Kirsin kirjanurkka

Jonkinlaisena dekkarien suurkuluttajana itseäni pitävänä hieman hävettää tunnustaa, että vuonna 2017 suomeksi ilmestynyt Rajamaat on ensimmäinen ruotsalaisen dekkaristi Arne Dahlin teos, jonka olen lukenut. Suositusta A-ryhmä-sarjasta tehtyä tv-sarjaa olen kyllä katsonut, mutta vaikka muutama osa kymmenosaisesta kirjasarjasta on joskus majaillut hyllyssänikin, lukematta on jäänyt.

Kymmenosaisen kirjasarjan aloittaminen tuntuu jollain tavalla lannistavalta ajatukselta, vaikka olen sellaiseenkin välillä ryhtynyt ja usein hyvin tyydyttävin tuloksin. Rajamaat aloittaa kuitenkin uuden sarjan, joten nyt tarjoutui oivallinen tilaisuus hypätä Dahlin kyytiin.

Melkoista kyytiä vain onkin tarjolla! Lukija pudotetaan keskelle tapahtumia. Tarina on alkanut jo aikoja sitten, ja lukijan on vain koetettava räpiköidä perässä. Vaivannäkö kyllä kannattaa, sillä kun kuviot alkavat hahmottua, huomaakin jo olevansa tiukasti tarinan otteessa. Ja silloin Dahl kiskaisee narusta, ja koko kuvio asettuu uuteen, ennalta arvaamattomaan asentoon. Yhä uudelleen. Ja taas.

”Nopeatempoinen Rajamaat aloittaa Arne Dahlin uuden kirjasarjan. Sen keskushenkilöinä ovat rikosylikonstaapeli Sam Berger ja turvallisuuspoliisin soluttautuja Molly Blom.”

Näin alkamassa olevaa rikosromaanisarjaa kuvataan Rajamaat-dekkarin kansiliepeessä. Ensin lukija pääsee tutustumaan tukholmalaiseen rikosylikonstaapeli Sam Bergeriin, joka on ryhmineen tekemässä rynnäkköä laitakaupungin liepeillä sijaitsevaan asumattomaan omakotitaloon. Poliisi on saanut vihjeen, että talossa piilotellaan jo kolme viikkoa kadoksissa ollutta viisitoistavuotiasta Elleniä.

Tyttöä tai ketään muutakaan ei talosta löydy, mutta yksi poliiseista saa vakavia vammoja astuessaan ansaan talon ovenpielessä. Sitten kellarista löytyy labyrintti ja sen periltä kammottava tyrmä. Siellä on mitä todennäköisimmin tosiaan pidetty Elleniä vankina. Poliisi on tullut kuitenkin liian myöhään, ja tyttö sekä sieppaaja ovat ehtineet kadota jäljettömiin.

Vähitellen Sam Berger ryhmineen tulee lukijalle tutummaksi. Samilla on omat luurankonsa kaapissaan, ja niitäkin hieman jo tässä ensimmäisessä osassa pöllytellään. Esimiestensä kanssa Sam on jo valmiiksi törmäyskurssilla, sillä hänellä on vankkumaton teoria Ruotsissa riehuvasta sarjamurhaajasta, joka on valikoinut uhreikseen nimenomaan viisitoistavuotiaita tyttöjä. Esimiehet eivät halua mokomaa hölynpölyä kuulla. Ruotsissa ei ole sarjamurhaajia.

Valitettavasti Samin olettama murhaaja on osannut naamioida tekonsa niin hyvin, että hänen teoriansa vaikuttaa lähinnä seulalta. Kunnes viimein Ellenin tapauksen tutkinnan yhteydessä löytyy vihje, joka yhdistää heti kolme vastaavaa tapausta eri puolilta Ruotsia toisiinsa. Jokaisen oletetun rikospaikan liepeillä notkuu sama nainen polkupyörineen. Yhdessä paikassa hän on antanut lyhyen haastattelun ja kertonut jopa nimensä tv-ryhmälle. Samilla on johtolanka, johon hän ryhmineen tarrautuu vimmaisesti.

Kun naisen henkilöys selviää, koko kuvio keikahtaa ensimmäisen kerran huiman kierroksen. Mikään ei ole ollut sitä, miltä on näyttänyt. Kuinka paljon voi oikeastaan luottaa edes Samiin, lukijakaan, kun poliisikin alkaa epäillä hänen motiivejaan tehdä tutkintaa?

Kun Samin ja turvallisuuspoliisin soluttautuja Molly Blomin polut on saatu risteämään, Rajamaittenjuoni lähtee uuteen kiitoon. Katoamisia on ollut lopulta useita enemmän kuin Sam on edes tajunnut pelätä. Kaiken lisäksi murhaaja tuntuu olevan myös Samin ja Mollyn kintereillä. Mikä heitä kolmea yhdistää? On kaivauduttava sekä Samin että Mollyn kouluvuosiin asti, ennen kuin kuvio alkaa hahmottua. Yhä kammottavammaksi käyvä kilpajuoksu kuoleman kanssa nostaa lukijan niskakarvat pystyyn ja saa kirjan sivut kääntyilemään yhä kiivaampaan tahtiin.

Suosittelen Rajamaitalämpimästi hurjahkojen dekkareiden ystäville. Tarinassa käsitellään kauheita rikoksia, mutta ei kuitenkaan mässäillä kammottavuuksilla eikä kuvata inhottavaa väkivaltaa itsetarkoituksellisesti. Kammottavuudet jäävät paljolti lukijan oman mielikuvituksen varaan. Siten Rajamaat asettuu mukavasti oman dekkarimakuni rajoihin.

Selvästikin Dahlin uutta sarjaa kannattaa lähteä alusta saakka seuraamaan, sillä yksi juonihaara jää miltei raivostuttavan koukuttavasti kesken jatkuakseen toivottavasti seuraavassa osassa.

Arne Dahl: Rajamaat (Utmarker)
Suom. Kari Koski.
Into 2017. 357 s.

Arvostelukappale.

#dekkaritiistai-sarja:

Kalle Veirrontuotteliaisuudesta kertonee aika paljon, että Sählymestarit – Ruotsin kuninkaat on jo toinen häneltä tänä vuonna julkaistu nuortenromaani. Joitakin viikkoja sitten lukemani ja esittelemäni Kyläkaukalon lupaus on suunnattu yläkouluikäisille, ja Ruotsin kuninkaitten kohderyhmää ovat alakoulua käyvät varhaisteini-ikäiset.

Sählymestarit-sarjan neljäs osa Ruotsin kuninkaat kertoo orimattilalaisista Pennalan koulun kuudesluokkalaisista Vilpusta, Leksasta, Tapista, Anettesta ja Elviksestä, jotka ovat vastoin kaikkia odotuksia alle 12-vuotiaiden sählyn Suomen mestareita. Sarjaa lukeneille joukkue on tietysti tuttu entuudestaan, mutta vaivatta pääsi vauhtiin mukaan kesken matkankin. Ruotsin kuninkaat on siis ensikosketukseni Sählymestarit-sarjaan.

Ruotsissa pelataan miesten salibandyn MM-turnaus, ja Orimattilan SM-kultamitalistit saavat palkinnoksi menestyksestään matkan katsomaan pelejä paikan päälle. Koulusta järjestyy helposti vapaata, vaikka Vilpun onkin päivitettävä matkakuulumisia luokan verkkosivuille. Alkupuolisko nopealukuista kirjaa kuvataan matkan käänteitä, joista ei kommelluksia puutu. Muun muassa joukkoa luotsaavat isät kadottavat itsensä lentokentällä.

Perillä Uppsalassa tutustaan ruotsalaisiin ja nähtävyyksiin, kunnes kauhea totuus paljastuu: joukkue on merkitty ottelemaan alle 12-vuotiaitten sarjassa! Turnauskutsu on kadonnut matkalla. Nyt joukkue kyllä on paikan päällä, mutta pelivarusteet ja valmentaja puuttuvat. Yksi pelaajakin pitää värvätä, koska MM-kilpailuissa pelataan hieman toisin säännöin kuin kotona. Vastassa on raudanlujia joukkueita, jotka ovat valmistautuneet koitokseen hieman paremmin kuin orimattilalaiset. Kannattaako kentälle mennä ollenkaan?

Tarina etenee kepeästi huulenheiton ja peliselostusten rytmittämänä hyvin dialogipainotteisesti. Luvut ovat napakoita ja teksti on taitettu väljästi. Kokemattomampikin lukija voi saada kokemuksen kokonaisen kirjan lukemisesta ilman, että töitä on tehtävä hiessä otsin. Vetävän ja hauskan tarinan lomassa lukija tulee kuin varkain oppineeksi monenlaista rakkaasta länsinaapuristammekin.

Meno on reipashenkistä ja reilua. Joukkueen sisällä on loistava yhteishenki, vaikka totta kai pelaajat keskenään toinen toisiaan kiusoittelevatkin ja pienet jekutukset kuuluvat asiaan. Ruotsista kotoisin oleva Anette on solahtanut loistavasti poikajoukkueen vahvistukseksi eikä herätä sen kummempaa huomiota muuten kuin häikäisevillä pelitaidoillaan.

Sählymestarit-sarja sopii siis mainiosti alakouluikäisille, aina kolmasluokkalaisista kuutosiin asti. Kuvittelisin, että mieluummin siihen tarttuvat urheilulliset poikalukijat, mutta voisi tätä varmaankin luettaa vaikka koko luokalle, ainakin yhtenä vaihtoehtona urheiluteemaisten kirjojen joukossa.

Kalle Veirto: Sählymestarit – Ruotsin kuninkaat
Karisto 2018. 186 s.

Arvostelukappale.

Sählymestarit-sarja:

Jyrsijöiden haaste. Karisto, 2015
Vain vessapaperia. Karisto, 2016
Pahvin Malja. Karisto, 2017
Ruotsin kuninkaat. Karisto, 2018

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski
Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija
Sanna Heinonen: Noland
Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus
Laura Salmela: SilmänkääntötemppuNonna Wasiljeff: Loukkupoika
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Tulossa:

Maria Autio: Lohikäärmekesä 22.3.2018
Kimmo Ohtonen: Ikimaa - Soturin tie 29.3.2018
Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras 5.4.2018
Mervi Heikkilä: Revonpuro 12.4.2018
Anders Vaclin ja Aki Parhamaa: Beta 19.4.2018

On pakko myöntää, että olen todella huono sarjakuvien lukija. Vika ei ole sarjakuvissa vaan minussa. En vain tule tarttuneeksi niihin joitakin poikkeuksia, kuten Fingerporeja, lukuun ottamatta. Onneksi aina välillä herätellään ja eteen tupsahtaa mainioita esimerkkejä. Tällä kertaa sain luettavakseni Sammakon julkaisemat uutuusalbumit. Kirjat ovat ihan painotuoreita kumpikin ja julkkareitakin taidetaan viettää vasta alkavalla viikolla.

Mira Mallius on kuvittaja ja muotoilija sekä kahden lapsen äiti, joka rakastaa äitiyttä ja piirtämistä. Uskoisin, että Malliuksen kynänjälki on monille tuttua esimerkiksi kangaskuoseista ja lehtikuvituksista (kannattaa kurkata Malliuksen kotisivuilta tarkemmin). Mutzi-albumin kuvat ovat selkeitä ja yksinkertaisen oloisia mutta pitävät samalla sisällään oivaltavia yksityiskohtia ja ovat yleisilmeeltään humoristisia.

Kustantaja esittelee Mutzin näin:

Tämä albumi sisältää tarinoita toteutuneesta unelmasta tai oikeastaan siitä, mistä en ennen vanhemmuutta osannut edes unelmoida (tai mitä en osannut pelätä). Mutzi on lempeän humoristinen sarjakuva äitiydestä, sen iloista ja paineista. Joskus äidin strategisesti paras veto on piiloutua vaatekomeroon syömään suklaata.

