukenut yhtään Tuomisen dekkaria, suosittelen ehdottomasti kokeilemaan. Nämä ovat häkellyttävän hyviä!"
Mutta taina j Kaksi sivullista -blogissa on aivan päinvastaista mieltä: "Kaikin puolin oli pettymys tämä Silmitön."

Minä olen luonto, minä olen peto, minä olen tuuli ja tuli ja maa ja vuolaana ryöppyävä koski. Minä olen Suna. Olen varjo tuulessa aaltoilevan heinän yllä, olen kivikkoon syöksyvä saalistaja, olen pala taivasta, olen laulu joka ei koskaan katkea.
Olen Lauluhaukka.

Fantasiakirjallisuuden perinteisiä aineksia (ilkeämmin sanottuna kliseitä) ovat ainakin orvot, vastahakoiset sankarit, jotka joutuvat toteuttamaan ennustuksessa povattuja urotekojaan viimeisessä taistelussa hyvän ja pahan välillä. Apurina on nokkela, vain isäntäänsä totteleva villieläin (usein susi), ja ennen taistelua on vaellettu pitkä ja vaarallinen matka läpi erämaiden. Tapahtumat sijoittuvat kehitysasteeltaan keskiaikaiselta vaikuttavaan mielikuvitusmaailmaan. Lopussa hyvä voittaa ja maailma huokaisee helpotuksesta.

Iida Sammalistonesikoisteoksessa eli fantasiaromaani Tähtimosaiikissaovat mukana kaikki yllä luettelemani ainekset. Valitun tyylilajin perinteet ovat siis hyvin kirjoittajan hallinnassa. Parasta Tähtimosaiikissa kuitenkin on, että perinteiset ainekset ovat vain tarinan loimet. Kuteet ovat persoonallisia ja raikkaita, ja kirjan kannet suljettuaan voi huokaista tyytyväisenä koettuaan aidosti uniikin seikkailun kirjailijan luomassa kiehtovassa maailmankaikkeudessa. Lisäksi teos on fantasiaromaaniksi maltillisen mittainen eli 255-sivuinen, ja siitä annan ehdottomasti plussaa! *

Alkuun lähdetään hieman hämärästi, koska Sammalisto on päätynyt sinänsä viisaaseen ratkaisuun olla turhia selittelemättä. Tähtipoika Lupus, joka on opiskelemassa ennustajaksi, saa yllättäen voimakkaan ennekokemuksen. Maan päällä, ihmisten maailmassa, on tekeillä jotakin, joka uhkaa myös maailmojen välisen rajapinnan eli mosaiikkilattian yläpuolella sijaitsevaa tähtien valtakuntaa. Tilanteen voi kuitenkin pelastaa vaeltaja, jonka tehtävänä on tuhota maan pinnalta taivaaseen kurotteleva musta torni ja sen rakennuttaja.

Yllätykseksi itselleenkin Lupus saa vanhemmat ennustajat vakuutettua, että juuri hänen on laskeuduttava ihmisten keskuuteen opastamaan ja suojelemaan vaeltajaa, jotta tämä saa tehtävänsä suoritettua. Niinpä Lupus tupsahtaakin Ruskaan ja tapaa muutamien välivaiheiden jälkeen vaeltajan eli orpotyttö Sunan. Ruska on jo pitkään ollut vallanhimoisen Korppiruhtinaan ikeen alla. Nyt Korppiruhtinas on julistanut vaeltajat lainsuojattomiksi ja antanut sotureilleen tehtäväksi surmata kaikki kohtaamansa vaeltajat. Suna on varomattomuuttaan saanut kintereilleen sitkeän Ronanin, joka on päättänyt ottaa Sunan hengiltä, maksoi mitä maksoi.

Lupus yllättyy hieman ymmärtäessään, että ennustuksen vaeltaja on hänen ikäisensä tyttö. Vielä hämmentyneemmäksi hän tuntee itsensä, kun hän tajuaa, ettei Suna tarvitse hänen suojelustaan vaan pikemminkin hän Sunan, tyttö kun osaa huolehtia itsestään vallan mainiosti erätaitojensa ja vaeltajakokemuksensa ansiosta. Suna ei myöskään osoita minkäänlaista innostusta tultuaan valituksi tehtävään, päinvastoin. Ronan kintereillään nuoret ja Sunan kesy kettu Io kuitenkin vääjäämättä lähestyvät Korppiruhtinaan tornia ja lopullista yhteenottoa.

Matkan aikana lukijalle avautuvat paremmin sekä Sunan että Lupuksen maailmat sekä niiden välinen side. Lupuksen tähteys jäi lopultakin melko mystiseksi ja ohuehkoksi, mutta Suna saa lihaa luidensa ympärille oikein mukavasti. Jutun alkuun lainaamani ote on lähes kirjan lopusta, ja siinä Suna kuvailee itseään viholliselleen taistelun tuoksinassa. Ote on osuva. Suna ei ole mikään arkajalka tytönheitukka vaan vahva ja itsenäinen sankari, jolla kuitenkin on omat inhimillisyyttä tuovat pehmeät kohtansa. Maailma on kohdellut häntä ankarasti, ja hän pitää rakastamista vaarallisena heikkoutena, jota viholliset käyttävät armotta hyväkseen. Onneksi hän oppii tästä asiasta tarinan mittaan myös uutta, vaikka hänen alkuperäinen ajatuksensakin saa valitettavaa vahvistusta.

Tähtimosaiikkiilmestyi vuonna 2015, ja kirjailija Iida Sammalisto oli silloin 18-vuotias ja vasta ylioppilaaksi valmistunut. Kirjailijan nuoruus ja teoksen valmius mietityttivät minua Tähtimosaiikkia lukiessani. Teoksen kieli on kaunista ja sanastoltaan rikasta, ja henkilökuvaus on onnistunutta. Juonenkäänteissä on muutama kohta, joiden loogisuus hieman kohaututti kulmia, mutta kokonaisuus toimii vallan mainiosti.

* Tuolla ylempänä mainitsen Tähtimosaiikin ansioksi sen maltillisen mitan, 255 sivua. Fantasiaromaanille se on vähän, mutta ainakin tässä tapauksessa se on ihan riittävästi. Kuten sanottu, Sammalisto ei selittele eikä maalaile, vaan kerronta on taloudellista olematta silti tylsää tai kuivaa. Kirjan suhteellinen lyhyys on etu, jos sille toivoo lukijoiksi nuoria, joilla ei vielä ole runsasta lukukokemusta tai jotka eivät ehkä ole vielä intohimoisia fantasiakirjallisuuden ystäviä. Tähän teokseen uskaltaa harjaantumattomampikin lukija ehkä tarttua. Kohderyhmän iäksi arvioisin noin kymmenvuotiaista yläkouluikäisiin.

Kirjan kannet minua kyllä harmittavat. Kansikuva on oikein kaunis, mutta houkutteleeko se nuorta, kenties epäröivää lukijaa tarttumaan kirjaan? Hieman epäilen. Takakansiteksti on vain nelirivinen raapaisu, joka ei kerro kirjan omaperäisyydestä mitään.

Sammalistolta lukisin mieluusti lisääkin.

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Otava 2015. 255 s.
Kannet Sanna-Reeta Meilahti.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: Rob MacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Ystäväni totesi Antti HolmanKauheimmista joululauluista, että nimi todellakin vastaa sisältöä. Allekirjoitan! Muuta en tosin odottanutkaan, olenhan lukenut samalta tekijältä jo Kauheimmat runot. Konsepti on täsmälleen sama kuin aiemmassakin teoksessa eli yksinkertaisen toimiva.

Olkoon pasuunain soitto
tämä kirkas, pitkä vihellys.
Sen soittaa lanttulaatikko
joka ei ollutkaan laktoositon.

- Edith Södermalm

Holma on ’toimittanut’ runoilijoiden Sirsi Sunnas, Reino Leino, Karin Toisiks-Paraske ja Edith Södemalm joulu- ja talven juhlapyhiin ylipäätään liittyvät runot teemoittaiseksi antologiaksi. Runoilijakaartiin on sitten viime näkemän tullut vahvistustakin, sillä mukana on myös vuonna 1868 syntyneen virsirunoilija Kaarlo Antero Heteromiehen kynäilyjä.

Bonusraitana loppukiitosten jälkeen on vielä pohjasokeri eli Pipari T:n jouluräppi Juhlapöytä.

Odotin tätä jouluaiheista kauheiden runojen kokoelmaa malttamattomana, koska monet jouluun liittyvät tekstit, etupäässä laulujen sanat, ovat vuosikymmenten saatossa muuttuneet todellisiksi inhokeiksi (toki rakkaita ja kauniita on myös runsaasti). Joulu on monin tavoin muutenkin kliseiden ja teennäisen idyllin kultaista aikaa, joten on mainiota, että niitä välillä hieman ravistellaan. Sen Holma hoitaa, kuten toivoinkin. Menetelmät ovat pääosin samat kuin aiemmassa teoksessa, samoin omat mieltymykseni:

”Eniten pidin siitä, miten jokainen ’runoilija’ on selkeästi omaääninen ja myötäilee samalla tunnistettavasti esikuvansa linjaa. Reino Leinon runot esimerkiksi on nimetty mahtipontisesti ja ne alkavat yleensä sanahelinällä, joka on naamioitu pettävillä runokuvatuksilla. Sitten ihan lopussa tulee jokin täysin yllättävä veto, joka saa lukijan repeämään. Iloa lukija saa varmasti enemmän, mikäli alkuperäisen runoilijan tuotanto on vähänkin tuttua. Siksi nautin eniten Karin Toisiks-Parasken räävittömästä tuotannosta, mutta kyllä muutkin naurattivat.”

Suosikkejani antologiassa, ehdottomasti! 😆

Kauheimpien runojentavoin nautiskelin Kauheimmat joululaulutlopulta tuplana eli hankin sekä painetun että Antti Holman lukeman äänikirjaversion. Samanaikaisluenta toimii mahtavasti! Oikeastaan toivoisin kokonaispakettiin vielä yhtä lisäulottuvuutta eli videokuvaa, jossa Antti Holma lukee runoja ääneen.

Elina Warsta on jälleen tehnyt ensi vilkaisulla kauniit mutta tarkemmin katsoen räävittömän kauheat kannet ja kuvituksen teemaosioiden alkuun. Runot muuten toivat mieleeni myös toisen kuvantekijän eli islantilaisen Hugleikur Dagssonin, joka ei hänkään tabuja kumartele. Hugleikurin tuotannossa on myös paljon jouluaiheisia piirroksia.