Vaikka omasta äidiksi tulemisesta on jo reippaat parikymmentä vuotta, ovat Mutzissakuvatut tilanteet helposti tunnistettavia ja siten riemastuttavia. Mallius ei kaihda käsitellä äitiyteen ja vanhemmuuteen liittyviä raadollisiakaan puolia, mutta silti aihetta käsitellään hyvin lempeästi.

****

Milla Paloniemenpiirtämä sarjakuva äksystä, Etelä-Pohjanmaan murteella rumasti kiroilevasta piikkipallerosta eli Kiroilevasta siilistä on tuttu minullekin. Nyt julkaistu albumi on järjestyksessään jo kahdeksas ja sisältää parhaat siilistripit viimeisimmän kolmen vuoden ajalta.

Näin kustantaja kuvailee uusinta albumia:

Kiroileva siili on palannut! Tässä äreässä, mutta hauskassa uutuusalbumissa siili sompailee rakkauden ja mustasukkaisuuden maisemissa ja ottaa kantaa uusiin ruokakulttuureihin ja muihin aikamme ilmiöihin. Suloinen piikkipallo tutustuu myös kauan kateissa olleeseen isoisäänsä, kokeilee akupunktiota aggressiivisuutensa hoitoon ja harkitsee horrostamista. Kiroilevan siilin mukana seikkailevat monet vanhat tutut siilihahmot, kuten Antti ja Citysiili.

Eihän tähän ärripurriin voi olla ihastumatta! Piikikkään ulkokuoren sisällä piilee kuitenkin ihan pehmeä sydän, ainakin joskus. Vaikeahan sitä on toisaalta näyttää... Jos Kiroileva siili manailisi lounaismurteella, olisin vieläkin myydympi, mutta menettelee tämä eteläpohjalainenkin kieli. Sikses.

Mira Mallius: Mutzi
Sammakko 2018.

Arvostelukappale.

Milla Paloniemi: Kiroileva siili 8
Sammakko 2018. 80 s.

Arvostelukappale.

Seuraava haaste olisikin sitten opetella lukemaan mangaa! Jostain syystä kynnys tuntuu ylittämättömältä. Vinkkejä alkuun pääsyyn?

Pari vuotta sitten ihastuin melkein ikihyviksi Marko Immosen vauhdikkaaseen esikoistrilleriin Kuoleman koeaika(Myllylahti 2016), jonka tarina veti sellaisella höyryllä, että jouduin melkein henkeä haukkomaan. Olen kirjoittanut juttuni loppukaneetiksi:

Suosittelen Kuoleman koeaikaa miehistä vauhtiseikkailua kaipaaville. Plussaa annan virkistävästä paikallisuudesta, sillä tämä taitaa olla ensimmäinen Virroille sijoittuva trilleri, jonka olen lukenut. Seutua on kuvattu hienosti. Mieluusti lukisin joskus lisää Immosen tekstiä!

Toiveeni siis toteutui jo viime vuoden puolella, kun Immosen toinen trilleri Murhapaikanhakijatilmestyi. Lukukiireitä on kuitenkin piisannut, joten luin tämänkin viime vuoden kirjan vasta nyt. Mitään vahinkoa ei siitä tullut, sillä kirjat eivät vanhene parissa kuukaudessa yhtään, noin pääsääntöisesti.

Valitettavasti odotukseni taisivat tällä kertaa olla turhan kovat. Moni hyvä juttu Immosen tekstissä on Murhapaikanhakijoissaedelleen tallessa ja esillä, mutta harmillisen paljon esikoisen imusta jää kuitenkin puuttumaan. Immonen kirjoittaa vaivattomasti luettavaa kieltä ja juonenkäänteitä on jälleen tarinassa tasaisen tappavaan tahtiin, kuten kunnon trillerissä pitääkin.

Mikä sitten tökki? Jo esikoisesta olen todennut, että liika on sittenkin liikaa. Jossain vaiheessa vain olisi syytä pistää tarinalle lopullinen piste. Murhapaikanhakijoiden loppupisteen paikka olisi mielestäni ollut yli sata sivua ennen kuin Immonen sen on päättänyt laittaa. Huomaan jälleen kaivavani esille vanhan mittatikkuni: jos kirjassa on yli kolmesataa sivua, pitää niille lopuille olla vedenpitävä syy. Nyt tuota syytä ei tahdo oikein löytyä, ja se on vahinko.

Perusidea kirjassa on oivallinen. Tavallinen suomalainen kemistinä työskentelevä keski-ikäinen mies, Jaakko Puustinen, joutuu sattumalta kummalliseen tilanteeseen, joka lähtee nopeasti eskaloitumaan melkoiseksi maailmanpelastamisoperaatioksi. Jaakko nappaa yhden kostean illan päätteeksi pimeän taksin, jota ajaa irakilainen Ahmed. Hanttimiehen paikalla istuu Syyriasta paennut Mounib. Jaakko antaa miehille käyntikorttinsa ajattelematta sen kummempia. Kaverukset ottavat kuitenkin pian yhteyttä, ja Jaakko huomaa yllätyksekseen ystävystyvänsä kaksikon kanssa.

Pian tilanne kuitenkin muuttuu olennaisesti. Kaverukset kertovat sydäntä särkevistä taustoistaan ja erityisesti Ahmed myös kostonhimostaan. Hänen perheelleen tuskaa tuottaneiden on maksettava edes jotenkin. Sitten vastaanottokeskuksessa räjähtää pommi, joka saa Jaakon hälytyskellot lopultakin kilkattamaan. Eivät kai pommin rakennusmateriaalit voi olla peräisin hänen työpaikaltaan? Mitä enemmän Jaakko asiaa pohtii, sitä enemmän hän alkaa pelätä sotkeutuneensa johonkin todella pelottavaan

Jaakko ei tietenkään mene epäilyineen poliisin puheille eikä paljasta tietojaan edes niille poliiseille, jotka lopulta saapuvat hänen työpaikalleen. Sen sijaan hän asentaa Ahmedin puhelimeen laitteen, jonka avulla hän voi salakuunnella Ahmedia ja seurata tämän liikkeitä. Jaakon pelot osoittautuvat oikeiksi. Ahmed ja Mounib ovat kuin ovatkin sotkeutuneet hyvin vaarallisiin puuhiin, ja Jaakkoa on käytetty häikäilemättä hyväksi. Nyt hänestä on kuitenkin tullut taakka, josta on päästävä eroon.

Jaakko pelkää sekä oman että aikuisen tyttärensä ja vaimonsa hengen puolesta, eikä siis syyttä. Tarinan yllätykselliset käänteet vievät Jaakon Saksaan, missä hän on ensin terroristien ja myöhemmin kansainvälisen poliisin vankina. Tähän kohtaan minä olisin ollut jo valmis lopettamaan, mutta noin neljännes kirjan sivuista oli vielä kuitenkin lukematta. Kun mielenkiinto pääsi herpaantumaan, sen uudelleen virittäminen oli työlästä. Niin ei saisi trillerin äärellä päästä käymään.

Yllä koetin päällisin puolin kuvata Murhapaikanhakijoitten juonta kuitenkin niin, että en tekisi varsinaisia juonipaljastuksia. Kuten sanottu, juonenkäänteitä on jälleen kosolti, minun makuuni tällä kertaa liikaakin. Vauhti kostautuu, kun lukija ei pysy perässä eikä jaksa koettaa rakentaa yhä sekalaisemmiksi käyvistä palasista järkevää kuvaa. Immonen ottaa myös luvattoman rohkeasti riskejä sen suhteen, mitä kaikkea lukija on valmis nielemään.

Henkilöitä ja näkökulmia on myös runsaasti, minäkertojiakin useita. Ihan loppuun saakka kaikkia ei kuljeteta mukana, ja pääseepä välillä unohtumaan, keiden kaikkien tarina pitikään kertoa minämuodossa. Useammankin henkilön oikea karva paljastuu luonnollisesti vasta tarinan mittaan.

Jaakko on kimurantti päähenkilö, sillä hän ei ole oikein millään tavalla mukava tyyppi. Jaakko valittaa lähes kaikesta jatkuvasti (tai niin ainakin minusta alkoi tuntua), eikä hän ole millään tavalla rohkea tai päättäväinen. Oma napa on aina lähinnä, ja oikeastaan vain tyttäreen kohdistuva uhka on pelote, joka saa hänet toimimaan ’kunniallisesti’. Jaakko on lähinnä antisankari, vaikka tuleekin tehneeksi myös hyviä ja oikeita tekoja. Motiivit vain eivät oikein kestä päivänvaloa.

Varsinaiseen sankarirooliin olisikin tunkemassa suomalaispoliisi, joka tupsahtaa tarinaan kesken kaiken. Hänelle Immonen ei kuitenkaan ole malttanut pääroolia antaa. Olisi ehkä sittenkin kannattanut?

Olen parin kolmen viime vuoden mittaan todennut monen kotimaisen dekkarin äärellä, että se olisi kannattanut kirjoittaa vielä kertaalleen uudelleen. Murhapaikanhakijatkinolisi mielestäni hyötynyt huimasti tiukasta karsinnasta ja tiivistämisestä, vaikka senkin uhalla, että moni rakas ja hyvä idea olisi säästynyt vaikkapa johonkin toiseen tekstiin. Huomio kiinnittyi lukiessa myös siihen, että lukijalle on koettu tarpeelliseksi selittää tapahtumien taustoja välillä laajastikin. Jo tämän pitäisi havahduttaa miettimään, miten voisi viestin saada perille luontevammin.

Murhapaikanhakijat ja erityisesti Kuoleman koeaika ovat kuitenkin sen verran vakuuttavia kotimaisia trillereitä, etten ole valmis luopumaan toivosta: Marko Immosesta varmasti kuullaan vielä (ja kenties myös siitä suomalaispoliisista?)!

Marko Immonen: Murhapaikanhakijat
Myllylahti 2017. 435 s.

Arvostelukappale.

#dekkaritiistai-sarja:

Oletko vaikeuksissa, yksin, sairas, ilman työtä tai opiskelupaikkaa?

Olipa ongelmasi mikä tahansa, me autamme ratkaisemaan sen.

Aurinkopiirissä kaikki ovat yhtä suurta perhettä.

Meillä paranet, saat uusia ystäviä, sinulle sopivia tehtäviä,

opit uutta ja voit kokea elämäsi mielekkääksi.

Meille juuri Sinä olet tärkeä ja arvokas.

Älä enää viivyttele vaan tule jo tänään!

Sinna ja Tuisku ovat olleet parhaat kaverukset pikkutytöistä asti. Kummankaan elämä ei ole ollut suoraviivaisen onnellista. Sinnan äiti on aloittanut uuden elämän Kiinassa uuden perheensä kanssa ja lähettää tyttärelleen epäsopivan kokoisia yöpaitoja synttärilahjaksi. Isä tuntuu keskittyvän vain työhönsä ja uuteen avovaimoonsa ja tämän poikaan. Tuiskun äiti on menehtynyt ärhäkkään syöpään ja isälle ei oikein maistu muu kuin olut.

Tyttöjen peruskoulun jälkeinen kesä ei siis ala oikein hyvissä merkeissä. Pahemmaksi vain menee, kun Sinna saa yhteisvalinnan tulokset: hän ei ole päässyt mihinkään järkevään opiskelupaikkaan. Totuus on niin karvas pala, ettei hän kerro siitä isälle ja Ilonalle mitään. Epäonnistuminen tuntuu pimentävän auringonkin. Tuiskukin on vain innoissaan saamastaan lukiopaikasta.

Tässä mielentilassa Sinna osuu oikopolkunsa varrella sijaitsevan keltaisen huvilan pihaan. Siellä hän tapaa ihanan Samuelin, joka houkuttelee hänet Aurinkopiirin jäsenten kokoontumiseen. Raisa-nimisen naisen johtaman Aurinkopiirin jäseniä kutsutaan kaupungilla raisalaisiksi tai suorasukaisesti lahkolaisiksi. Sinna antaa Samuelin puhua itsensä ympäri ja suostuu kastettavaksi, vaikka etäiset varoituskellot tuntuvatkin jossain sopukassa kilkattavan.

Tuiskulle Aurinkopiiri on myös tuttu, sillä isä ja äiti kuuluivat tiiviisti lahkoon vuoden verran äidin sairastumisen aikoihin. Sitten jotain tapahtui, ja vanhemmat katkaisivat välinsä Raisaan ja tämän kannattajiin. Tuiskulle ei kuitenkaan koskaan selvinnyt, miksi. Asia alkaa vaivata Tuiskua kesän mittaan yhä enemmän, ja hän päättää selvittää arvoituksen. Sinnan liukumisesta lahkoon Tuiskulla ei kuitenkaan ole mitään käsitystä.

Tällainen on pääpiirteissään lähtöasetelma Maria Aution nuortenromaanissa Lohikäärmekesä. Aurinkopiiri toimii nimettä jäävässä eteläsuomalaisessa pikkukaupungissa, ja lienee kirjailijan mielikuvitusta. Yhteisössä on kuitenkin koko joukko helposti tunnistettavia uskonnollisille lahkoille ominaisia toimintatapoja ja piirteitä.

Suljettuun yhteisöön sisään vihityt jäsenet noudattavat tiukkoja sääntöjä, jotka rajoittavat yksilön vapautta pukeutumisesta varallisuuden hallintaan. Ulkopuolisten kanssa tekemisissä oleminen halutaan rajata mahdollisimman vähiin, ja pahimmillaan jäseniltä edellytetään omista perheenjäsenistään luopumista. Uusilta jäseniltä edellytetään työpalvelua ja vaarallisen kuuloista unipaastoa. Lisäksi lahkon omistamana huvilan seinien sisällä tapahtuu monenlaista, mikä ei kestä auringonvaloa.

Aukenevatko Sinnan silmät ennen kuin on liian myöhäistä? Pystyykö Tuisku selvittämään, mitä hänen vanhempiensa ja lahkon välillä tapahtui? Kumpikin tyttö on vuorollaan romaanin minäkertojana, ja tapahtumat etenevät joutuisasti.

Autio ei selitä liikaa eikä myöskään kerro liian ahdistavia asioita lahkosta ja sen toiminnasta, vaan jättää pahimmat totuudet lukijan pääteltäviksi. Parisataasivuinen romaani on aiheestaan huolimatta kepeähköä ja helppoa luettavaa, mutta se ajatteluttaa sitäkin enemmän.

Autio pureutuu hienosti mekanismiin, joka saa ihmisen hakeutumaan erilaisten aurinkopiirien huomiin. Esimerkiksi tästä aiheesta voisin kuvitella käytävän hyvän keskustelun nuorten kanssa kirjan lukemisen jälkeen, samoin muista teoksen nuoruuteen ja itsenäistymiseen, perheeseen ja ystävyyteen liittyvistä teemoista. Lohikäärmekesäon oivallista luettavaa kahdeksas- ja yhdeksäsluokkalaisille ja sopinee vähän vanhemmillekin nuorille.

Maria Autio: Lohikäärmekesä
Karisto 2018. 214 s.

Arvostelukappale.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä

Tulossa:

Kimmo Ohtonen: Ikimaa - Soturin tie 29.3.2018
Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras 5.4.2018
Mervi Heikkilä: Revonpuro 12.4.2018
Anders Vaclin ja Aki Parhamaa: Beta 19.4.2018
Anne Leinonen: Noitakirja 26.4.2018

“Varoitus lukijoille: navakka itätuuli pyyhkäisee koko tarinan yli,
eikä sen jälkeen mikään ole ennallaan.”

Mitä kertoa kirjasta, joka jätti täydellisen hämmennyksen valtaan, tunteeseen, ettei ollut lopultakaan ymmärtänyt oikein mitään lukemastaan? Näin minulle kävi Sissi KatzinCoco Kafkan ihmeellinen elämä-romaanin riemukkaassa pyörityksessä. Tein sitä aloittaessani kaksi virhettä. Ensinnäkin oletin olevani aloittamassa ns. tavallista romaania ja toiseksi lähdin tämä huoleton ajatus mielessäni kuuntelemaan sitä äänikirjana.

Kesti siis tovin, ennen kuin pääsin edes jotenkuten kapuamaan tuulessa villisti keikkuvan köysiradan gondolihissin kyytiin. Katzin kertoma tarina on jonkinlainen absurdi dystooppinen vaihtoehtohistorian, tieteisromaanin ja vakoilutrilleriparodian sekoitus, muun muassa. Odotushorisontti kannattaa siis asettaa heti alkuunsa hieman vinksahtaneeseen kulmaan, niin romaanin maailmaan pääseminen on varmasti helpompaa.

Tarinan nykyhetki on vuosi 2011. Kaikki ei kuitenkaan ole niin kuin me sen muistamme, vaan esimerkiksi Helsingissä näppärä tapa siirtyä paikasta toiseen on kaupungin yllä kulkeva köysirata ja lounasravintolassa tarjotaan hyönteis- ja toukkaruokia. Tutkija Coco Kafka työskentelee kiinalaisen kollegansa Chang Feng Dungin kanssa kiivaasti koettaen ratkaista, miten kasvatetaan toimiva silmä laboratorio-olosuhteissa.

Keksintö mullistaisi maailman, ja sokeat saisivat näkönsä. Venäjällä kilpaileva tutkijakaksikko kuitenkin hengittää jo niskaan, ja kilpajuoksu läpimurron saavuttamiseksi on läkähdyttävä. Ihan hilkulla ollaan jo, mutta kuka saa keksinnön omalle meriittilistalleen? Mitkä keinot ovat tieteentekemisessä sallittuja?

Cocon ja Changin tarinoita avataan lapsuuteen asti, ja niin lukijan eteen avautuu värikäs kaleidoskooppimainen näkymä Israeliin ja Kiinaan. Coco ja hänen veljensä Max viettivät osan lapsuudestaan ja nuoruudestaan sukulaisten hoivissa Israelissa, mutta aikuisina he ovat palanneet Suomeen. Lukijan on syytä olla valppaana ja koota mukaansa kaikenlainen vähäpätöiseltä vaikuttava pikkutavarakin tummuneista leivoshaarukoista ruosteisten sivuovien avaimiin asti. Lopussa nimittäin kaikella on vielä käyttöä!

Coco joutuu huomaamaan, ettei silmien kasvattaminen ole suinkaan vaaratonta puuhaa. Hänen omatkaan menetelmänsä eivät ole aivan täysin päivänvaloa kestäviä, mutta onko kukaan hänen lähipiirissään lopulta luotettava? Onko kukaan lopulta se, joksi Coco häntä on luullut? Miten kaikki asiat liittyvätkään yhteen?

Tunnustan, että vaikka tajuttuani irrottaa omista ennakko-odotuksistani pääsinkin mielestäni tarinaan kiinni, en silti vieläkään ihan täysin tajua, mistä oikein oli kyse. Coco Kafkan ihmeellinen elämä on kiehtova mutta kakofoninen kokemus. Sen lukeminen oli lopulta virkistävä elämys, mutta kovin paljoa ei kuitenkaan jäänyt käteen. Mikä oli silmien symboliikka, joka ei minulle auennut? Tieteentekemisen moraalista ainakin jäi arveluttava kuva, mutta ei aivan uusi valitettavasti sekään. Mutta eipä sekään haitannut, kun antoi vain gondolihissin tuulesta piittaamatta kulkea radallaan ja piteli penkistä kiinni!

”Ja mitä todellisuuteen tulee, en antaisi sille paljon painoarvoa, pelkkää lehtitaikinaa ja jauhomatoja. Pidä kiinni, nyt mennään.”

Sissi Katz: Coco Kafkan ihmeellinen elämä
Tammi 2017. 278 s.
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn, kesto 8 h 39 min.

Arvostelukappale painetusta kirjasta, äänikirja ostettu.

Kuuntelin viime viikolla Max Seeckin trillerin Mefiston kosketus. Kuuntelukokemuksen jälkeen pinnassa ovat ainakin seuraavat kolme mietettä ja tunnetta:

1. Miksi ihmeessä odottelin tämän kirjan lukemista puoli vuotta?! Onhan kirja ollut hyllyssäni sen julkistamistilaisuudesta alkaen. No, tiedän vastauksen tähän kysymykseen. Minua lievästi sanoen jonkin verran kylmäsi tarttua Mefiston kosketukseen, koska siihen oli ladattuna niin kovat odotukset.

2. Olin nimittäin mukana vuoden 2017 Johtolanka-raadissa, joka valitsi Seeckin esikoiskirjan Hammurabin enkelit vuoden parhaaksi esikoisdekkariksi. Entäpä jos Mefiston kosketus ei täyttäisikään odotuksia ja vaikuttaisi siltä, että olisin veikannut väärää hevosta? Mikä helpotus, kun tämä pelko osoittautui täysin vääräksi! Mefiston kosketus on parempi kuin Hammurabin enkelit.

3. Miten ihmeessä selitän kanssaihmisilleni, miksi hiukseni seisovat epänaisellisesti pystyssä seuraavat viisi kuukautta eli kunnes saan näppeihini Seeckin trilogian kolmannen osan Haadeksen kutsu?! Mefiston kosketus nimittäin jää sellaiseen koukkuun, että…!! Apua!

Hammurabin enkeleidentapahtumien jälkeen puolustusvoimien asiantuntija Daniel Kuisma on vankisellissä Vantaalla odottamassa oikeudenkäyntiä, jossa häntä tullaan syyttämään Balkanilla tehdyistä sotarikoksista. Interpolin tutkija Annika Lehto koettaa terapian avulla koota itseään ja toipua Kroatiassa koettujen rankkojen tapahtumien jälkeen. Kroatiassa rikoskomisario Josip Buvina törmää vinkkiin, joka paljastaa, että puoli vuotta sitten kolmikon etsimä suomalainen diplomaatti Jare Westerlund ei sittenkään ole kuollut vaan paennut maasta valehenkilöyden turvin. Mutta miten ja minne? Westerlund on jättänyt jälkeensä pinon karmean kuntoisia ruumiita, joten mies on huippuvaarallinen.

Jos Hammurabin enkelitnoudatteli pääpiirteissään kansainvälisen toimintatrillerin konventioita, on Mefiston kosketus enemmän pohjoismaista sarjamurhaajajahtityyliä. Seeck on huolella esikuvansa lukenut ja kirjoittanut sujuvasti ja hallitusti monella taholla tiukkaan tahtiin etenevän jännitystarinan. Mitään hirmuisen omaperäistä siinä ei ole, mutta eipä lajityypin harrastaja sitä sen kummemmin kaipaakaan käännellessään kämmenet hikisinä sivuja, tai kuten minä, istuessaan työpaikan pihalla odottaen sopivaa hetkeä katkaista kuunteleminen.