Kenelle suosittelisin Kauheimpia joululauluja? Ei ihan yksinkertaista. Holman huumori on paikoin hyvin suorasukaisen alatyylistä, mutta jostain syystä minua se kyllä naurattaa. Vaikea sanoa, mikä merkitys on yli kaksikymmentä vuotta perusopetuksessa viettämälläni ajalla. Ei siis niille, joiden pipo on kovin kireällä. Mutta muuten ihan kenelle tahansa!

Onnettomuus

Kotiin lensi enkeli
mutta oli mankeli
päälle unohdettu
nyt enkeli lettu.

- Sirsi Sunnas

Antti Holma: Kauheimmat joululaulut – ja muita runoja talven juhliin
Otava 2017. 171 s. Äänikirjan kesto 1 h 28 min.

Sekä painettu että äänikirja ostettu.

Jorma Leivo on saanut Thaimaan-lomallaan loistavan liikeidean. Hän päättää perustaa lomakeitaan, jossa ovat kaikki eteläisten rantalomakohteiden parhaat puolet, mutta ei epämiellyttävää aurinkovoiteen kanssa läträämistä eikä jatkuvaa kuumuuden aiheuttamaa inhottavaa hikoilua. Tästä välähdyksestä saa alkunsa Palm Beach Finland, itäisen Uudenmaan pikkukaupungin liepeillä sijaitseva lomaparatiisi muovipalmuineen päivineen. Vain lämpö puuttuu, mutta kiistatta Palm Beach Finland on ’the hottest beach in Finland’. Mitä siitä, että merivesi on jääkylmää kesät talvet, eikä lämmintä ole hiekallakaan juuri enempää. Tunnelma on tärkeintä!

Leivon bisnekset eivät ihan vielä pyöri toivotulla tavalla, ja likviditeettivaje on miehelle tuttua. Suunnitelmissa on kuitenkin laajentaa lomakohdetta aggressiivisesti. Harmillista kyllä Leivon havitteleman tontin ja sillä sijaitsevan ränsistyneen omakotitalon on hiljattain perinyt Olivia Koski, joka ei omasta akuutista rahapulastaan huolimatta ole lainkaan halukas myymään. Niinpä Leivo pistää kaksi työntekijäänsä eli parivaljakon Chico (rantavahti) ja Robin (kokki) taivuttelemaan Oliviaa suopeammaksi tarjoukselle. Ikävä vain, että kaikki menee kaksikon keikalla niin pieleen kuin voi. Lopputuloksena on ruumis Olivian keittiön lattialla. Mutta ruumis ei ole Olivian.

Tunarikaksikko onnistuu tekemään murhatyönsä kuin ammattilaiset, eikä poliisi pääse tutkimuksissaan eteenpäin. Niinpä Keskusrikospoliisi lähettää paikalle peitetoimintayksikkönsä pätevimmän kaverin eli Jan Nymanin lomailevan matematiikanopettajan peiteroolissa. Pahaksi onneksi murhan uhri oli häikäilemättömän Holma-nimisen rikollisen toistaitoinen veli. Holma päättää tahollaan myös selvittää, kuka tappoi hänen veljensä ja miksi. Sen jälkeen olisi koston aika.

Nopeasti koossa on siis tilanne, jossa tekoaurinkorannalla pyörii joukko ihmisiä, jotka eivät ole sitä, mitä väittävät olevansa. Kaikilla osallisilla ei ole ihan todellisuudentajukaan kohdillaan, ja rahasta ja rakkaudesta on akuutti pula vähän kaikilla, ainakin jommastakummasta. Mitä enemmän kukin tahoillaan ja toistensa kanssa hääräilee asioiden oikean laidan selvittämiseksi, sitä sotkuisemmaksi ja absurdimmaksi vyyhti muuttuu. Kaiken ohella sattuu vielä uusiakin kuolemantapauksia…

Tällaisen rungon ympärille Antti Tuomainen on rakentanut toisen mustan huumorin dekkarinsa Palm Beach Finland. Luku- tai tapauksessani paremminkin kuuntelukokemus oli hieman hämmentävä. Olen vankkumaton Tuomais-fani, eikä se asiantila horjunut yhtään. PBF on sujuvasti kirjoitettu ja juonikuviot loppuun asti mietitty kaikkine nauruhermoja kutkuttavine juonenkäänteineen.

Mutta silti olen aavistuksen pettynyt. Olen kenties tottunut liian hyvään, eli siihen, että Tuomainen yllättää minut joka kerta uudella teoksellaan. Se on tähän asti ollut aina selkeästi erilainen kuin edellinen, mutta samalla myös omalla tavallaan edeltäjiään parempi. Tällä kertaa näin ei ollut, vaikka viihdyin ihan mukavasti. Edellinen Mies joka kuoli vain yllätti minut totaalisesti ja oli hienoisesta lopun vaisuudesta huolimatta riemastuttava ja vetävä. PBF on selvästi hallitumpi saman tyylilajin edustaja, mutta samalla siitä osittain puuttuu irtonainen yllätyksellisyys. Valitettavasti PBF:a kuunnellessani pariinkin otteeseen mieleeni tuli eräs turkulainen dekkarikirjailija, jonka huumorin kovin lämmin ystävä en ole.

Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika selätti Palm Beach Finlandin avulla lukujuminsa ja hykerteli tyytyväisenä Tuomaisen kielen huomassa. Minna Kirsin Book Clubista ei löydä PBF:sta moitteen sijaa, sen sijaan kyllä tiettyä syvällisyyttäkin: Henkilöissä on Tuomaisen voima. Onnistuneen dialogin lisäksi hän saa nämä sinänsä tavis-hahmonsa pohdiskelemaan arvokkaita ajatuksia. Mikä on sinun unelmasi? Miten sinne pääset? Paljonko työtä se vaatii? Oletko valmis ponnistelemaan? Onko unelmasi sen arvoinen?

Tuija sentään Tuijata.Kulttuuripohdintoja -blogissa kaipailee kanssani Mies joka kuoli -dekkarin tunnelmia, vaikka PBF:nkin parissa viihtyi. Arde arvioi -blogin Ari Juntunen kaipailee lisää murhia: ”Sivujuonteissa tapahtuu pari brutaalia murhaa Hakaniemessä ja ne raikastavat kerrontaa välittömästi.” Mainiota!

Mutta Riitta K.Kirja vieköön -blogissa on täysin myyty, eikä Kirja hyllyssä -blogin Kaisa V. ole yhtään happamampi hänkään.

Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Like 2017. 332 s. Äänikirjan lukija Ville Tiihonen, kesto 10 h.

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja ostettu.

P.S. Kirjan visuaalinen asu on kaikin puolin onnistunut, siitä ehdottomasti pisteet kotiin!

Tänäkin vuonna tunsin olevani ihan pihalla Finlandia-ehdokkaita julkistettaessa, ja Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandiaatavoittelevien äärellä tunsin olevani jopa tonttirajojen ulkopuolella. Mikään kirja ei tuntunut tutulta millään tavalla (no, Mauri Kunnaksen teokselta en ollut onnistunut totaalivälttymään, mutta kansia en ollut raottanut siitäkään). Myönnän, etten ihan tönimättä tajunnut edes, että Jukka Behm on sama Jukka Behm, jonka Intiaan sijoittuvan leppoisan dekkarin Viallinen valkaisuvoide luin viime vuonna.

Pehmolelutyttö ei esittelyjen perusteella vaikuttanut lainkaan leppoisalta kirjalta. Itse asiassa ensireaktioni olivat torjuvat. Pelotti tarttua kirjaan ja kurkistaa sen maailmaan, jossa tapahtuu ikäviä asioita suomalaiselle tavalliselle koulutytölle. #metoo -kampanja kuitenkin nosti juuri Pehmolelutytön teemat kipeästi pinnalle, ja lopulta rohkaistuin. Onneksi, sillä kaikesta sisältämästään aika ahdistavastakin huolimatta teos ei ole liian musta. Behmin sujuva kielenkäyttö, tietty kepeys ja ironissävyinen huumori pitävät tarinan luettavana.

Emilia on pikkukaupungin ysiluokkaa käyvä perhetyttö, jonka elämää seurataan vuoden verran. Emilia itse kertoo tarinaansa käyttäen sängyllään majailevaa pehmolelulaumaansa kuuntelijana. Pehmolelut ovat uskollisia eivätkä ne moiti tai kauhistele mitään, mitä Emilia niiden karvaisille korville kertoo. Kenellekään muulle Emilia ei voi kuvitellakaan kertovansa, millaiseen kierteeseen hän on tahtomattaan itsensä ajanut ja kuinka likaiseksi ja kelvottomaksi hän itsensä lopulta tuntee.

”Kymmeniä ja kymmeniä kunnollisia perheitä ja perheenisiä. Kunnollisia. Kunnollisia tosiaan. Jos heidän vaimonsa ja lapsensa tietäisivät… Minua alkoi ällöttää. Minun piti koota itseni, tiesin sen kyllä. Mutta ne kaikki hyveelliset naamat. Niiden katsominen oksetti.”

Emilia on aivan tavallinen sievä tyttö, joka lukemattomien muiden murrosikäisten nuorten tavoin tuntee itsensä rumaksi ja nopeasti muuttuvan vartalonsa vieraaksi. Seksuaalisuus on vasta vähitellen heräilemässä, mutta se ei suinkaan ole estänyt aikuisia miehiä iskemästä silmää ja tuijottelemasta tungettelevasti jo vuosia. Emiliasta on hämmentävää, että miehet näkevät hänessä jotakin sellaista, jota hän ei itse tajua itsessään ollenkaan olevan. Se on toisaalta pelottavaa ja kiusallista, mutta samalla kummallisen kiehtovaa ja jännittävääkin.

Emilian vanhemmilla on kiireensä ja murheensa, eikä avioliittokaan oikein ruusuiselta vaikuta. Isoveljellä on omat kaverinsa ja puuhansa, joten Emilia saa kotona olla pääosin omissa oloissaan. Koulu sujuu esimerkillisesti, mutta kavereita Emilialla ei liiemmälti ole. Vain Lila tarvitsee Emilian seuraa poikaystävien välissä. Eräänä iltana Emilia kuljeskelee yksin kaupungilla, kun vieras mies heittäytyy juttusille ja ehdottaa hänelle pientä ansaintakeikkaa. Emilia suostuu, vaikkei oikeastaan ymmärrä, mistä on kysymys. Tytön pitää katsella, kun aikuinen mies tyydyttää itsensä. Palkkioksi Emilia saa viisikymppisen.