Muutamien valmistelevien vaiheiden jälkeen ollaan nimittäin tilanteessa, jossa Annika ja Daniel ovat epätodennäköisenä työparina tekemässä taustatutkimuksia Tammisaaressa. Kovin raskasta penkomista ei tarvita, kun jo alkaa Jaren nuoruudesta paljastua kylmääviä seikkoja, jotka vahvistavat kaksikon näppituntumaa miehen luonnevikaisuudesta: Jare Westerlund on poikkeuksellisen älykäs psykopaatti ja mestarimanipuloija. Kaksikko ratkaisee kuin ohimennen muutaman kiperän menneisyyden rikoksen, ennen kuin matka jatkuu Tukholmaan, jonne Westerlund on oletettavasti saapunut Kroatiasta puoli vuotta aikaisemmin.

Myös Josip Buvina saapuu Tukholmaan samalle asialle ja tapaa Säpon etsiviä, joiden tuttavallisuus ja lepsulta vaikuttava työtapa ärsyttävät kroatialaista suunnattomasti. Westerlundin liikkeitä selvitellään kiivaasti, ja lopulta miehen määränpäästäkin saadaan vihiä. Kyse on nerokkaasta katoamistempusta ja kiristyssuunnitelmasta. Lopulta jahti jatkuu ja huipentuu Norjan huikaisevan kauniisiin mutta hengenvaarallisiin vuorimaisemiin.

Juonenkäänteet ovat kiperiä ja juuri siten rakennettuja, että kokenut jännityskirjallisuuden lukija osaa niistä osan kyllä aavistaa etukäteen, mikä myös on tyydyttävä tunne: arvasinpas! Joidenkin käänteiden kohdalla taas joutuu toteamaan, että niinpä tietysti! Vihje oli kyllä aikanaan annettu, mutta ei sitä siinä kaikessa tuoksinassa ehtinyt sen kummemmin panna merkille.

Max Seeck: Mefiston kosketus
Tammi 2017. 350 s.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen, kesto 10 h 35 min.

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja ostettu.

Maksamaton mainos eli tiedoksi, että Elisa Kirjassa on Mefiston kosketustarjouksessa 31.3.2018 asti. E-kirjan hinta 4,90, äänikirjan 6,90.

#dekkaritiistai-sarja:

Maailman pohjoisimman kolkan plantaasinvartijan vaimo ja Oliverin äiti on kadonnut jäljettömiin. Oliver on hädissään ja epätoivoinen kiinnittäessään itse tekemiään etsintäkuulutuksia Kuusilaakson kylän pylväisiin, ikkunoihin ja ilmoitustauluille. Kyläläiset tuntuvat kyräilevän häntä entistäkin umpimielisempinä, eivätkä koulussa edes Elvi ja Esko, Oliverin ainoat ystävät, enää halua olla hänen kanssaan tekemisissä. Oliverin ainoa johtolanka on unessa nähdyt arpiset miehen kasvot. Minne äiti on voinut kadota?

Oliverin maailma vaikuttaa dystooppiselta painajaiselta. Kaikki villi luonto on kadonnut, eikä lähihistorian oppitunneilla puhuta mitään eläimistä, jotka kenties sittenkin joskus kaukohistoriassa elivät seudulla. Niistä ainakin kerrotaan kielletyissä kirjoissa, jotka äiti on kätkenyt hänen ja Oliverin sängyn alle. Niitä he lukivat salaa yhdessä, kun isä oli töissä rahakuusiplantaasilla.

Oliver ei vielä tiedä, että Rajalammen pohjan kautta pääsee kulkemaan Ikimaa-nimiseen rinnakkaismaailmaan, jossa metsät huojuvat tuuheina ja niissä elää runsaasti villieläimiä ja lintuja. Ikimaa ei kuitenkaan ole mikään paratiisi sekään, vaan se on jakautunut keskenään kilpaileviin ja vihaa pitäviin valtakuntiin.

Merkittävin vihamielinen railo kulkee Aarniolan ja Kalmanvuorten välillä. Aarniolan väki on ammoin jakautunut kolmeen klaaniin, jolla kullakin on ollut vahva yhteys eläinkuntaan: kotkiin, susiin ja karhuihin. Klaanin jäsenet, jotka kommunikoivat unessa ja ajatuksissa eläinten kanssa, ovat kuiskaajia. Kuiskaajat ovat kuitenkin joutuneet uuden kuninkaan Viktorin hallitusaikana ahtaalle, jopa vainotuiksi. Heitä on enää harvassa, eivätkä klaanien metsässä elävät eläinkumppanit ole sen paremmassa turvassa.

Hukkien kuiskaajiin kuuluu nuori Kalla, joka suorittaa soturikoulun viimeistä ratkaisevaa vuotta haaveenaan päästä turnajaisvoiton turvin päättämään omasta tulevaisuudestaan. Kallan hartain toive on saada elää vapaana yhdessä klaaninsa susilauman kanssa. Kuninkaanpoika Kristo on kuitenkin turnajaisten vahva ennakkosuosikki, eikä Kalla muutenkaan ole koulussa mitenkään vahvoilla, sitä kun ei varsinaisesti ole tarkoitettu tytöille. Ei siitäkään huolimatta, että Kalla on monessa suhteessa paljon poikia etevämpi oppilas.

Kulkiessaan talvella metsässä Kalla törmää pieneen piilopirttiin, jossa piileskelee outoihin vaatteisiin pukeutunut yksinäinen poika, Oliver. Nuoret tutustuvat ja oivaltavat pian, että heillä on osittain yhteinen menneisyys.

Soturin tiealoittaa nuorille suunnatun Ikimaa-fantasiatrilogian, joten seikkailu on varsinaisesti vasta käynnistymässä. Moni kysymys jää vaille vastausta. Mitä oikein tapahtui Oliverin äidille? Selviytyvätkö Kallan vanhemmat kuninkaan kynsistä? Entä Kallan susilauma? Paljastuvatko Aarniolan kuninkaan juonet ajoissa? Onko maan alle piileskelemään ajettu Baltatsar läpikotaisin paha? Onnistuuko hän valtaamaan Kalmanvuorten valtakunnan itselleen? Elpyykö kuiskaajien perinne? Yhdistyvätkö Aarniolan klaanit vielä? Palaako Oliver takaisin entiseen kotimaailmaansa?

Kirjailija Kimmo Ohtonen on arvostettu luontokuvaaja ja toimittaja, mikä näkyy oivallisesti tässä hänen ensimmäisessä kaunokirjallisessa teoksessaan vahvana, kauniina ja puhuttelevana luontokuvauksena. Ihmisen ja luonnon välinen voimakas side korostuu kuiskaajissa, mutta se ei ole muutenkaan Ikimaassa vähäpätöinen asia. Ei myöskään liene sattumaa, että karhulla on merkittävä osuus teoksessa.

Oliverille Ikimaan luonto on uusi ja ihmeellinen kokemus. Rinnakkaismaailmassa, josta Oliver Ikimaahan siirtyy, ihminen on omalla toiminnallaan syössyt luonnon pois raiteiltaan masentavin seurauksin.

Paitsi luonnon Ohtonen selvästikin tuntee myös fantasiakirjallisuuden konventiot ja on solminut ne omaan tarinaansa ja mukana ovat niin hyvän ja pahan taistelu, rinnakkaistodellisuus, jossa eletään keskiaikaa muistuttavissa oloissa myyteillä ja maagisuudella maustettuna, kuin orpo päähenkilö suorittamassa tehtävää, jonka sukuperintö on määrännyt.

Mukavaa tuoreutta kuvioon tuo esimerkiksi Kallan ja Oskarin tasa-arvoisuus, sillä kumpikin on tavallaan tarinan päähenkilö. Mukana on myös aimo annos luonnonsuojeluteemaa, mutta ainakin minun mielestäni juuri sopivasti häivytettynä niin, että huomasin sen kyllä mutta en väsynyt tai ärsyyntynyt. Ohtonen ei tuputa liikaa, vaan antaa lukijan tehdä omat johtopäätöksensä.

Soturin tie on jännittävä fantasiaromaani, jossa on vauhdikkaita toimintakohtauksia ja pelottaviakin juonteita. Juonikudelma on ehkä hieman liiankin kiemurainen ja polveileva, eikä ainakaan tässä ensimmäisessä osassa vielä oikein käy selväksi, mitkä kaikki asiat liittyvät yhteen. Sarjamaisuutta vahvistaa kutkuttavaksi rakennettu loppu, jossa hiuksia nostattavan jännittävä takaa-ajo päättyy seesteiseen välähdykseen, mutta joka jättää kaikki isot kysymykset kihelmöivästi avoimiksi. Lukija jää kiihkeästi odottamaan jatkoa.

Kirjaa suosittelisin yli 12-vuotiaille kokeneille (fantasian) lukijoille. Se ei varsinaisesti solahda nuorten aikuisten kirjallisuuden kategoriaan, mutta vaikea on löytää tälle

suositusyläikärajaa. Ainakin itse viihdyin tämän parissa hienosti ja tempauduin mukaan teoksen huolella rakennettuun maailmaan. Mielelläni kuulen lisää Oliverista ja Kallasta.

Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie
Otava 2018. 335 s.

Arvostelukappale.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie

Tulossa:

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras 5.4.2018
Mervi Heikkilä: Revonpuro 12.4.2018
Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta 19.4.2018
Anne Leinonen: Noitakirja 26.4.2018
Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 3.5.2018

Maaliskuun viimeisenä päivänä on sopiva hetki tehdä ensimmäinen osavuosikatsaus menossa olevasta koko vuoden lukuprojektista #nuortenkirjatorstai. Homman tarkemman esittelyn voi kurkata virallisesta aloitusjutusta, mutta lyhyesti siis on kyse tästä: koko vuoden 2018 ajan julkaisen kerran viikossa blogissani jutun, jossa käsitellään uutta kotimaista nuorten- ja nuorten aikuisten (YA-) kirjallisuutta.

Ehdottomasti positiivissa tunnelmissa mennään tällä hetkellä. Vuoden 2018 puolella julkaistuista kotimaisista nuorten- ja nuorten aikuisten kirjoista luettuna ja esiteltyinä on yhteensä kymmenen kappaletta. Alkuvuodesta julkaisin nimittäin vielä pari juttua, joissa käsitellyt kirjat olivat ilmestyneet vuoden 2017 puolella (malttamattomana kun aloitin projektini jo viime vuoden puolella). Yhdestoista teos on parhaillaan luettavana ja juttu siitä ilmestyy aikataulun mukaan ensi viikolla.

Kustantamot ovat lähteneet mukaan projektiini oikein mukavasti, eli kirjat ilmiintyvät postilaatikkooni uskollisesti, kunhan vain muistan ne tilata. Monet kustantamot ja kirjailijat ovat myös jakaneet juttulinkkiäni somessa eteenpäin. Lämpimät kiitokset siis yhteistyöstä jo tässä vaiheessa! Uskon, että samassa hengessä jatkamme eteenpäinkin. Kirjoittamani jutut ovat olleet myös blogimittakaavassani mukavan suosittuja, eli lukijakävijöitä on niiden ympärillä pyörinyt kiitettävästi.

Ajatuksena oli ja on edelleen koettaa antaa myös lukusuosituksia esimerkiksi kouluja ja opettajia silmällä pitäen. Kunhan projekti etenee, on tarkoitukseni koota lukemistani kirjoista listoja aihealueitten ja kohderyhmien mukaan. Sen olen jo havainnut, että rajaukseni 12 – 20-vuotiaista kohderyhmänä on melkoinen haitari. Osa luettavista teoksista on selvästi suunnattu alakouluikäisille, osa taas jo aikuisille lukijoille. Mutta toisaalta olen rajaukseeni hyvin tyytyväinenkin, sillä juuri nuo nivelkohdat ovat lukuharrastuksen kannalta kriittisiä. Lukijaa ei saisi päästää karkaamaan harrastuksen parista sen vuoksi, ettei hänelle löydy sopivaa luettavaa.