Tämä hämmentävä tapaus on siis alkupiste. Alku olisi voinut olla myös se, mitä tapahtuu nettisivuilla, joille Emiliakin huoneensa rauhassa uteliaisuuttaan eksyy. Kun nettiin ladattu kuva saa nopeasti kommentteja ja kehuja, tuntee tyttö iloa ja riemua, kaipaamaansa hyväksyntää ja huomiota. Myös vallan tunne alkaa hiipiä mieleen. Emilia kuvittelee voivansa hallita kuviota, vastata vain niille pojille ja miehille, joille itse haluaa. Mutta kaikki ei suju ihan tytön suunnitelmien mukaan. Seuraa monenlaista kokeilua ja kokemusta, eivätkä kaikki tapaamiset pääty hyvin.

Netissä kaikki tuntuu olevan kaupan. Seuraa hakevat niin miehet kuin naiset, vanhat ja nuoret. Kenenkään todellisia motiiveja ei pysty suoraan arvioimaan, paitsi tietysti niiden kymmenien ja taas kymmenien miesten, jotka suoraan ehdottavat panoa tai painostavat näyttämään jo kuvissa kaiken. Emiliaa pelottaa ja hämmentää, mutta silti hän koukuttuu tähän maailmaan. Lopulta ollaan pisteessä, jossa ahdistus alkaa käydä ylivoimaiseksi, eikä Emilia osaa enää luontevasti olla ikäisensä ujon ja kiltin pojan seurassa. Jotain on mennyt rikki ja pilalle hänen sisimmässään. Onneksi Behm ei lopeta tarinaan ihan näihin tuntoihin vaan antaa lopussa toiveikkuudelle mahdollisuuden.

Behm tavoittaa mielestäni loistavasti murrosikäisen tytön päänsisäisen maailman tunnekuohuineen. Viiltävän tarkasti hän myös valottaa sitä inhottavaa pimeyttä, joka vaani turvallisen perhearjen liepeillä ja on vain muutaman kännykänklikkauksen päässä meistä kaikista, jos emme osaa olla varuillamme. Emilia ei ole pelkästään tahdoton uhri, vaikka hänen viattomat ja ajattelemattomat kokeilunsa johtavatkin erittäin ikäviin seurauksiin. Behm ei myöskään syyllistä tyttöjä (jos ei toki rohkaisekaan julkaisemaan paljasta pintaa vilauttavia kuvia tai lähtemään autoajeluille tuntemattomien kanssa). Rivien välissä on kuitenkin selvä viesti: harkitse ja uskalla sanoa ei.

Pehmolelutyttö on siis nuortenkirja. Vai onko? Tekeekö tosiaan teini-ikäinen päähenkilö teoksesta nuortenkirjan? Ei tee, tiedän. Jälleen kerran teoksen äärellä pohdiskelen, kenelle se on tarkoitettu tai ainakin, keiden se kannattaisi lukea. Nuorten, ehdottomasti, totta kai. Tyttöjen, mutta myös poikien. Ehkä jonkun nuoren pojan silmät avautuisivat edes hetkeksi näkemään, miltä maailma näyttää vaikkapa siskon tai luokan tyttöjen silmin. Enkä nyt tosiaankaan väitä, että minkään sukupuolen edustajien nuoruus olisi sen helpompaa. Tässä kirjassa nyt kuitenkin keskitytään tyttöjen kokemusmaailmaan.

Ennen kaikkea läjäyttäisin tämän teoksen aikuisten, ihan tavallisten isien ja äitien käsiin. Uskaltakaa lukea tämä kirja. Uskaltakaa ja jaksakaa arjen keskelläkin kohdata piikikäs ja uhitteleva teininne. Paras suoja pimeyttä vastaan lienee kuitenkin rakkaus.

Jukka Behm: Pehmolelutyttö
WSOY 2017. 201 s.

Kansi Laura Lyytikäinen.

Arvostelukappale. #nuortenkirjatorstai

Kia ruotii blogissaanLuetaanko tämä? Pehmolelutyttöä perinpohjaisesti ja päättää tekstinsä: ”Itse teksti on aika helppo- ja nopealukuista, ja kirja sopiikin siis kielensä puolesta luettavaksi hyvin erilaisille lukijoille. Vaikka aihe on rankka ja kerronta rohkeaa, ei kirja sisällä yksityiskohtaisia kuvauksia seksistä, ja pidänkin kirjaa sopivana luettavana yläkoulu ja lukioikäisille nuorille. Kirjaa lukiessa unohdin moneen kertaan, että tarinaa ei ole oikeasti kirjoittanut 15-vuotias teinityttö!” Kia ei ollut aivan tyytyväinen kirjan loppuun, kun taas minua se miellytti erityisesti.

Sivutiellä-blogissa Sirri sanoo syyllisyydestä näin: ”Pehmolelutyttö suojelee lukijaansa mutta toisaalta myös luottaa tähän - Emilian itsesyytöksiä on osattava kritisoida, ja seksismiin johtavia tekijöitä on osattava analysoida. Vaikka Pehmolelutyttö ei missään nimessä syyllistä Emiliaa, osa nuorista lukijoista saattaa kaivata selkeämpää viestiä siitä, että seksuaalinen hyväksikäyttö ei ole uhrin ominaisuuksista tai ongelmista johtuvaa vaan tekijöiden, aikuisten ihmisten, syytä.”

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: Rob MacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki

Lattialla on kartongeissa kaksi oluttölkkiä kyljellään, kokeilen jalalla niiden painoa. Purkit tuntuvat viileiltä jalkapohjaan. Kurkotan niistä toisen ja rapsautan auki. Käsi vapisee olkapäästä asti, kun nostan purkkia kohti huulia. Saan suullisen lämmintä kaljaa nielaistua ja yökkään tyhjää.

Kaksi vuotta sitten luin tuoreen Happotestin, Kalle Lähteen esikoisromaanin. Kokemus ei ollut mitenkään ratkiriemukas, vaikka onnekseni aivan lähipiiriini ei alkoholistia kuulukaan. Olo oli lähinnä kauhistuneen valaistunut. Happotestin minäkertoja on alkoholisti mitä selkeimmin, vaikkei hän itse sitä tietenkään myönnä tai tunnusta. Eihän muutamasta saunaoluesta voi olla kenellekään mitään haittaa. Kirja kuitenkin päättyy pahaenteisissä tunnelmissa. Vaimo on ottanut eron ja yhteinen asunto on myyty. Rahat ovat kilahtaneet kertojan tilille. Joiko mies itsensä hengiltä?

Tähän kysymykseen saamme vastauksen tänään 1.1.2018 virallisesti julkaistavassa romaanissa Loppuluisu, joka on suoraa jatkoa Happotestille. Lähde paljasti Helsingin kirjamessuilla 2016 kirjoittavansa Happotestille jatkoa ainakin osittain siksi, että yleisö oli sitä kovasti pyytänyt. Sen jälkeen olisi aika siirtyä uusien kirjallisten töiden pariin. Ainakin minä toivon sitä edelleen kovasti, sillä Lähde on näiden kahden teoksen perusteella armoitettu sanankäyttäjä ja tarinankertoja. Rankoista ja inhottavistakin asioista on helppoa lukea, kun teksti soljuu niin vaivattoman oloisesti kuin se Lähteen näppäimistöstä tuntuu soljuvan.

Työtön juoppo Joonatan (alias sukellusvenepäällikkö Egewolf von Bergheim) on muuttanut Turun Lausteelle kaupungin vuokrakaksioon. Kerrostalonaapurit ovat naamatuttuja, joille Joonatan koettaa esittää kiireistä liikemiestä. Asunnossa on vain yksi oikea huonekalu, ex-vaimo Kaisun hylkäämä kusenhajuinen sohva. Sohvapöydän virkaa hoitaa pahvilaatikko. Sohvalle Joonatan linnoittautuu yhä tiiviimmin. Lähistöllä on lasipurkki toimittamassa hätävessan tehtävää. Makuuhuone toimii kaljavarastona.

Mutta välillä on tosiaan piipahdettava ulkomaailmaankin. Eräällä laskunmaksureissulla baarissa viereen istahtaa nuori punatukkainen Pipsa. Joonatan alkaa suunnitella Pipsan kanssa yhteen muuttamista. Olisi hyvä, jos joku nainen voisi pitää hänestä ja hänen hyvinvoinnistaan huolta, arkitaidot kun eivät ole miehen vahvimpia puolia. Pipsa olisi hyvä vaihtoehto. Tosin Pipsa itse ei ole aivan samaa mieltä. Valitettavasti.

Joonatanin alapuolella asuu juoppo Joppe. Tämän kanssa Joonatan ei oikeastaan halua olla missään tekemisissä, mutta pitäähän kaveria auttaa. Joonatan vaihtaa kossupullon kouralliseen unilääkkeitä ja rauhoittavia. Kun Joonatan käy perimässä luvatut lääkkeet, Joppe kuolee. Joonatan säikähtää, mutta ei suinkaan sitä, että sama kohtalo odottelee todennäköisesti (ja välillä myös toivotusti) häntä itseäänkin. Joonatan pelkää, että Jopen kuolemasta aiheutuu hänelle harmia. Käy kuitenkin päinvastoin, koska Joonatan tutustuu toiseen naapuriinsa Satuun Jopen poismenon takia.

Pipsa, Satu ja Kaisu pyörivät Joonatanin viinan- ja lääkkeenhuuruisissa kuvitelmissa. Unelmissaan hän on kalifi, jota kaikki kolme naista kilvan palvovat ja passaavat. Todellisuus on kaukana tästä haavekuvasta, mutta sitähän Joonatan ei suostu näkemään. Katastrofi seuraa toistaan, mutta mies jatkaa juomistaan. Päivät katoavat muistista ja suuruudenhullut, mahtipontiset kuvitelmat valtaavat yhä suuremman osan niistä hetkistä, jolloin Joonatan tuntee olevansa edes jotenkuten tolkuissaan. Itsensä hengiltä juominen on totisesti rankkaa!

Sairaalakeikkoja vaativat viinakrampit tai juoppohulluuskohtaukset eivät Joonatania säikäytä. Eihän hän ole alkoholisti. Hän voi lopettaa juomisen milloin vain haluaa. Kunhan nyt ensin saa krapulan loivennettua. Jos jalat eivät aamulla kanna, paras lääke on raaka viina, senhän tietää jokainen.

Lopulta tilanne ajautuu siihen pisteeseen, että Joonatanin mielipidettä ei enää kysytä. Mies kirjaimellisesti viedään hoitoon. Vaikka valinta ei ole Joonatanin oma, hän kuitenkin jää ison valkoisen kivitalon suojiin. Homma epäilyttää alussa kyllä kovasti, kun reippaan ja terveen näköiset ihmiset vakuuttavat hänelle olevansa alkoholisteja. Tervehtyminen ei ole helppoa, kaukana siitä. Vielä hoitojakson loppupuolellakin, oltuaan viikkoja selvin päin, Joonatan huomaa valehtelevansa sekä itselleen että muille omasta tilastaan.