Aikataulussa olen pysynyt mielestäni kiitettävästi, eli lupaukseni mukaan joka torstai on aiheeseen liittyvä juttu ilmestynyt. Luettavuutensa puolesta kirjahaitari on myös melkoinen. Väljästi taitettu ja helppolukuinen, dialogivetoinen alle kaksisataasivuinen romaani solahtaa luettujen pinoon yhdessä illassa, kun taas yli nelisataasivuinen aikuisikää läheneville himolukijoille suunnattu romaanijärkäle vie lukuaikaa useita päiviä. Pitääkseni itseni lukuvauhdissa olen koonnut juttujen loppuun paitsi linkkilistan jo ilmestyneistä jutuista myös luettelon tulossa olevista. Järjestys muodostuu kirjojen saapumisen mukaan, eli viimeksi postilaatikkooni tipahtanut kirja on listan hännillä.

Olen myös huomannut nuorten- ja nuorten aikuisten kirjallisuuden sarjavoittoisuuden. Toki tiesin sen jo etukäteen, ja hieman haaveilinkin, että voisin lukea jo aiemmin alkaneista sarjoista myös aikaisemmat osat. Pyysin esimerkiksi Myllylahdelta Sini HelmisenVäkiveriset-sarjan osat Kaarnan kätkössä ja Kiven sisässä luettaviksi ennen kolmannen osan ilmestymistä. Niistä olen ensimmäisen jo lukenut ja toisenkin aion ennen Veden vallassa -romaania lukea, mutta on tunnustettava, että läheskään kaikkien muiden sarjojen osalta en tähän kykene. Esimerkiksi Erika VikinKaksoisauringot-trilogian muhkeiden romaanien lukeminen ennen kolmannen osan ilmestymistä jäänevät haaveeksi, harmi kyllä. Toisaalta olen päässyt jo lukemaan monen uuden sarjan aloitusosan ja jäänyt koukkuun.

#nuortenkirjatorstai siis jatkuu hyvässä myötätuulessa. Alla vielä alkuperäinen luettavien lista täydennettynä kesäkuukausien osalta muutamien kustantamoiden ennakkotietojen pohjalta. Todennäköisesti joitakin kirjoja edelleen listalta puuttuu. Laittakaahan niistä kommentteihin tietoa, jotta saan listasta mahdollisimman kattavan. Kiitos myös kaikille kannustuksesta, seuraamisesta, juttulinkkien jakamisesta ja ennen kaikkea kommenteista, jotka antavat mukavasti potkua omaan tekemiseen.

Tammikuu:

1. Laura Salmela: Silmänkääntötemppu(Karisto)
2. Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus –Tähtiketju 1 (Karisto)
3. Nonna Wasiljeff: Loukkupoika(Otava)

Vain e-kirjoina ilmestyvät:

4. Sanna Heinonen:Noland (WSOY)
5. Riina Mattila: Järistyksiä (WSOY)

Helmikuu:

6. Juha-Pekka Palviainen: Virityksiä(Karisto)
7. Jyri Paretskoi: Shell’s Angles –Aivot narikkaan (Karisto)
8. Kimmo Ohtonen: Ikimaa - Soturin tie (Otava)
9. Kalle Veirto: Sählymestarit – Ruotsin kuninkaat (Karisto)

Maaliskuu:

10. Maria Autio: Lohikäärmekesä(Karisto)
11. Mervi Heikkilä: Revonpuro (Karisto) tulossa 12.4.2018
12. Anne Leinonen: Noitakirja (WSOY) tulossa 26.4.2018
13. Laura Lähteenmäki: Yksi kevät (WSOY) tulossa 3.5.2018
14. Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras (WSOY) tulossa 5.4.2018
15. Veera Salmi: Saari (Otava)
16. Anders Vachlin, Aki Parhamaa: Beta – Sensored Reality (Tammi) tulossa 19.4.2018

Huhtikuu:

17. Sini Helminen: Veden vallassa (Myllylahti)
18. Maija Haavisto: Perhonen vatsassa (Nordbooks)

Toukokuu:

19. Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? (Karisto)
20. Vilja-Tuulia Huotarinen & Satu Koskimies: Emilia Kent – runotytön tarina jatkuu (WSOY)
21. J.S.Meresmaa: Hämäränsäteet (Robustos)

Kesäkuu:

Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! (Karisto)

Heinäkuu:

Anna-Riikka Sairio: Milja – Suhdesolmuja ja suitsimista (WSOY)
Salla Simukka: Sammuta valot! Sytytä valot (Tammi)

Joko tunnette Elias Vitikan? Kaveri on entinen lupaava NHL-maalivahti. Tämän uran kariutumisen jälkeen Vitikka koetti kasailla elämäänsä muun muassa taksirenkinä mutta huomasikin yllättäen olevansa aika hyvä hämäräbisneksissä. Niinpä hän raivasi tieltään Hullu-Rami Seiron, Helsingin alamaailman bisnespomon, ja kaappasi tämän pyörittämän luksusvenesalakuljetusfirman liiketoiminnan itselleen. Siinä sivussa mies on joutunut ratkomaan jos jonkinlaisia rikoksia selviytyäkseen itse edes jotenkuten kuivin jaloin.

Apunaan Vitikalla on vanha kiekkokamunsa Mylläri, uskollinen siipi- ja muskelimies, sekä vakaalla arkijärjellä varustettu Irene-sisko ja tämän poliisimiesystävä Kyttä-Siirala, joka tosin avustaa Vitikkaa välistä hyvinkin pitkin hampain. Tärkeintä Vitikalle on kuitenkin perhe eli avovaimo Sonja, tämän poika sekä parin yhteinen yksivuotias tytär. Sekä Myllärillä että Sonjalla on takanaan rankkoja aikoja, joista kuiville pääsyssä Vitikalla on ollut oma keskeinen osuutensa.

Liiketoimissaan Elias Vitikka joutuu tekemisiin rikollispiirien kanssa eivätkä ne kestä muutenkaan yhtään päivänvaloa. Tästä huolimatta Vitikka pitää kiinni tietystä rehdistä rehellisyydestä. Vaikka hän työssään joutuu käyttämään välillä koviakin otteita, hän kaihtaa kaikkea turhaa väkivaltaa. Lisäksi hän haluaa tehdä likaisen työnsä mahdollisimman paljon itse, jottei se muuttuisi liian helpoksi. Mies on siis ilmiselvästi sukua Raidille ja Viktor Kärpälle.

Elias Vitikka on Matti Laineen rikosromaanisarjan sankari, jonka vaiheita on toistaiseksi seurattu kolmessa kirjassa eli Pahojen miesten seurassa (Gummerus, 2012), Merkityssä miehessä(Paasilinna, 2014) ja nyt tässä viime vuonna ilmestyneessä Pahuuden hinnassa(Bazar). Jatkoa Vitikan toimille on luvassa jo elokuussa, kun Bazar julkaisee sarjan neljännen osan Tappajan vaisto.

Matti Laine on mielenkiintoinen tekijä suomalaisessa dekkarikentässä. Ammatiltaan Laine on paitsi kirjailija myös näyttelijä. Tämä tietysti antaa melkoisen etulyöntiaseman verrattuna moneen kirjailijaan, kun mietitään, kuinka paljon kirjailijoilta toivotaan nykyään teostensa markkinointia erilaisten esiintymisien muodossa. Kovin helposti kirjailijan uran luominen ei silti ole tainnut onnistua.

Kirjoittamisen Laine kertoo aloittaneensa freelancenäyttelijäntyön työttömyysjaksoilla. Dekkareita on ehtinyt ilmestyä tähän mennessä seitsemän ja kahdeksas on siis jo hyvällä mallilla. Esikoisteos Pudotus (Gummerus) ilmestyi vuonna 2008, ja siinä rikoksia ratkoo sarjakuvapiirtäjä Ari Aalto. Sama sankari tavataan vielä teoksissa Sivukuja (Gummerus, 2009) ja Eksytetty (Gummerus, 2011). Sarjan lomassa ilmestyi lisäksi vuonna 2010 dekkari Ammattilainen (Gummerus), jossa helsinkiläisen tapahtumatuottaja Severi Junesin ja kansainvälisen palkkamurhaaja Henrique Cabran jännittävät tarinat sivuavat toisiaan.

Vasta näiden teosten jälkeen Laineen tuotantoon putkahti Elias Vitikka, jonka tarinan vauhtiin saamisessa näyttäisi olleen hieman kiemuroita. Näin ainakin tulkitsen, kun katson sarjan ilmestymisvuosia ja kustantamokuvioita. Pahojen miesten seuran julkaisi Gummerus, mutta Merkityn miehen kaksi vuotta myöhemmin pienempi Paasilinna. Kolmen vuoden tauon jälkeen kolmannen osan Pahuuden hintajulkaisi Bazar, jonka sivuilta käy ilmi, että se on ostanut itselleen oikeudet myös kahteen aiempaan osaan ja koko sarja on saanut yhtenäisen ilmeen. Jospa Vitikka nyt saisi lopulta tuulta alleen!

Tuulta Vitikan purjeisiin nimittäin vilpittömästi toivon! Elias Vitikka -sarja on mielestäni kotimaisella mittapuulla ihan kärkikastia. Henkilöt ja miljöö ovat kiinnostavia ja moniulotteisia, juonenpunonta taitavaa ja teksti kulkee. Kaikki palaset siis tuntuvat olevan mallikkaasti hallussa. Vain tunnettuutta eli lukijoita (ja kirjojen ostajia) saisi olla enemmän, otaksun. Kustantaja markkinoi sarjaa kovaksikeitettynä dekkarina, ja sitä kai se lähinnä onkin, mutta ei mitään synkänsynkkää eikä veristä. Huumoriakin on seassa pikku ripaus, samoin romantiikkaa.

Pahuuden hinta-dekkarin alkuasetelma on karu. Jäähallilla murhataan entinen jääkiekkovalmentaja raa’asti. Yllättäen Helsingin rikospoliisilla ja erityisesti pohjalaistaustaisella rikosylikonstaapeli Klaus Jensolla on vahva näkemys siitä, että Eliaksella on vähintäänkin jotain tekemistä murhan kanssa, olihan Ilkka Lammensalo Eliaksen vanha tuttava. Poliisin yletön kiinnostus Vitikkaa ja tämän bisneksiä kohtaan on paitsi kiusallista myös taloudellisesti tuhoisaa. Päästäkseen eroon kiusankappaleista Eliaksen kannattaa siis koettaa selvittää, kuka oikeasti murhasi Ilkka Lammensalon.

Muutakin harmia riittää. Nouseva rap-tähti Ketoosi on jäänyt huomattavan summan velkaa Vitikan firmalle tuhottuaan videonsa kuvauksissa yhden luksusveneen sisustuksen. Kaveri on saatava maksamaan velkansa, joten on käytettävä lievää väkevämpää kovistelua. Sitten Vitikan firman toimisto tuhotaan ja sen seinille naulataan selkeä viesti. Saadakseen selville, kenen varpaille oikein on astunut, Vitikan on käännyttävä arkkivihollisensa Seiron puoleen. Vankilassakin istuessaan alamaailmapomo tuntuu vetelevän naruista ja saa Vitikan pakkotilanteeseen, jossa hänen on solmittava epäedullinen sopimus saadakseen vihjeensä.

Elias alkaa kaivella tietoja Lammensalon aikanaan valmentamasta tähtiketjusta. Ihan kaikki ei ole tainnut mennä ihan niin kuin piti, sillä tähdistöstä on kummallisen vähän jäljellä. Samaan aikaan kun Elias kaivelee menneitä, poliisi koettaa selvittää, mitä kolme viikkoa aiemmin kadonneelle viisitoistavuotiaalle taitoluistelijalupaukselle on tapahtunut.