Kuplan sisällä on enää Kaisu ja minä. Ympäröivä maailma on hävinnyt jonnekin. Alan tuntea vastenmielisyyttä ja vihaa tuota Kaisun kuvailemaa tyyppiä kohtaan. Kuinka se kusipää oli voinut kohdella rakasta vaimoani tuolla tavalla? Sivistynyt ihminen ei tuollaisia temppuja tekisi. Osasiko se edes kaikkien maiden pääkaupunkeja niin kuin minä osasin?

Happotestinlukeneelle Loppuluisu on ehdotonta luettavaa. Napakka parin sadan sivun romaanista kaksi kolmannesta on samankaltaisen joskin edelleen pahenevan juopottelun ja valheessa elämisen kuvausta kuin edellisessä osassakin, ja loppukolmanneksessa ollaan hoidossa. Se tuo tarinaan uutta ulottuvuutta ja myös varmasti monen kaipaamaa toiveikkuutta. Minä en välttämättä enää olisi tätä jatko-osaa kaivannut, koska Happotesti on selvästi harkittu kokonaisuus avoimine (?) loppuineen. Mutta ei Loppuluisu sitä kyllä pilaakaan. Paras tilanne lienee niillä lukijoilla, jotka ottavat tämän romaaniparin lukuun peräkkäin.

Happotestiä ja Loppuluisua kuvataan synkän hauskoiksi ja mustan huumorin sävyttämiksi romaaneiksi, mutta kuten sanottu, minä en niissä varsinaista huumoria näe. Tunnistan toki kirjoittajan armottoman (itse?)ironiset sivallukset. Mutta alkoholismi ja sen seuraukset alkoholistille itselleen ja hänen lähipiirilleen kuvataan niin realistisesti, ettei lukijaa pahemmin naurata. Harmittaa, myötähävettää ja vähän itkettääkin ennemmin.

Syvä rauha on laskeutunut rintalastani alle. Pinnistelen muistiani, josko löytäisin lisää tunnustettavaa, mutta sairauden luonteesta johtuen muistissani on aukkoja. Harmittelen sitä ääneti, totuuksien laukominen on parasta näin aamuisin.

Kalle Lähde: Loppuluisu
Otava 2018. 205 s.

Arvostelukappale.

Lähde ei mainitse nimeltä Rymättylässä sijaitsevaa hoitolaitosta, jossa Joonatania hoidetaan, ei myöskään laitoksen antaman hoidon nimeä. Hyvin kevyellä googlettelulla tiedot kyllä löytyvät, jos ne lukijaa kiinnostavat.

Psykologisia trillereitä on ilmestynyt ja ilmestyy sellaista tahtia, että ahkerankin lukijan päätä huimaa. Tuoreitten ideoiden ja näkökulmien löytäminen on tässä kirjatulvassa kullanarvoista sekä tekijälle että lukijalle. Ilokseni voin todeta, että kirjailija Fiona Barton on ainakin kohtuullisesti tässä onnistunut esikoisessaan Leski.

Brittiläisellä Bartonilla on vankka toimittajatausta, mikä näkyy oivallisesti Leskessäkin. Barton kertoo toimittajana miettineensä isoja rikosjuttuja kirjoittaessaan, kuinka paljon rikoksista syytettyjen miesten vaimot tiesivät näiden puuhista tai halusivatko he ylipäätään tietää niistä.

Sinäkin olet nähnyt hänet, uutislähetyksissä. Täytyy ehkä katsoa tarkkaan, mutta siellä hän on, seisoo ääneti oikeustalon portailla miehensä takana. Hän nyökkää ja puristaa miestä käsivarresta, kun tämä vakuuttaa syyttömyyttään, koska hän luottaa puolisoonsa. Mutta mitä tapahtuu, kun kamerat on viety pois ja maailma on lakannut katselemasta?

Juuri tästä asetelmasta Leskessä on kyse. Lähtötilanteessa vuoden 2010 kesäkuussa minäkertoja Jean Taylor on juuri menettänyt miehensä Glenin. Pariskunta on ollut yhdessä ostoksilla, kun mies on yllättäen horjahtanut, jäänyt bussin alle ja kuollut välittömästi. Sekä poliisi että media ovat oitis kiinnostuneita onnettomuudesta, kun tulee tietoon, että kuollut mies on se Glen Taylor, mies, jota syytettiin neljä vuotta aikaisemmin kadonneen kaksivuotiaan Bellan sieppaamisesta. Glenin syyllisyyttä ei kuitenkaan koskaan pystytty todistamaan, ja Glen onnistui jopa saamaan korvauksia poliisilta syyttömänä istutusta tutkintavankeudesta.

Tapausta lähdetään kerimään auki monesta suunnasta. Leskeksi jäänyt Jean päättää antaa haastattelun Daily Postin huipputoimittaja Kate Watersille. Glen on eläessään ehdottomasti kieltäytynyt haastatteluista ja suitsinut myös Jeania, mutta nyt mies on poissa. Jean haluaa päästä rauhaan, ja Kate vakuuttaa, että kaiken kertominen on siihen paras lääke. Jean alkaa kertoa avioliittonsa tarinaa toimittajalle. Myös poliisi, ennen kaikkea Bob Sparkes, välillä hyllytetyksikin päätynyt rikostutkija, haluaa puhuttaa leskeä. Ehkä tämä lopulta paljastaisi jotain, joka auttaisi selvittämään kadonneen Bellan tapauksen.

Neljä vuotta aikaisemmin, lokakuussa 2006, siis katosi kaksivuotias Bella Elliott. Hieman homssuinen yksinhuoltaja Dawn oli päästänyt tytön leikkimään etupihalle kissansa kanssa samalla kun itse jatkoi askareitaan keittiössä. Bella katosi pihalta jäljettömiin. Poliisilla on pelottavan niukasti johtolankoja, ja Bellan etsinnät venyvät uhkaavasti. Kate Waters pääsee tekemään haastattelun Dawnista, ja hänestä tulee epätoivoisen äidin uskottu.

Tutkinta siis venyy. Poliisi pääsee lukuisten mutkien jälkeen Glen Taylorin jäljille. Mies on ollut kyseisellä asuinalueella tai ainakin lähistöllä oikeaan aikaan oikeanlaisella autolla. Mutta onko hän siepannut pikku Bellan? Jos on, mitä tytölle on tapahtunut? Glenillä tuntuu olevan selitys kaikkeen. Sitten hänen tietokoneeltaan paljastuu rankkaa materiaalia. Mitä Jean on tiennyt miehensä puuhista? Onko hänen mielestään mahdollista, että Glen olisi siepannut Bellan?

Barton kuljettaa tarinaa paitsi Jeanin myös rikostutkija Bob Sparkesin ja toimittaja Kate Watersin ja hieman myös Bellan äidin Dawn Elliottin näkökulmista. Lähimmäs lukijaa tulee Jean, koska hän on tarinan minäkertoja. Lukija on kuitenkin hänen suhteensa alusta pitäen varuillaan, koska hänen kertomuksessaan on sävyjä, jotka antavat ymmärtää, ettei hän ole aivan rehellinen tai että hän ainakin jättää jotain olennaista kertomatta.

Bob ja Kate ovat tutustuneet työn merkeissä ja heidän välinsä ovat niin hyvät kuin poliisin ja toimittajan ylipäätään voinevat olla. Kummankin yksityiselämää raotetaan jonkin verran, mutta niihin ei liity mitään kovin dramaattista. Kumpikin on työlleen omistautunut ja hellittämättömän sinnikäs, kun on kyse ratkaisemattomasta rikosjutusta. Rikostutkinnan kuvaus on mielenkiintoista ja vaikuttaa realistiselta uuvuttavine selvityksineen ja turhauttavine umpikujineen.

Toimittajan työn kuvaus on hyvin osuvaa, kuten voi odottaakin toimittaja-kirjailijalta. Barton kuvaa hienosti, miten tapauksessa mukana olevat ihmiset, kuten Dawn ja myöhemmin myös Jean, samalla kertaa joutuvat ja haluavat julkisuuteen. Dawnille Bellan katoaminen on tietysti kammottava tragedia, mutta melko nopeasti hän alkaa saada lohtua lehdissä ja televisiossa esiintymisestä ja on pian koukussa. Kuka lopulta vie ketä? Median vaikuttimia ja toimittajien menetelmiä ei kuvata mitenkään hohdokkaassa valossa.

Psykologisen trillerin ystäville Leski on oivallista luettavaa. Itse hotkaisin sen kahdella Keski-Euroopan ja Suomen välisellä lennolla, joille se tarjosi loistavaa, upottavaa viihdykettä. Nautin Bartonin hyvästä tarinan sommittelusta ja lukijan pyörittämisestä. Mitä raskaan, todella ruman rikoksen varjo, edes pelkkä epäily, tekee sen piiriin joutuville? Millaisia ajatuksia ja tunteita käy läpi epäillyn puoliso? Mikä on hänen mahdollinen osuutensa tapahtumissa? Miten voi jatkaa parisuhteessa kaiken koetun jälkeen? Jaetaanko avioliitossa myös syyllisyys? Millaiset ovat tällaisen parisuhteen valtamekanismit? Näitä kysymyksiä Barton kieputtelee mielenkiintoisesti.

Koska Leski on nimenomaan psykologinen trilleri, ei väkivaltaa tai muita inhottavia fyysisiä yksityiskohtia kuvata, vaan ne jäävät lukijan mielikuvituksen varaan.

Fiona Barton: Leski (The Widow)
Suom. Pirkko Biström.
Bazar 2018. 367 s.

Arvostelukappale.

Leski ilmestyy virallisesti 16.1.2018. Bartonin toisen teoksen Lapsi suomennos ilmestyy vuonna 2019.

Uusi vuosi ja uudet haasteet! Pari vuotta luin kohtuullisen järjestelmällisesti läpi uutta kotimaista dekkarikirjallisuutta ja julkaisin lukemistani dekkareista kirjaesittelyjä blogissani. Vuoden 2018 kirjasadosta olen päättänyt keskittyä erityisesti nuorten- ja nuorten aikuisten kirjallisuuden kotimaisiin uutuuksiin. Syitä on monia. Motiivini ovat osin ylväät ja jalot, mutta toki myös itsekkäät.

Nuorten, erityisesti poikien, vähenevästä lukuharrastuksesta on puhuttu paljon ja syystä huolestunein äänenpainoin. Lukutaidon tärkeyttä ja lukuharrastuksen kaikinpuolista hyödyllisyyttä mutta myös ihanuutta ei varmaan voi liikaa korostaa. Samaan aikaan tuntuu, että juuri nuorten- ja nuorten aikuisten kirjat saavat yhä vähemmän tilaa ja huomiota mediassa.

Syksyllä osallistuin Twitterissä keskusteluun, jossa koetettiin vedota lehtiin edes kotimaisen lasten- ja nuortenkirjojen arvostelujen julkaisemiseksi (en valitettavasti muista, kuka aloituksen laittoi). Eikö voitaisi julkaista juttu jokaisesta kirjasta? Hieman myöhemmin kirjailija JP Koskinen jyrähti Twitterissä: ”Älkää taivastelko lehdissä, ettei lapset ja nuoret lue. Esitelkää ja arvostelkaa lasten- ja nuortenkirjoja, jotta ne näkyvät!” Taivastelu on helppoa ja halpaa, mutta toimeen pitäisi oikeasti tarttua.

Päätin, että ainakin minä voin koettaa tehdä edes jotain. Päätin siis, että koko vuoden 2018 ajan julkaisen kerran viikossa blogissani jutun, jossa käsitellään uutta kotimaista nuorten- ja nuorten aikuisten (YA-) kirjallisuutta. Välttämättä juttu ei joka kerta ole kirjaesittely, vaan saatan kirjoittaa jonkin toisenlaisenkin jutun niin halutessani, mutta enin osaa tullee olemaan kirjaesittelyjä.

Haastan mukaan kotimaiset nuorten- ja nuorten aikuisten kirjallisuutta julkaisevat kustantamot: lähettäkää minulle kotimaisia uutuusteoksia luettavaksi ja esiteltäviksi! Kohderyhmän ikähaarukka asettuu johonkin 12 – 20-vuotiaiden tietämille, mutta hyvä nuorten- ja nuorten aikuisten kirjallisuus sopii tietysti kaikille.

Vuoden 2019 alussa lupaan lahjoittaa kaiken saamani materiaalin jonkin valitsemani yläkoulun koulukirjaston täytteeksi (ja saatan olla tässä valinnassa aika puolueellinen, vinkiksi vain!).

Haastan mukaan myös kaikki blogini seuraajat. Käykää lukemassa näitä juttujani, kommentoikaa ja jakakaa niitä eteenpäin. Katsotaan, onko projektillani mitään vaikutusta. En myöskään pahastu, jos joku muu bloggaaja lähtee mukaan haasteeseen, vaikka vähän maltillisemminkin. Jos ei tästä muuta hyötyä ole, niin ainakin itse luen joukon todella hyviä kirjoja!

En lähde tähän vapaaehtoisurakkaani mitenkään uhrimielellä vaan iloisesti ja innolla. Olen blogissani esitellyt aiemminkin myös nuortenkirjoja ja nuorten aikuisten romaaneja, koska ihan vilpittömästi pidän niiden lukemisesta. Haluaisin, että muutkin keski-ikäiset ja kaikenikäiset lukijat ylipäätään etsiytyisivät kirjakaupoissa ja kirjastoissa myös näiden kategorioiden äärille. Siellä on tarjolla upeita elämyksiä, mahtavia tarinoita ja hienoa kirjallisuutta. Suomalainen lasten- ja nuortenkirjallisuus ja nuorten aikuisten kirjallisuus ovat korkealaatuisia, maailman huippuja. Niistä voimme olla kaikki ylpeitä. Miksi emme sitten lukisi niitä myös?

Toivon, että tästä projektistani on iloa muillekin kuin vain itselleni. Erityisesti olen miettinyt kollegojani, opettajia, joiden harteille usein sälytetään lasten ja nuorten lukuharrastuksen kipinän vaaliminen lukuisten muiden velvoitteiden lisäksi. Tiedän, että opetustyön arjessa ei aina liikene aikaa eikä energiaa pysytellä kartalla tuoreesta nuorten- ja nuorten aikuisten kirjallisuudesta. Jospa blogiani seuraamalla tämä edes hieman tämän vuoden osalta helpottuisi. Koetan liittää juttuihini myös osion, jossa pohdiskelen teoksen sopivuutta esimerkiksi koulukäyttöön tai edes sitä, mikä kulloisenkin kirjan mahdollinen kohderyhmä voisi olla.

Nuortenkirjajuttuni ilmestyvät vastaisuudessa aina torstaisin, ja olen antanut projektilleni tunnuksen #nuortenkirjatorstai, jonka avulla jutut löytyvät esimerkiksi Twitteristä. Lisäksi otin varaslähdön ja purin jonkin verran varastoon kertynyttä aineistoa jo vuoden 2017 puolella. Jo julkaistujen juttujen linkit löytyvät aina uusimman jutun alta.

Tatu Kokko: Rob MacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski
Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö

Tulossa:

L. K. Valmu: Poika – Murha seitsemännellä luokalla (11.1.2018)
Elina Rouhiainen: Muistojenlukija(18.1.2018)

Kieltämättä urakkaan lähteminen hieman hirvittää. Piti ottaa selvää, millaisesta kirjavuoresta on vielä tiukan rajaukseni jälkeen kysymys. Kävin läpi kaikki löytämäni kustantamojen julkaisemat kevään 2018 kirjaluettelot ja löysin seuraavat tulossa olevat kirjat.

Tammikuu:

1. Laura Salmela: Silmänkääntötemppu (Karisto)

2. Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus – Tähtiketju 1 (Karisto)
3. Nonna Wasiljeff: Loukkupoika (Otava)

Vain e-kirjoina ilmestyvät:

4. Sanna Heinonen: Noland (WSOY)

5. Riina Mattila: Järistyksiä (WSOY)

Helmikuu:

6. Juha-Pekka Palviainen: Virityksiä (Karisto)

7. Jyri Paretskoi: Shell’s Angles – Aivot narikkaan (Karisto)

8. Kimmo Ohtonen: Ikimaa (Otava)

9. Kalle Veirto: Sählymestarit – Ruotsin kuninkaat (Karisto)

Maaliskuu:

10. Maria Autio: Lohikäärmekesä (Karisto)

11. Mervi Heikkilä: Revonpuro (Karisto)

12. Anne Leinonen: Noitakirja (WSOY)

13. Laura Lähteenmäki: Yksi kevät (WSOY)

14. Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras (WSOY)

15. Veera Salmi: Saari (Otava)
16. Anders Vachlin, Aki Parhamaa: Beta – Sensored Reality (Tammi)

Huhtikuu:

17. Sini Helminen: Veden vallassa (Myllylahti)
18. Maija Haavisto: Perhonen vatsassa (Nordbooks)

Toukokuu:

19. Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? (Karisto)
20. Vilja-Tuulia Huotarinen & Satu Koskimies: Emilia Kent – runotytön tarina jatkuu (WSOY)
21. J.S.Meresmaa: Hämäränsäteet (Robustos)

Yhteensä viiden kuukauden aikana näyttäisi siis ilmestyvän kaksikymmentäyksi rajaukseni sisälle sopivaa teosta. Myönnän, että hieman yllätyin, kuinka suppea listan kustantamojoukko on. Karisto selvästikin panostaa nuorille ja nuorille aikuisille suunnattuihin teoksiin, ja heiltä putkahtaa julki kevätkaudella lähes puolet listan teoksista. WSOY ja Tammi voinee niputtaa yhteen. Heiltä ilmestyy yhteensä kahdeksan teosta, joista kaksi vain e-kirjoina* (mielenkiintoista!). Loput ovatkin sitten hajapaikkoja.

Maria Calendulan blogissa vinkataan myös Maija Haaviston (Nordbooks) keväällä ilmestyvästä nuortenromaanista Perhonen vatsassa, mutta sen julkaisuaikataulusta en löytänyt tarkempaa tietoa**. Pidetään sitä silmällä kuitenkin. Muutkin lisävinkit listaltani puuttuvista kirjoista ovat lämpimästi tervetulleita! Pysykäähän kuulolla!

* Sanna Heinosen Noland-romaani tupsahti juuri eilen sähköpostiini, joten siitä lisää tammikuun aikana!

** Kirjailija Maija Haaviston mukaan Perhosia vatsassa ilmestyy huhtikuussa. Päivitin tiedon listalle.

Jouluntienoolla Münchenissä liikuskellessamme paikalliset asunnottomat myivät aktiivisesti katulehtiä muun muassa päärautatieaseman tuntumassa, missä mekin paljon liikuimme. Perheen nuoret kyselivät, mistä oikein oli kyse. Vastaukseni jäi hyvin hataraksi, tiesin vain, että Helsingissäkin vastaavaa lehteä myydään.

Heti vuodenvaihteen jälkeen minuun otti yhteyttä suomalaisen Iso Numero -lehden päätoimittaja Hannele Huhtala ja kyseli, olisinko kiinnostunut tutustumaan lehteen ja mahdollisesti siitä jotain kirjoittamaankin. Vastasin oitis myöntävästi. Olen blogissani aiemminkin silloin tällöin tehnyt juttuja aikakauslehdistä, ja Iso Numero tuntui kiinnostavalta ja tutustumisen arvoiselta lehdeltä.

Lehden idea on yksinkertainen. Vuonna 2011 perustettu Iso Numero on kaduilla myytävä kulttuurilehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehden myyjät saavat jokaisesta viiden euron hintaisesta lehdestä kolme euroa. Lehteä julkaisee Kultti ry. Lehtien irtomyynti kaduilla on laillista toimintaa, johon ei tarvita lupaa ja josta saatava tulo ei ole palkkaa vaan luovutusvoittoa. Verottomasti voi myydä noin 300 lehteä vuodessa. Lehteä kauppaavat ihmiset siis työllistävät itsensä laillisesti.

Näytekappaleeni on tuorein numero 6/2017, jok on samalla erikoisnumero, koska sen hinta on kaksinkertainen tavalliseen verrattuna. Tarkoituksena on kerätä rahoitusta, jotta lehti voisi tänä vuonna ilmestyä kymmenen kertaa aiemman kuuden sijaan.

Lehti on tuhti lukupaketti ja sen sisältö yllätti kulttuuri-ihmisen positiivisesti. Luonnollisesti mukana on aineistoa, joka käsittelee lehteä itseään, sen ideaa ja myös myyjiä, kuten koko sivun jutussa, jossa esittelyvuorossa on Bulgariasta Suomeen tullut Angel Stanos Stanchev. Useat jutut käsittelevät eri näkökulmista köyhyyttä Suomessa ja ulkomailla sekä esimerkiksi ihmisoikeusasioita. Johanna Vehkoonlaajassa artikkelissa selvitetään, mitä tarkoitetaan vapaaehtoisen paluun järjestelmällä ja mitä se käytännössä tarkoittaa esimerkiksi kahden albanialaisperheen osalta. Teija Laaksonjutussa kerrotaan naisten perustamasta palestiinalaisesta radioasemasta ja sen toiminta-ajatuksesta.