Kuten ainakin hyvässä dekkarissa kaikki liittyy lopulta kaikkeen. Elias on askeleen pari poliisia edellä, vaikka Klaus Jenso on hänet silmätikukseen ottanutkin. Menneisyyden synnit paljastuvat ja samalla selviävät nykyhetkenkin rikoskuviot asiaankuuluvine jännittävine käänteineen. Lukija alkaa aavistella Lammensalon murhan motiivia, mutta tekijä tulee lopulta yllätyksenä. Muutaman oivallisen onnenkantamoisen avulla Elias saa viimein koko kuvion kääntymään omalta osaltaan positiivisehkoon asentoon, ainakin hetkeksi. Rikollispomon elämässä seesteisiä hetkiä ei liene liiemmin luvassa.

Jos Elias Vitikka ei ole tuttu kaveri, kannattaa viimeistään nyt häneen tutustua. Parhaiten se onnistuu aloittamalla sarjan alusta, mutta toki vauhtiin pääsee vaikka tästä Pahuuden hinnasta. Sarja tarjoaa dekkarifanille aivan mainioita lukuhetkiä.

Matti Laine: Pahuuden hinta
Bazar 2017. 271 s.

Äänikirjan lukija Ville Tiihonen, kesto 7 h 23 min.

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja ostettu.

#dekkaritiistai-sarja:

Arttu Tuominen: Silmitön
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo
Ane Riel: Pihka
Arne Dahl: Rajamaat
Marko Immonen: Murhapaikanhakijat
Max Seeck: Mefiston kosketus
Matti Laine: Pahuuden hinta

Jännityskirjallisuuden puolella erilaiset hybridit eli alalajien yhdistelmät ovat olleet viime vuosina muotia. Itsekin luen mielelläni rohkeasti ja ennakkoluulottomasti erilaisia genrerajoja rikkovaa kirjallisuutta, sillä kokemus on näyttänyt, että näin monesti syntyy jotain kiinnostavaa ja erilaista.

Eipä eri lajityyppien ja niiden alalajien ennakkoluuloton yhdisteleminen toimi yhtään hullummin nuorten aikuisten fantasiassakaan. Sen totesin tyytyväisenä ja, myönnetään, lopulta hieman ällistyneenäkin lukiessani Anniina Mikaman esikoisromaania Taikuri ja taskuvaras. Sen verran kyynistyneenä tai kauniimmin sanoen monenlaista jo lukeneena lukijana itseäni pidän, etten mielestäni kovin helpolla päästä leukaani loksahtamaan kirjan äärellä, mutta niin vain tällä kertaa kävi. Ihan mahtavaa!

Taikuri ja taskuvarasaloittaa fantasialle tyypillisesti trilogian, ja toinen osa Huijarin oppipoika ilmestyy ensi vuonna. Fantasia-ainesten lisäksi Taikurissa ja taskuvarkaassa on ainakin aimo mitallinen historiallista romaania (tapahtumat sijoittuvat 1890-luvun Helsinkiin), perinteistä tyttökirjaa romantiikanpoikasella höystettynä, kunnon dekkarijuoni toimintakohtauksineen, ripaus steampunk-henkeä, aikamatkustusta ja dystooppista scifiä! On siis turha ihmetellä, että olin melkoisen ällistyksissäni! Varsinkin, kun Mikama saa tämän lähinnä keitokselta kuulostavan potpurin toimimaan mitä mainioimmin!

Romaanin taskuvaras on viisitoistavuotias Wilhelmina Holm eli Mina, joka elättää itsensä Helsingin kaduilla taskuvarkaana ja asuu Punavuorten kaupunginosassa puoliksi romahtaneessa halkovajassa. Mina ei kuitenkaan ole aina ollut taskuvaras, vaan hän on kotoisin hyvästä ja rakastavasta keskiluokkaisesta perheestä. Minan isä oli liikennöitsijä. Isän kuoltua tapaturmaisesti, kuten väitettiin, Minan äidin oli pakko värväytyä tulitikkutehtaaseen. Raskas työ ja aviomiehen kuolema olivat kuitenkin liikaa, ja Mina jäi pian kokonaan orvoksi.

Minan elämässä tapahtuu satumainen käänne, kun hän eräänä päivänä varastaa oikealta henkilöltä. Mina nimittäin kiinnittää huomiota mukavan ja hieman liian luottavaisen oloiseen nuoreen mieheen, joka sujauttaa kultasepänliikkeestä ostamansa tavaran huolettomasti päällystakkinsa taskuun. Taitavan ja hurjan eksytyksen jälkeen Mina ei ole uskoa silmiään, kun nuori herrasmies tyynesti astelee hänen halkovajaansa ja pyytää Minan viemää esinettä takaisin. Sen lisäksi Tomiksi itsensä esittelevä mies tarjoaa Minalle kahvit ja sen jälkeen asunnon ja työtä hienosta kaupunkitalostaan.

Mina on syystä pyörällä päästään Tomin upeassa talossa, jossa hänelle osoitetaan huone asuttavaksi. Vastineeksi Minan pitäisi auttaa Matildaa taloustöissä ja ennen kaikkea avustaa talossa asuvaa äreää Professoria muun muassa kaupungilla käymisessä. Mina ei aivan purematta niele hyvää tuuriaan, mutta pian alkaa vakaasti vaikuttaa siltä, että onni on tosiaan potkaissut häntä ja oikein muhkeasti.

Kieltämättä tarina käynnistyy hitaanlaisesti, ja ensimmäisen sadan sivun paikkeilla jo ehdin miettiä, kehkeytyykö jutusta mitään sen kummempaa, vai pyykätäänkö ja käydään ostoksilla hamaan loppuun asti. Onneksi ei sentään. Mina tutustuu uuteen kotiinsa ja sen erikoisiin asukkaisiin nopeasti ja solahtaa pian sen arkeen. Samalla hän huomaa ihastuneensa päätä pahkaa salaperäiseen ja aina korrektiin Tomiin, joka askaroi uupumatta verstaallaan mekaanisten laitteidensa parissa.

Käy ilmi, että Tom on ammatiltaan taikuri ja että iso talo on hankittu nimenomaan taikurin näyttämöksi. Taitonsa taikuuden alalla Tom on alkuaan oppinut Professorilta, mutta hän on jo opettajaansa etevämpi alalla. Taikatemppujen lisäksi Tom on taitava luomaan muunlaisiakin illuusioita, nimittäin aivan elävän tuntuisia mekaanisia eläimiä, kuten lintuja. Merkillisin Tomin luomuksista on Sotamies, täsmälleen Tomin näköinen ja oloinen robotti. Mutta Tomin robotti ei ole vain robotti, vaan sillä on sisuksissaan häikäisevän nerokas tekoäly. Sotamies oppii ja kehittyy vauhdilla, ja lopulta Mina, Tom ja Sotamies käyvät syvällisiä keskusteluja ihmisyydestä ja koneen ja ihmisen eroista ja yhtäläisyyksistä.

Vähitellen tapahtumat alkavat kiihtyä. Helsingin keskustaan ollaan avaamassa upeaa uutuutta, tavarataloa, ja sen omistaja herra Morton tilaa Tomilta esityksen avajaisiltaan. Näin Tom tutustuu Mortonin kuvankauniiseen vaimoon Ceciliaan, joka iskee salailematta ahnaat kyntensä komeaan nuorukaiseen ja on kummallisen kiinnostunut myös Sotamiehestä. Mina taas tunnistaa rouva Mortonin kädessä olevan hämähäkkisormuksen ja alkaa epäillä, että Mortoneilla on ehkä jotain tekemistä hänen isänsä kuoleman kanssa.

Ennen kuin kaikki ovelat juonittelut ja kavalat konnuudet on selvitetty, ehtii sattua ja tapahtua vaikka mitä, eikä ruumiilta ja konerikoiltakaan vältytä. Taitaapa jokin sydänkin saada matkalla pahoja kolhuja. Loppu jää sen verran kutkuttaviin asetelmiin, että seuraavaa osaa jää aikamoisen malttamattomana odottelemaan!

Taikurin ja taskuvarkaan kohderyhmää ovat yläkouluikäiset paljon lukevat eli ns. kokeneet lukijat, jotka ahmivat fantasiakirjallisuutta. Varsinaisesti se on mielestäni suunnattu hieman vanhemmille lukijoille eli sijoittaisin sen nuorten aikuisten kirjallisuuteen. Harmi tosin on, jos sitä vanhemmat lukijat jättävät tämän hienon spefiromaanin lukematta, niin kuin valitettavasti pelkään.

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras
WSOY 2018. 415 s.

Arvostelukappale.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija
Sanna Heinonen: Noland
Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus
Laura Salmela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Tulossa:

Mervi Heikkilä: Revonpuro 12.4.2018
Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta 19.4.2018
Anne Leinonen: Noitakirja 26.4.2018
Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 3.5.2018
Veera Salmi: Saari 10.5.2018

Rakkaus tunnetusti kestää niin myötä- kuin vastamäissäkin, joten vielä ei sydämeni lakkaa Koskiselle sykkimästä. Mutta toivon seuraavalta Koskis-dekkarilta paluuta realistisempaan suuntaan. Ja Ullan ja Koskisen suhteelle joko pistettä yksityiselämässä tai ainakin työpaikalla!

Kuten ylle kopioimastani oman tekstini lainauksestakin käy ilmi, pitkässä suhteessa on välistä vähän töyssyisempää. Kun dekkarisarjassa, kuten Seppo Jokisen komisario Koskinen -sarjassa, on yli kaksikymmentä osaa, on selvää, että tasossa on luontaista vaihtelua. Olin hapahkon pettynyt edellisen eli vuonna 2016 ilmestyneen Rahtarinäärellä. Pidin sitä hajanaisena ja epäuskottavana. Lisäksi kansien väliin oli jouduttu painamaan poikkeuksellisen paljon löysää parisuhde- ja perhe-elämävatvontaa.

Tästä syystä todennäköisesti lykkäsin viimevuotisen Koskis-dekkarin lukemisen näin pitkälle, siihen asti, että seuraava eli 23. Koskinen Lyödyn laki on jo ilmestynyt sähkö- ja äänikirjoina (painettu kirja julkaistaan tietääkseni ensi viikolla). Onneksi kuitenkin tulin äänikirjan aloittaneeksi, sillä ilokseni huomasin aika nopeasti, että Jokinen oli jälleen saanut kirjoittamisen langanpäästä kiinni. Vakaasti harkiten on taattua Koskis-laatua: kimurantti murha Tampereella, poliisilaitoksella lomasesongin takia henkilöstövaje, Koskisella parisuhdeangstia ja kaikki tämä kiperän murhatutkinnan ohessa.

Alkuasetelma on karu. Varhaisena kesäaamuna Loukonlahden uimarannalta löytyy miehen ruumis. Mies istuu uimahoususillaan rannan penkillä naskali niskassaan. Kohtalaisen nopean penkomisen jälkeen poliisi tietää, että uhri on Visa Saljonsaari, joka oli hiljattain vapautunut vankilasta. Rangaistuksen hän oli saanut pahoinpitelystä potkaistuaan tyttöystäväänsä, yhdeksäntoistavuotiasta Ninaa selkään niin, että tämä halvaantui niskasta alaspäin todennäköisesti loppuiäkseen.

Lukijalle paljastetaan lähes alusta alkaen, että murhaaja on Ninan isä Eero Vornanen. Mies on ei ole kestänyt ajatusta, että hänen tyttärensä ja koko perheen elämän tuhonnut mies saa jatkaa omaa elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kestää aikansa, ennen kuin poliisi pääsee Vornasen jäljille, eikä tämä suostu pidätettynäkään tunnustamaan mitään. Poliisin tehtäväksi jää siis pitävän näytön kokoaminen miestä vastaan.