Mutta mukana on myös artikkeleja ja haastatteluja, jotka eivät ainakaan suoraan liity näihin aiheisiin. Sanna Klemetin alias Litku Klemetin sekä saksalaisen sarjakuvataiteilija Ralf Königinhaastattelut, juttu Sevettijärven kylän historiasta ja nykyhetkestä (kiintoisaa!) ja politiikan dialogin puutetta käsittelevät jutut edustavat tätä osastoa. Osa lehden jutuista on julkaistu joissakin muissa Kultti ry:n jäsenlehdissä aiemmin ja osa on käännöksiä muiden maiden katulehtien jutuista.

Lehden loppupäässä on tietoa menossa olevasta rahoituskampanjasta, joka vielä kaipaisi sijoittajia. Itse kävin pienen summan laittamassa kiitokseksi lehdestä. Menestystä Isolle Numerolle!

Isoa Numeroa voi seurata myös Facebookissa ja Twitterissä.

Elämä ei ollut mitään sen hienompaa. Oli parempi tajuta ajoissa.

Kun lukemattomissa nykyajan romaaneissa tuntuu olevan pääsääntöisesti yli viisisataa sivua mittaa, tuntuu alle parisataasivuinen romaani mukavalta poikkeukselta. Voinee puhua pienoisromaanista, jos sivuja on ’vain’ 175, kuten Anna-Liisa Ahokummunesikoisromaanissa Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa (nimen osalta ei sitten olekaan enää tyydytty minimalismiin!).

Ahokumpu on koonnut teoksensa tarinan tutunoloisista aineksista. Lapin sodan aikaiset poikkeusolosuhteet heittävät varjonsa vielä 1980-luvulle, joka on romaanin nykyhetkeä. Puhumattomuus ja vaikeat perhesalaisuudet ovat romaanin käyttövoimaa. Minäkertoja perhostutkija Max Halma kokoaa oman historiansa ja itsensä palapeliä, ja saman puuhan äärellä on myös lukija. Paljon sanotaan rivien välissä. Jokainen ilmi kirjoitettu sana ja lause tuntuu tärkeältä. Silti teoksessa on ilmavuutta. Se hengittää kuin hyvä musiikki.

Max Halma on ollut äitinsä Silvan ainoa lapsi. Isästään Max ei tiedä juuri muuta kuin että tämä on ollut saksalainen sotilas ja kuollut hukkumalla viikkoa ennen Maxin syntymää. Äidin kuolema havahduttaa Maxin huomaamaan, että hyvin vähän hän tiesi äidistäänkään. Välit ovat olleet viileät ja etäiset. Maxin oma avioliitto on päätynyt eroon, eikä suhde omaan murrosikäiseen tyttäreenkään tunnu kovin helpolta tai lämpimältä. Mieluiten Max tutkii perhosiaan.

Äidin piirongin päältä Max yllätyksekseen löytää kuolleen perhosen ja oman ikivanhan määritysoppaansa. Oliko äiti kaikesta huolimatta ollut kiinnostunut perhosista? Max ei tunnista perhosta, ja sen lajimäärityksestä tulee hänelle pakkomielle. Onko äiti tietämättään löytänyt uuden lajikkeen? Voisiko äidin perhonen olla Maxin portti menestykseen ja maineeseen?

Äidin poismeno sysää liikkeelle myös toisen tutkimuksen. Max päättää lopultakin selvittää tiedot isästään. Kuka hän oli ja mitä hänelle tapahtui? Voisiko Saksassa olla sukulaisia, jotka kenties tunsivat hänen isänsä? Max ei ole kovin tarmokas, oikeastaan kaikkea muuta, mutta nämä kaksi asiaa alkavat askarruttaa hänen mieltään niin, että lopulta on toimittava.

Lukijalle (ja osittain Maxillekin) paljastuu katkelmallinen ja intohimoinen rakkaustarina sodan ajalta. Silva Halma tutustuu saksalaisiin veljeksiin Erik ja Viktor Stanislaukseen ja rakastuu. Sekavat ajat ja kohtalo heittelevät nuoria holtittomasti. Kirjavien vaiheiden jälkeen Max kuitenkin päätyy kuuntelemaan erikoislaatuista konserttia Saksaan ja tapaa vanhan miehen, jolla on kerrottavaa hänen isästään.

Kirjassa on kolmetoista lukua eli sinfoniaa kuten on Viktor Stanislauksen merkillisessä jäähyväiskonsertissakin. Ahokumpu on käyttänyt erilaisia tekniikoita ja tekstilajeja, joten luvut ovat keskenään hyvin erilaisia. Mukana on autenttisen vaikutelman antavia haastatteluja valokuvineen, päiväkirjamerkintöjä, uutisia ja kirjeitä tavanomaisen kerronnan rytmittäjänä.

Teoksen nykyhetken sijoittuminen 1980-luvun alkuun on merkillisen nostalgista. Ihmisten on viestiäkseen kirjoitettava kirjeitä ja jos haluaa tutkia vanhoja asiakirjoja, on matkustettava arkistokaupunkiin ja pengottava materiaalia ihan fyysisesti. Eipä siitä tosiaan vielä niin hirveän pitkä aika ole!

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaaon mielenkiintoinen avaus. Jään seurailemaan, mitä Ahokumpu vielä saakaan aikaan.

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Gummerus 2018. 275 s.

Arvostelukappale.

Noin vuosi sitten luin hämmentyneenä Tuomas Nyholmin toista romaania Omiensa luo(Teos 2016) Johtolanka-raatilaisen silmin. Pian sen jälkeen tupsahti Otavalta ennakkokappale Nyholmin rikosromaanisarjan aloitusosasta Leijona. Tästä olin kyllä hieman yllättynyt, sillä Nyholmin kaksi aiempaa kirjaa luettuani en olisi uskaltanut veikata, että hän valitsisi nimenomaan dekkarin suuntaan kääntymisen.

Leijona jäikin odottelemaan lukuvuoroaan, enkä ennakkokappaleeseen tullut tarttuneeksi, mutta sitten huomasin teoksen äänikirjaversion olevan saatavilla edulliseen tarjoushintaan. Päätin siis kokeilla, miten Nyholmin hieman hankalalukuiseksi tietämäni kerronnan kuuntelu sujuisi. TV:n luontodokumenteista tuttu Tuomo Holopainen ei ollut minulle entuudestaan tuttu äänikirjaääni, ja hänen lukutyyliinsä totuttelu vei kieltämättä hetken aikaa.

Aiemmissa Nyholmin teoksissa ei ole sanallakaan viitattu Suomeen tai suomalaisuuteen, joten siinä mielessä Leijona tekee heti alkuun poikkeuksen. Sen päähenkilö nimittäin on lissabonilainen poliisi Daniel da Costa, jonka äiti on ollut suomalainen. Tämä mainitaan kirjassa muutamaan kertaan, mutta muuta virkaa suomalaisuudella ei kirjassa ole. Daniel on saanut siirron Lissaboniin jonkin vakavan Portossa sattuneen rikkeen takia. Hänen vaimonsa Anna on myös poliisi, tarkemmin sanoen huippuluokan analysoija. Pariskunnalla on kuusivuotias Isabella-tytär.

Tarina käynnistyy, kun Lissabonin kuvernööri Óscar Balazar ja Policia Judiciárian komentaja Patricia Salgueiro kiinnittävät Danielin äärimmäiseen salaiseen erikoistehtävään: hänen on napattava Lissabonia jo vuosia piinannut salaperäinen Caetano de Leon, Leijona. Parikseen Daniel saa brasilialaispoliisi Rorion Sinhan.

Leijona on erikoistunut kaappaamaan rikkaiden lapsia. Lunnaita ei vaadita, vaan lapset vain katoavat ikiajoiksi jäljettömiin, ja todennäköisesti heidät myydään pedofiileille. Leijona on saattanut syyllistyä myös ainakin välillisesti kuvernööri Balazarin veljentytön Lauran brutaaliin murhaan. Danielia ja Sinhaa tämä yhteys kummastuttaa, mutta he ottavat työn vastaan. Lauran murhan tutkinta onkin yksi keskeinen juonilinja teoksessa.

Johtolankoja on äärimmäisen niukasti, eikä kukaan halua puhua mitään. Balazarilla ja Salgueirolla on kuitenkin vinkki, kenet Leijona aikoo seuraavaksi kaapata. Tätä jälkeä miehet alkavat yksissä tuumin penkoa. Pian käy ilmi, että Lissabonin kaduilla liikkuu myös tappaja, jolla tuntuu olevan kiikarissaan sama saalis kuin poliiseilla. Vähitellen lukija saa paremmin vihiä salaperäisestä Joaquinista, satumaisen taitavasta ja kylmäverisestä tappokoneesta.

Nyholmin Lissabon on suorastaan dystooppisen synkkä. Pelko, väkivalta, korruptio ja ties mitkä vitsaukset myrkyttävät sen ilman. (Tästä kirjasta ei siis kannata mainita Portugalin matkailuviranomaisille.) Äärimmäinen synkkyys ja läpitunkeva pahuus ovat hieman hankalia dekkarinkin aineksia, koska ne menevät helposti liiallisuuksiin ja kääntyvät itseään vastaan. Minusta Leijonassa ollaan jo sillä hilkulla, ettei meno muutu camp-huumoriksi. Kehenkään ei voi luottaa, ei edes itseensä. Jos operaatiosta tietää vain neljä ihmistä, eikä kukaan heistä ole vuotaja, miten vuotoja silti voi olla?

Lajityypin konventioihin kuuluu myös, että uhka ulottuu konkreettisesti päähenkilöiden eli tässä tapauksessa Danielin lähipiiriin. Hänen pahimmat kauhukuvansa toteutuvat. Yllättäen kaiken latauksen jälkeen loppuratkaisu, tai se mitä loppuratkaisuksi virallisesti tarjoillaan tässä vaiheessa, on kovinkin tutunomainen, vaikka toki kauhea. Loppukoukku tosin antaa ymmärtää, ettei kaikki ollut suinkaan vielä tässä...

Tuntemukseni Leijonan kuunneltuani olivat ristiriitaiset. Kuuntelukokemus ei ollut koukuttava, sellainen, että olisin kiihkeästi odottanut pääseväni jatkamaan tarinan kuuntelua. Toisaalta se kuitenkin hoiti tehtävänsä työmatkaviihdykkeenä ihan hyvin, vaikka ruumiita kertyikin pinoittain. Painettua jatko-osaa tuskin luen, mutta äänikirjan saatan ottaakin kuunteluun. Nyholmin tyylissä on kaikesta huolimatta jokin kiehtova nyanssi, joka pitää otteessaan kummallisesti.

Ullan luetut kirjat-blogin Ulla on loppuyhteenvedossaan jokseenkin samoilla linjoilla kanssani: ”Juoni hajoaa monitahoiseksi ja ei ole oikein selvä, mutta koukuttaa silti lujasti mukaansa. Kirjoittaminen on muuten selkeää ja johdonmukaista, jos jaksaa muistaa kaikki mitä edellä on tapahtunut. Teos on dekkareiden ystävälle oikein hyvää lomapäivän lukemista, vaikka auringossa löhöillessä.”

Hemulin kirjahyllynHenna on ollut selvästi Ullaa ja minua vaikuttuneempi: ”Tykkäsin Leijonasta paljon, todella paljon, niin paljon että se on mielestäni paras kotimaisen tekijän kirjoittama dekkari pitkään aikaan. Tarina ei sinänsä ole uusi eikä erityisen yllätyksellinenkään, mutta se on kerrottu intentiivisellä tavalla. Se pitää näpeissään ensimmäiseltä sivulta viimeiselle. Samalla se on kerrottu hyvin visuaalisesti; ainakin minä sain vahvoja kuvia mieleeni niin henkilöistä kuin tapahtumapaikoista. Elokuvaa odotellessa.”

Tuomas Nyholm: Leijona
Otava 2017. Äänikirjan kesto 12 h 57 min, lukija Tuomo Holopainen.

Ennakkokappale kustantajalta, äänikirja ostettu.

Kiinnostuin L. K. Valmun eli kirjailija Leena Valmunnuortendekkarista Poika – murha seitsemännellä luokalla kuultuani kirjoittajaa Turun kirjamessuilla jossakin lukuisista kirjailijapaneeleista. Koulumaailmaan sijoittuva nuortendekkari kuulosti juuri sellaiselta kirjalta, joka minun olisi ehdottomasti otettava luettavakseni. Kun sitten vielä päätin aloittaa #nuortenkirjatorstai-projektini, ajatus sai vain vahvistusta.

Pojan päähenkilö on Hege, joka aloittaa yläkoulun eli seitsemännen luokan uudessa koulussa Helsingin Klassisessa Yhtenäiskoulussa Klykissä. Lukijalle vihjaillaan, että koulunvaihtoon liittyy jotain ikävää entisessä koulussa, mutta sitä ei sen kummemmin availla. Klyk on arvostettu eliittikoulu, joka sattuu sijaitsemaan mukavan lähellä Hegen enon Olan asuntoa. Ola on Hegelle tärkeä ihminen, koska hänellä ei ole tietoa omasta isästään. Yksinhuoltajaäiti on hieman ylihuolehtiva ja luonnollisesti kolmetoistavuotiaan mielestä kaikin tavoin rasittava.

Hege tuntee uudesta koulustaan entuudestaan Eeron, joka on äidin opiskelukaverin Karrin poika. Karri sattuu olemaan myös Klykin biologian opettaja. Eeron kautta hiljainen mutta älykäs Hege tutustuu nopeasti muutamiin muihinkin koulun poikiin, kuten Eliaan ja Tuukkaan. Elia on ollut Teemun paras ystävä. Teemu taas on kuollut kesälomalla ollessaan isänsä, Elian ja viiden muun Klykin opettajan kanssa mökillä viettämässä miesopettajien viikonloppua. Teemun isä Ilari Valla on myös Klykin opettajia. Miesopettajien kesäviikonloppuun osallistui poikkeuksellisesti myös kaksi koulun naisopettajaa sekä Teemu ja Elia.

Teemun kuolinsyyksi todettiin kesällä tapaturma. Poika oli pistänyt vahingossa liikaa insuliinia ja kuollut nukkuessaan. Hege ei siis koskaan Teemua tavannut. Kaikki pojan tunteneet kaverit kuitenkin pitävät onnettomuutta epätodennäköisenä. Teemu oli tarkka ja huolellinen diabeteksensa hoidossa, ja lisäksi tämän äiti toimii Klykin terveydenhoitajana. Teemu siis todennäköisesti tiesi, mitä teki. Itsemurhan mahdollisuutta ei kuitenkaan nosteta kirjassa missään vaiheessa esille edes sivulauseessa.

Hege kyselee insuliinista ja sen käytöstä biokemiaa opiskelleelta äidiltään, rikostutkijaenoltaan Olalta sekä kummitädiltään Mallulta, joka työskentelee kemistinä oikeuslääketieteellisessä (asiantuntijoita on siis kätevästi aivan lähipiirissä). Sekä Ola että Mallu ryhtyvät tahoillaan varovasti penkomaan jo suljettua tapausta, ja se päätetäänkin vielä avata uudelleen. Murhattiinko Teemu kuitenkin?

Kahdeksan henkilöä, seitsemän Klykin opettajaa ja yksi oppilas, ovat lopulta epäiltyjä Teemun murhasta. Mutta kuka heistä murhasi Teemun ja miksi? Entä miten murha tehtiin? Näitä kysymyksiä selvitetään teoksessa pitkään ja hartaasti kunnon arvoitusdekkarin perinteitä noudattaen. Kuvion selkeytymistä hidastaa vielä se, että parhaiten asioista perillä olevat tahot eli toisaalla Ola työtovereineen ja toisaalla seiskaluokkalaiset Hege ja Elia eivät voi tai halua jakaa tietojaan.

Poika – murha seitsemännellä luokalla on mielenkiintoinen teos. Se on selkeästi suunnattu nuorille, pääosin yläkouluikäisille lukijoille. Se on kuitenkin ihan täysiverinen arvoitusdekkari, jota aikuinen dekkariharrastaja lukee mielikseen ja nautiskellen. Näin tiettyyn pisteeseen saakka pitää ollakin. Nuorille on kirjoitettava vähintään yhtä kunnianhimoisesti ja hyvin kuin aikuisille. Mietin kuitenkin lukiessani, että Poikaa tuskin tarjoaisin yläkouluikäiselle lukijalle, jollen olisi vakuuttunut hänen kokeneisuudestaan lukijana. Tuhdin teoksen verrattain laaja henkilögalleria, lukuisat näkökulmat ja sitä vaivaava piinallinen hidastempoisuus valitettavasti uuvuttanevat kokemattomat lukijat.

Kokeneet yläkouluikäiset lukijat, mielellään dekkareitakin jonkin verran lukeneet, olisivat siis paras kohderyhmä Pojalle. Seuraavaksi mietityttääkin sitten päähenkilön ja hänen ystäviensä ikä. Seitsemäsluokkalaiset ovat yläkoulun nuorimpia, ja kuten olen ennenkin todennut, kokemukseni mukaan useimmat yläkouluikäiset lukevat mieluiten henkilöistä, jotka ovat hieman heitä itseään vanhempia. Kovin kapeaksi jää siis lukijakunta tällä haarukoinnilla. Harmi, jos näin todella on.

Valmu on selvästikin paneutunut taustoitukseen huolella. Oikeuslääketieteen ja poliisitutkinnan yksityiskohdat tuntuvat olevan paikoillaan. Sen sijaan muutama koulumaailmaan liittyvä pikkuseikka, kuten kouluasteiden sitkeä nimittäminen vanhoilla ala- ja yläaste-termeillä ala- ja yläkoulun sijaan, tökkäsivät minun silmääni. Eniten kuitenkin harmistuin, kun yhden epäillyn opettajan kohdalla käy ilmi, että hän oli tehnyt työsopimuksensa tekaistulla nimellä ja henkilötunnuksella. Ihan niin helppoa se ei sentään ole, koska kouluun työskentelemään päästäkseen on esitettävä rikosrekisteriote. Sen väärentäminen ei toivottavasti liene ihan helppoa.

Narinoistani huolimatta mielelläni palaisin Klykiin murhien merkeissä toistekin.

L. K. Valmu: Poika – Murha seitsemännellä luokalla
Karisto 2017. 293 s.

Arvostelukappale.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: Rob MacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö

Lokakuussa 2017 kirjailija JP Koskinen heitti Twitterissä ilmaan ajatuksen lukuhaasteesta, jossa hän haastaisi kirjabloggaajat lukemaan koko hänen vuoden 2017 aikana julkaistun tuotantonsa. Vaikka olen päättänyt opetella pysymään tällaisten loistavien ja houkuttelevien ideoiden äärellä kylmän viileänä ja treenannut sanomaan jämäkästi ei, huomasin oitis innoissani kannustavani muita bloggaajia lähtemään mukaan. Itsehän luonnollisesti olin jo mukana. Se siitä cooliudestani jälleen kerran!

Koskinen esittelee #luekoskinen2017-haastettaan ja sen taustoja omassa Savurenkaita-blogissaan. Jutun hännässä on myös lista kirjablogeista, joiden omistajat ovat osoittaneet suopeuttaan haastetta kohtaan. Hieman nolosti oma blogini on siinä ihan listan ensimmäisenä. Noloa se on siksi, että lupasin avokätisesti, että jutut kirjoista olisivat eetterissä hyvissä ajoin, viimeistään vuoden 2017 loppuun mennessä. Ja tässä ollaan. Mutta parempi myöhään, ainakin toivottavasti.

Lähtötilanteeni haasteen selättämiseen oli edullinen, sillä olin jo muiden projektien yhteydessä lukenut Koskisen Murhan vuosi -sarjan dekkarin Maaliskuun mustat varjot. Lisäksi anoin kirjailijalta vapautusta toistaiseksi vain äänikirjana julkaistun Ruosteisen sankarin kuuntelemisesta, koska olen lukenut sen aiemman version Eilispäivän sankarit jo aikaisemmin. Vaikka teokset eivät yksi yhteen samat olekaan, sain vapautuksen. Kieltämättä Ruosteisen sankarin kimppuun käyminenkin houkuttaa, koska sille on tulossa jatkoakin. Lisäksi kerrottakoon, että kuunnelmasarjan Töissä täällä kuuntelin sen vielä ollessa Yle Areenassa. Harmi, että se on nyt poistunut jonnekin bittiavaruuteen, sillä se on oivallinen työelämäsatiiri.

Jäljelle jäivät siis Koskisen lasten- ja nuortenkirjat sekä Kannibaalien keittokirja. Jälkimmäisen suhteen olen sikäli valmistautunut, että ostin sen Helsingin kirjamessuilta. Samalla kuuntelin kirjailijan antaman haastattelun teoksen taustoista ja sisällöstä ja jonotin saadakseni siihen myös signeerauksen.