Parin viikon kuluttua matto vedetään kertanykäisyllä Koskisen tiimin jalkojen alta, kun tamperelaiselta uimarannalta löytyy aamuvarhaisella naskalilla surmatun miehen ruumis. Eero Vornanen on ollut tukevasti telkien takana, mutta murha on tehty lähes täsmälleen ensimmäisen tavoin. Onko vangittuna väärä mies? Tällä kertaa lukija on aivan yhtä ulapalla kuin Koskinen ryhmineen. Koko urakka on aloitettava alusta, mutta Koskinen ei suostu luopumaan myöskään ajatuksesta Vornasen syyllisyydestä.

Selvittely vaati rutkasti paperi- ja jalkatyötä, puhuttamisia ja palavereja, mutta lopulta kuvio alkaa hahmottua ja oikea syyllinen saadaan tähtäimeen. Matkan varrella on juuri sopivasti harhapolkuja, joiden päistä löytyy kyllä rikoksia mutta vääriä sellaisia. Ennen viimeisiä häivytyskohtauksia Koskinen joutuu tuijottamaan lähietäisyydeltä raskaamman aseen piippuun kuin on tamperelaispoliisien parissa totuttu. Juoni on rakennettu taitavasti ja tällä kertaa myös riittävän uskottavasti (tosin irvistelin pikkuisen siinä kohtaa, kun kahden henkilön lempinimen taustat selvisivät ja toimivat ratkaisevina vihjeinä).

Koskisen ja hänen alaistensa perheasioita on mukana tällä kertaa huomattavasti vähemmän kuin viimeksi, eli minun mittapuullani juuri sopivasti. Tämä tasapainoilu on kieltämättä hankalaa. Kuinka paljon on sopivasti? Itse kaipailen usein henkilöiden syventämistä, ja siinä Jokinen tekee mestarillista työtä, ainakin pääsääntöisesti. Mutta liikaa ei passaa syvennellä rakkausasioita, kun on murhatutkimus työn alla! Tällä kertaa myös Koskisen pomo Eini Passi ryhtyy hoitamaan esimiehen tehtäviään ja puuttuu alaistensa kyseenalaiseen seurustelukuvioon.

Tästä onkin hyvä ryhtyä valmistautumaan seuraavaan Koskis-tarinaan!

Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten
CrimeTime 2017. 365 s.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen, kesto 9 h 35 min.

Painettu ja äänikirja ostettu.

#dekkaritiistai-sarja:

Pöllö asuu sokeutuneen Siina-äitinsä kanssa pikkuisessa metsämökissä. Isästään Pöllöllä eli oikeammin Mallalla ei ole mitään tietoa, sillä äiti ei suostu hänestä kertomaan sanaakaan. Pert-eno on kuollut kohtalokkaassa tulipalossa, jossa Siina ja Malla menettivät kotinsa, Loukon kylän koulun. Tulipalon jälkeen kylän lapset eivät enää voineet käydä koulua, joten he joutuivat töihin kartanon pelloille.

Pöllö on saanut lempinimensä pöllömäisen ulkomuotonsa takia. Tytöllä on pyöreät silmät ja tukka hapsottaa villinä pehkona. Poskessaan Pöllöllä on hauska tähdenmuotoinen syntymämerkki. Pöllö rakastaa metsää ja sen eläimiä, erityisesti lintuja, ja linnuista rakkain on Närhäkkä. Se on suuri ja musta kesy korppi, joka tuntuu lukevan Pöllön ajatuksetkin.

Yhtä paljon kuin rakastaa metsän eläimiä Pöllö vihaa Loukon kylän poikia. Heidän mielestään on mukavaa kiusata Pöllöä ja rääkätä viattomia luontokappaleita. Onneksi pojat aika harvoin osuvat Pöllön reiteille. Metsässä on muitakin vaarallisia otuksia kuin ilkeitä poikia. Esimerkiksi luolissa asuu pelottavia kalpeita riivoja, jotka houkuttelevat viattomat uhrinsa luokseen eivätkä päästä heitä elävinä pois.

Eräänä päivänä Pöllö tyrmistyksekseen huomaa, että autioon metsämökkiin on asettunut kaksi häntä hieman vanhempaa poikaa. Matrus ja Hiisku kertovat Pöllölle, että Kallovuorten takana on meneillään jotain todella ikävää. Kartanon isäntä Varjoton rakennuttaa itselleen valtavaa rautamyllyä, jonka on tarkoitus jauhaa metsän puista kultaa. Kaiken lisäksi myllyä kantaa selässään ennennäkemättömän kammottava peto.

Pöllö luonnollisesti kauhistuu, mutta sisukkaana tyttönä hän ei alistu kohtalon hoiviin vaan päättää taistella metsänsä puolesta. Kauhea mylly on tuhottava! Pöllö toivoo kiihkeästi, että metsänhaltia Tauri olisi oikeasti olemassa ja voisi auttaa häntä, mutta paremman puutteessa Matrus ja Hiiskukin kelpaavat liittolaisiksi. Kunpa pojat vain tajuaisivat, että Pöllö on vähintään yhtä kykenevä rautamyllyn tuhoajaksi kuin pojatkin.

Pöllö, Matrus ja Hiisku ajautuvat vääjäämättä vauhdikkaasti etenevän juonen myötä pelottaviin ja oikeasti vaarallisiin seikkailuihin. Yllättävien käänteiden seuratessa toinen toistaan monesta tarinan henkilöstä paljastuu uudenlaisia puolia, kuten Matruksesta, Varjottomasta ja Pöllöstä itsestäänkin.

Mervi Heikkilännuorten fantasiaromaani Revonpuroaloittaa uuden Aijalin saaren tarut-nimisen sarjan. Niinpä tarinan lopussa moni asia ratkeaa mutta moni jää myös kutkuttavalla tavalla kesken. Lukijaparka jää kiihkeästi odottamaan seuraavaa osaa Pöllön tarinasta.

Heikkilä on jo kokenut nuortenkirjailija. Louhen liitto (Haamu 2015) ja Tuonella kulkijat(Haamu 2016) ovat oivallisia romaaneja, joissa nuortenkirjallisuus kohtaa suomalaisen mytologian hienolla fantasiatvistillä höystettynä. Revonpuroon suunnattu kahta edellä mainittua teosta hieman nuoremmille lukijoille. Kolmas- ja neljäsluokkalaisille se on loistava ääneen luettava teos, mutta toki taitavat himolukijat selviytyvät siitä itsekin, viimeistään alakoulun yläluokilla. Seitsemäsluokkalaisillekin tätä voisi ainakin vaivihkaa tarjota itsenäisesti luettavaksi.

Täysveriseksi fantasiaromaaniksi omalakisine maailmoineen Revonpuro on mitaltaan maltillinen, parisataasivuinen teos. Silti se on mukavan täyteläinen. Heikkilä on karsinut kaikki tarpeettomat selitykset ja kuvailut, mutta saa maiseman ja henkilöt silti eläviksi. Pöllön hahmossa on mukavasti kaikuja Astrid Lindgrenin Ronjasta ja Anni Polvan Tiinasta.

Sisua ja tulisuutta seikkailujen tuoksinassa tarvitaankin, mutta Pöllökään ei selviä kaikesta yksin. Apua on taivuttava välillä pyytämään. Juoni on mukavan monipolvinen ja ihan aikuistakin lukijaa jännitti monessa kohdassa.

Mervi Heikkilä: Revonpuro
Karisto 2018. 206 s.

Arvostelukappale.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija
Sanna Heinonen: Noland
Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus
Laura Salmela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Mervi Heikkilä: Revonpuro

Tulossa:

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta 19.4.2018
Anne Leinonen: Noitakirja 26.4.2018
Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 3.5.2018
Veera Salmi: Saari 10.5.2018
Sini Helminen: Veden vallassa 17.5.2018

Kirjallisuuden ylipäätään ja muun muassa dekkareiden parhaita ominaisuuksia on, että hyvän ja vetävän tarinan varjossa voidaan käsitellä monenlaista vaikeaa ja tärkeää asiaa kuin ohimennen. Tämä on luonnollisesti kaikkea muuta kuin tuore huomio, mutta yhtä kaikki sen panin jälleen merkille lukiessani Timo Saarronuutuusdekkaria Kevään varjo.

Saarto on hyvin kunnianhimoisesti sijoittanut dekkarinsa tapahtumat ja henkilöt vuoden 1918 huhtikuuhun ja Helsinkiin. Melkoinen miljöö! Kansalaissota on jo kääntynyt punaisten kannalta pahasti tappiolle, mutta Tampereen tapahtumista on Helsinkiin kantautunut vain epämääräisiä huhuja. Epävarmaa tietoa liikkuu myös saksalaisten tulosta. Lähestyvätkö he vääjäämättä kaupunkia vai onko sittenkin kyseessä vain vihollisen pirullinen propaganda?

Tilanne on siis sekava, levoton, vaarallinen ja kaikin puolin tulenarka. Helsingin työväentalon huipulla liehuu punalippu, eli kaupunki on punaisten hallussa, ainakin pinnalta katsoen. Valkoisten peitetoiminta on kuitenkin aktiivista ja häikäilemätöntä.

Tässä tilanteessa tavataan Saarron edellisen dekkarin Kuoleman kuukauden henkilöt eli miliisi Leo Waara, kuolleeksi ilmoitettu, peitenimellä ja valeasussa esiintyvä entinen rikospoliisi Anders Autio, Betty Blom Alppu-poikineen sekä kohtalokas Mirjam Drifva. Miliisi on punaisen hallinnon alainen poliisiviranomainen, ja Leo Waara on siis punaisten puolella, mutta mikään kiihkeä aatteen kannattaja hän ei ole. Poliisityö menee kaiken politikoinnin edelle miehen arvoasteikossa.

Valkoisten puolella Anders Autio on katsonut parhaaksi pysyä kuolleena myös perheelleen, eikä edes vaimo Ester tiedä hänen olevan elossa. Ester on asettunut tyttärensä kanssa Meilahden huvila-alueelle isänsä omistamaan Villa Toivolaan, ja Betty Blom on hänen piikanaan. Villa Toivolassa vierailee komea jääkäri Seppä, sillä huvilan lattian alla on piilossa valkokaartin aseistusta. Pelataan siis vaarallista peliä, koska aivan naapurihuvilassa majailee joukko punakaartilaisia pitämässä silmällä seudun asukkaita.

Waara kiinnostuu kadulle ammutun miehen tapauksesta. Venäläiseen sotilasmantteliin pukeutunutta miestä on ammuttu rintaan. Onko kyseessä venäläissotilas, punakaartilainen vai kenties sittenkin joku aivan muu? Miksi mies on ammuttu? Waara ei suostu uskomaan ilmeisimpiä selityksiä eli poliittisia vaikuttimia ja kaoottisia aikoja, vaan haluaa selvittää tapauksen kunnolla.

Koettaessaan päästä edes hitusen tutkinnassaan eteenpäin Waara tulee työntäneeksi nenänsä todella tulenarkaan paikkaan. Satama-altaassa kelluu epämääräisen oloinen venäläisalus, joka kätkee sisuksiinsa monien tahojen kiivaasti tavoitteleman arvokkaan lastin. Liittyykö ammuttu sotilasasuinen mies jotenkin tähän vyyhtiin?