Sitten koko haaste pääsi hautautumaan jonnekin muun elämän ja kirjarientojen syövereihin, kunnes joululomani viimeisinä päivinä vein autoni määräaikaishuoltoon ja sitä sieltä odotellessani poikkesin pääkirjastoomme. Päätin etsiä puuttuvan materiaalin käsiini ja lopultakin lunastaa lupaukseni. Isommille suunnatut kaksi kirjaa löysin omin voimin hyllystä, mutta pienimmillekin sopivan Gabriel Hullo -kirjan kanssa meni sormi suuhun, mutta onneksi kirjastoissa on ammattitaitoista henkilökuntaa, joka iloisesti palvelee.

Gabriel eli tuttujen kesken Kaapo Hullo on merikapteenin poika, jolla on ystävinään esi-isien haamut kenraali Paulus ja merikapteeni Hullo. Kenraali Pauluksen haamu asustaa muotokuvassa ja merikapteenin haamu vanhassa laivapullossa. Gabrielin seikkailuista on kerrottu nyt jo neljässä runomittaisessa tarinassa: Kauhea Gabriel Hullo (Karisto 2011), Gabriel Hullo & keskiyön kestit (Haamu 2014), Gabriel Hullo & hirveä Hekla (Haamu 2016) ja Gabriel Hullo & merimatka Meksikoon, jonka luin tätä haastejuttua varten.

Tilanteeni on siis juuri sellainen kuin Koskinen omassa haastelanseerauksessaan arveleekin eli harvoin kukaan lukee systemaattisesti jonkun kirjailijan tuotantoa pitkittäin saati poikittain. En ole lukenut Gabriel Hullo -sarjan aiempia osia, joten jouduin hyppäämään haamuilla höystettyyn meriseikkailuun kylmiltäni. Matkalla huomasin, että henkilöiden aiempiin vaiheisiin tutustumisesta olisi saattanut olla iloa, sillä kenraali Paulus ja vanhempi merikapteeni Hullo tupsahtavat kokemattoman lukijan mielestä hieman tyhjästä tarinaan.

Tarina on siis kirjoitettu riimirunomuotoon. Se houkuttaa lukemaan kirjaa ääneen, ja mielestäni sellaisena se parhaiten toimisikin. Miranda Mordin (aik. Koskinen) värikästä ja persoonallista kuvitusta ei ole säästelty, ja lukemisen lomassa on varmasti mukava yhdessä aikuisen kanssa pysähtyä tutkimaan kuvien sisältöä. Toki alakouluikäiset lukevat tämän itsekin nopsasti, mutta en epäile, etteikö viisivuotiaille jo voisi tätä ääneen lukea.

Kaapon isä palaa kotiin pitkältä merimatkalta mukanaan puosu Baldomero Meksikosta. Baldomeroa vaivaa alituinen matkakuume. Lisäksi häntä kaihertaa petos, jonka uhriksi hän on kotona joutunut. Kiero serkku on huijannut häneltä perinnön. Tarina alkaa kiehtoa Kaapoa, ja niin matkakuume on pian tartutettu jopa vastahakoiseen äitiin. Koko perhe sekä kenraali Pauluksen muotokuva ja isoisä Hullon laivapullo pakataan laivaan ja seikkailu Baldomeron omaisuuden palauttamiseksi alkaa.

Salaperäiseen sirkukseentarttuessani en ollut aivan yhtä ummikko kuin Gabriel Hullon parissa, sillä olen lukenut sarjan aloitusosan Haavekauppias (Karisto 2013). Siinä sisarukset Sami ja Liisa tutustuvat antiikkikauppiaan poikaan Joniin. Salaperäinen sirkuson reippaan kolmikon neljäs yhteinen seikkailu. Lapsilla on nimittäin ilmeinen taipumus osua paikalle, kun jotain kummallista tapahtuu. Ratkaisuissa ovat usein apuna Jonin pelottavalta isoisältä saadut oudot esineet.

Tuttu sirkus on taas kiertueellaan saapunut kaupunkiin. Juuri kun Sami harmittelee rahapulaansa värikkään julisteen äärellä, paikalle saapuu kummallinen mies ärhentelemään. Hänen mielestään sirkus on suurta huijausta. Mies kuitenkin pudottaa lähtiessään kuoren, jossa on kolme lippua illan näytökseen. Sami, Liisa ja Joni siis päätyvät parhaille paikoille esitykseen. Joni herättää sirkusväen keskuudessa hieman kiusallista huomiota ja käy ilmi, että hänen isoisänsä on aikanaan kuulunut sirkusväkeen.

Nopeasti lapset huomaavat, että sirkuslaisilla on huolia. Joku sabotoi heidän toimintaansa varastamalla tärkeitä esineitä. Lasten ollessa vielä paikalla huomataan, että illan kassa on varastettu. Sirkusta uhkaa konkurssi. Apua päätetään pyytää Jonin isoisältä, joka tyylilleen uskollisena antaa vain hämäräperäisiä vinkkejä. Kannattaisi kääntyä kilpailevan sirkusyrittäjä Hannu Hatan puoleen, hän kun on taitava kuuttaja. Mitä kuuttaminen on, selviää sitten aikanaan sekä lapsille ja sirkusväelle ihan konkreettisesti.

Samin, Liisan ja Jonin vauhdikkaat ja jännittävät mutta mukavalla huumorilla maustetut seikkailut ovat oivaa luettavaa alakouluikäisille, suunnilleen kolmannesta luokasta ylöspäin. Ääneen luettaviksi nämä sopivat vähän nuoremmillekin.

Benjamin Hawk – Myrsky nousee on jatkoa 2016 ilmestyneelle Benjamin Hawk – Merirosvon oppipojalle (Karisto), jota en ole lukenut. Historiallisen seikkailutarinan päähenkilö on viisitoistavuotias portsmouthilainen suutarin oppipoika Benjamin. Pojan isä on teillä tietymättömillä, ja äiti koettaa pitää Benjaminista ja tämän pikkusisko Ginnystä huolta. Pihiydestään tunnettu setä on ottanut Benjaminin oppiin suutariverstaaseensa, mutta poikaa ei käsityöläisammatti kiinnosta yhtään. Niinpä hän sopii vanhan ystävänsä tykkimestari Dolen kanssa, että keväällä he kaksi karistavat Englannin pölyt koivistaan ja purjehtivat kohti Karibian lämpimiä maisemia. Siellä houkuttaa paitsi ilmasto ja seikkailu myös kapteeni Morganin aarre, josta he ovat aikaisemman seikkailunsa yhteydessä saaneet vasta pienet maistiaiset.

Kaksikon suunnitelmat muuttuvat äkkinäisesti, kun kaupunkiin saapuu merirosvoja jahtaava hajuvedeltä löyhkäävä Edward Wolf. Täpärien ja kiperien vaiheiden jälkeen Benjamin ja isoisä Hawk huomaavat olevansa purjelaivassa matkalla kohti Jamaikaa. Kapteeni Gun on luvannut auttaa paikallista kuvernööriä, jonka tytär on karannut mennäkseen naimisiin. Palkaksi on tiedossa kartta, jonka avulla pitäisi kapteeni Morganin aarteen löytyä.

Benjamin Hawk -sarja edustaa perinteistä (poikien) seikkailukirjatyyliä, mutta se on mukavasti päivitetty nykyaikaan ja höystetty leppoisalla huumorilla. Kohderyhmää ovat ainakin 10-13-vuotiaat eli viidesluokkalaisista seiskaluokkalaisiin. Kirjat sopivat mainiosti myös ääneen luettaviksi.

Haastelanseerausjutussaan Koskinen kyselee, onko hänellä se kuuluisa ’oma ääni’, joka on tunnistettavissa läpi tuotannon. Minusta ainakin tämän otannan ja aiemmin lukemani perusteella voi huoleti vastata kyllä. Yllä olevien lanu-kirjojen yhteydessä olen maininnut huumorin niitä yhdistävänä tekijänä. Koskisen huumori on lämminhenkistä ja hieman salakavalaa. Ketään ei näissä lanu-kirjoissa pilkata tai saateta naurunalaiseksi, ei ainakaan ilman omaa syytään, eli pilkan kohteina ovat tarinoiden pahikset. Yleensä huumori on kuitenkin enemmän kielellistä. Hauskat kielikuvat ja sutkautukset tuovat tarinoihin iloa ja kepeyttä.

Juonenkuljetus toimii kaikissa kolmessa teoksessa myös luistavasti. Mitään turhia jaaritteluja ei ole, vaan vauhtia ja vaarallisia tilanteita sekä aikuisenkin lukijan oikeasti yllättäviä käänteitä on tasaiseen tahtiin. Tätä arvostan todella, sillä kun koettaa houkutella kenties epäluuloista ja vastentahtoistakin lasta ja nuorta kirjan maailmaan, on tarinan pidettävä lukija tiukasti kynsissään alkusivulta viimeiselle asti. Jos lukijaa alkaa pitkästyttää, on peli menetetty.

Myös dialogin kirjoittamisen taito on Koskisella hallussa. Näissä lasten- ja nuortenromaaneissa juoni kulkeekin paljon dialogin varassa eteenpäin, mikä on todella hyvä juttu. Henkilöt eivät vain pysähdy jutustelemaan, vaan samalla tapahtumat etenevät.

Juha-Pekka Koskinen: Gabriel Hullo & merimatka Meksikoon
Kuvitus Miranda Mord.
Haamu 2017. 39 s.

Juha-Pekka Koskinen: Salaperäinen sirkus
Karisto 2017. 129 s.

Juha-Pekka Koskinen: Benjamin Hawk – Myrsky nousee
Karisto 2017. 192 s.

Kaikki lainattu kirjastosta.

* lanu-kirjat = lasten- ja nuortenkirjat

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma

Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta

Eowyn Ivey: Maailman kirkkaalle laidalle

Anni Swan: Pikkupappilassa #kirjojensuomi

Quentin Bates: Jäätävää tietoa

Juuli Niemi: Et kävele yksin

Nemo Rossi: Viimeinen etruski #nuortenkirjatorstai

Arttu Tuominen: Silmitön

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki #nuortenkirjatorstai

Antti Holma: Kauheimmat joululaulut

Antti Tuomainen: Palm Beach Finland

Jukka Behm: Pehmolelutyttö #nuortenkirjatorstai

Kalle Lähde: Loppuluisu

Fiona Barton: Leski #dekkaritiistai

#nuortenkirjatorstai-projekti 2018 alkaa!

Katulehti Iso Numero

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Tuomas Nyholm: Leijona #dekkaritiistai

L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla #nuortenkirjatorstai

#luekoskinen2017 - lanu-kirjat*