Saarto kieputtelee juonta välillä niin ovelasti, että lukijalta vaaditaan tarkkaavaisuutta. Kuviota sotkee vielä sekin, että sota-aikana monet esiintyivät niin sanottujen sotanimien suojassa. Kuka oikein on kuka ja mitkä motiivit milloin ketäkin ajavat? Politiikka, aatteet, intohimo, rakkaus ja raha ovat kaikki varteenotettavia vaihtoehtoja kiihkeän levottomassa kaupungissa, jonka yllä synkkä uhka tiivistyy käsinkosketeltavan tuntuisesti. Saarto loihtii huhtikuisessa säässä henkeään pidättelevän Helsingin eläväksi lukijan silmien eteen.

Oivallisen ja samalla paholaismaisen ristivedon lukukokemukseen tuo, että lukija tietää varsin hyvin, mitä on tulossa, mutta kirjan henkilöt ja kaupungin asukkaiden enemmistö tuntuvat olevan siitä autuaan tietämättömiä tai ainakin sulkevan siltä silmänsä ja korvansa. Kylmäävä on esimerkiksi kohtaus, jossa Leo kuulee, että taisteluja käydään vain muutaman korttelin päässä hänen olinpaikastaan. Tyynen rauhallisesti hän astelee lähimpään kuppilaan ja tilaa itselleen aamiaisen! Samalla asialla on lukuisia muitakin asiakkaita. Kun taistelu lähenee, poistuvat kuppilan asiakkaat takaovesta…

Lukijan tekisi mieli ravistella henkilöitä, jotka viivyttelevät ja asettuvat vaaraan kuin uhallaan. Useammankin keskeisen henkilön henki on hiuskarvan varassa ennen kuin viimeinen sivu kirjasta on kääntynyt. Valkoiset ottavat kaupungin haltuunsa ja vankien laivaus Suomenlinnaan alkaa. Ketkä ovatkaan kuljetettavien joukossa?

Saarto nappasi Kuoleman kuukaudellaVuoden johtolanka 2018 -palkinnon, eikä lainkaan suotta. Kevään varjonloppuasetelma antaa syytä odottaa sarjalle vielä jatkoa. Sitä jään malttamattomasti odottamaan, sillä olisi mukava saada sydän pois kurkustaan!

Timo Saarto: Kevään varjo
Karisto 2018. 264 s.

Arvostelukappale.

#dekkaritiistai-sarja:

Minne haluat mennä?
Mitä haluat tehdä?
Mitä haluat saavuttaa?

Katso mielesi linnunrataa ja valitse.

Kun loppuvuodesta haastoin itseni #nuortenkirjatorstai-projektiini, arvasin, että jossain vaiheessa saisin eteeni teoksen kaukaa mukavuusalueeni ulkopuolelta. Arvelin, että jo jääkiekko- tai sählyaiheiset romaanisarjojen ties monennetko osat saattaisivat alkaa kakisuttaa kurkkuani, mutta nepä ovat ainakin toistaiseksi solahtaneet alas vaivatta.

Kun posti toi Anders Vacklinin ja Aki ParhamaanSensored Reality -trilogian aloitusosan Beta, tunsin kylmän hien nousevan otsalleni. ”Kapinallinen ja itsepäinen tyttö viettäisi päivät mieluummin pelikonsolillaan kuin uudessa koulussa, jossa kaikki menee pieleen ensi hetkestä alkaen. Bugin elämä muuttuu, kun animoitu videopeli-lohikäärme kutsuu hänet betatestaajaksi keskiajan Japaniin sijoittuvaan ninjapeliin.” Apua… en ole koskaan pelannut ainuttakaan konsolipeliä. En ymmärrä pelimaailmasta tai videopeleistä mitään! (Eikä oikeastaan kiinnostakaan, sen puoleen…)

Mutta luvattu mikä luvattu. Edessä oli siis 327 sivua tekstiä, joka ei todennäköisesti kiinnostaisi minua juuri lainkaan, mutta kaikkeahan voi kokeilla, ainakin lukemisen saralla. Siispä kirja auki ja lukemaan.

Kuusitoistavuotias Minako Takeda alias Bug on muuttanut vuonna 2117 Japanista Suomeen, tarkemmin sanoen Meri-Helsinkiin, koska Minakon japanilaisen isän kuoltua tapaturmaisesti tytön suomalainen äiti on saanut himoitun työpaikan kansainvälisen pelifirman Realdream Interactive Studiosin pääkonttorista. Äidin työ on huippusalaista.

Tulevaisuuden Helsinki näyttää Betassa hyvin erilaiselta kuin nykyinen. Ilmaston lämpeneminen on nostanut merenpintaa rajusti, mutta ihmiset ovat sopeutuneet. Vedenalaiset osat rakennuksista ja esimerkiksi metro on kapseloitu, joten niitä voidaan edelleen käyttää. Katukuiluissa liikutaan sujuvasti vaporettoilla, gondoleilla ja vesiskoottereilla.

Minakon koulu-ura uudessa lukiossa ei ala lupaavasti. Parantumattomana peliaddiktina hän ’unohtaa’ mennä kouluun ensimmäisenä päivänä ja jääkin kotiin pelaamaan. Niin ei pitänyt käydä, mutta kävi kuitenkin. Vastaanotto on siis jo lähtökohtaisesti kylmäkiskoinen, kun Minako lopulta opinahjoonsa saapuu. Epäonnekseen hän onnistuu vielä usuttamaan luokkansa ja ehkä koko koulun pelätyimmän kiusanhengen, mustan vyön karateka Jaden kimppuunsa ja saamaan oikein kunnon selkäsaunan päivän päätteeksi.

Tämä episodi johdattaa Minakon parin mutkan kautta tilanteeseen, jossa hänet puoliväkisin värvätään Realdream Interactive Studiosin uuden tulossa olevan mullistavan erilaisen ja upean videopelin Shadow Warriors II:n betatestaajaksi. Peliä ei pelata perinteisesti käsiohjaimilla vaan ohjaimena toimiin käyttäjänsä mukaan yksilöityvä puku, jonka sensorit toimivat aistien välittäjinä. Pelaaja haistaa, maistaa ja tuntee sen lisäksi, että kuulee ja näkee pelin. Sensored Reality, kuten jo kirjasarjan nimi kertoo.

Minako on siis melkoisissa vaikeuksissa reaalimaailmassa, mutta ne ongelmat eivät ole mitään verrattuna niihin, joita hän kohtaa lähdettyään tutustumaan Shadow Warriorsin japanilaiseen menneeseen maailmaan. Siellä hänen on opeteltava vaikeita ninjataitoja ja ratkaistava ongelmia, jotka mittaavat älyä, nokkeluutta, sitkeyttä ja fyysisiä taitoja. Kun Shadow Warriors -pelin ja mullistavan pelipuvun julkistamispäivä koittaa, sekoittuvat reaali- ja virtuaalimaailmojen ongelmat ennen näkemättömäksi vyyhdiksi, jossa ihmishenki on halpaa ja pelipisteet ennätystiukassa. Minako joutuu laittamaan kirjaimellisesti kaiken peliin, mutta sekään ei taida riittää.

Betan lopussa on vielä kutkuttava maistiainen seuraavasta osasta Glitchistä, jotta lukija varmasti pysyy tiukasti koukussa. Saako Minako selville, mitä hänen isälleen oikeasti tapahtui? Löytääkö Minako äitinsä, joka Betan lopussa katoaa väitettyään lähtevänsä töihin? Mitä tapahtuu Minakon opinnoille? Isoja kysymyksiä jää auki!

Mutta miten kävi mukavuusalueensa ulkopuolelle joutuneelle keski-ikäiselle täti-ihmiselle Betanja Minakon matkassa? Aivan loistavasti! Viihdyin ja tempauduin lopulta täysin tarinan vietäväksi. Scifi ja dystopiat ovat minulle tuttua ja mieluisaa luettavaa, joten aivan uppo-oudon pariin en sittenkään joutunut, vaikka sitä pelkäsinkin. Samaten tuttuja ovat dekkari- ja trillerigenret, joille tyypillisiä piirteitä tästä Vacklinin ja Parhamaan teoksesta myös löytyy oikeastaan aika paljonkin. Bonuksena on vielä aimo annos Japani-tietoa ja -tunnelmaa!

Pääosassa on kuitenkin pelaaminen ja ennen kaikkea futuristinen pelimaailma huikeine mahdollisuuksineen. Minakon matkassa niihin oli miellyttävää tutustua. Tunnustan, että jossain vaiheessa hiuksia nostattavan jännittäviä pelikohtauksia lukiessani mieleni perukoilla vilahti ajatus, että jospa sittenkin kokeilisin itsekin jotain peliä – onneksi tämä sentään meni nopeasti ohi!

Kenelle sitten suosittelisin Betaa? Ainakin kaikille pelaamisesta kiinnostuneille, sillä asiaa harrastavat löytänevät tekstistä paljon sellaista, joka minulta meni täysin ohi. Ikähaarukka lienee jossain (lukemaan tottuneista) yläkoulun kahdeksasluokkalaisista lukioikäisiin ja siitä tietysti ylöspäin vaikka kuinka iäkkäisiin. Mutta tämä sopii siis mainiosti lukiolaisille (minulta on toivottu nimenomaan lukuvinkkejä tälle kohderyhmälle), se mainittakoon vielä erikseen.

Vauhdikkaan pinnan alle kirjoittajat ovat ujuttaneet paljon vakavaa ajattelun aihetta, joten esimerkiksi koulukäyttöön teos on oivallinen. Monenlaiset teemalliset keskustelut onnistuvat hyvin lukemisen pohjalta. Yhdeksi tehtäväksi ehdottaisin, että teoksesta etsittäisiin kaikki hyvät ja hyödylliset seuraukset, joilla pelaamista kuin vaivihkaa lukijalle perustellaan!

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1.
Tammi 2018. 327 s.

Arvostelukappale.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija
Sanna Heinonen: Noland
Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus
Laura Salmela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Mervi Heikkilä: Revonpuro

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Tulossa:

Anne Leinonen: Noitakirja 26.4.2018
Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 3.5.2018
Veera Salmi: Saari 10.5.2018
Sini Helminen: Veden vallassa 17.5.2018

Kirjailija Mikko Kamulan ja kustantamo Gummeruksen jättihankkeelta vaikuttava kuusiosaiseksi suunniteltu Metsän kansa -sarja on edennyt suunnitelmien mukaisesti ja kakkososa Iso härkä on ilmestynyt tänä kevään melko tarkalleen vuoden kuluttua aloitusosan eli Ikimetsien sydänmailla -romaanin ilmestymisestä. Historiaa, kansanperinnettä ja fantasiaa rohkealla kädellä sekoitteleva Kamula tutustutti lukijat aloitusromaanissa Savon metsien kätköihin 1400-luvulla muuttaneeseen Juko Rautapartaan ja tämän huonekuntaan.

Ison häräntapahtumat ovat saumatonta jatkoa aikaisemman romaanin tapahtumiin, joten suosittelen lämpimästi lukemaan Kamulan sarjan kirjat järjestyksessä. Juko Rautaparran lapset Heiska, Varpu ja Tenho nousevat kakkososassa aikaisempaa enemmän etualalle. Kaksitoistavuotias Tenho, joka jo aikaisemmin osoitti selvää taipumusta tietäjän vaativaan tehtävään, näkee toistuvasti yhä pahempia painajaisia suunnattomasta härästä, joka tuntuu vainoavan erityisesti häntä. Unet ovat pelottavan konkreettisia, ja kaiken lisäksi valtava härkä tuntuu vain suurenevan yö yöltä.

Jukon pahaksi harmiksi kruununveroja keräävä neljännesmies Tönius Ikäheimonen löysi Rautapartojen tiluksille jo aiemmin. Miesten kohtaaminen ei päättynyt suotuisissa merkeissä ja Ikäheimonen langetti Juholle moninkertaisen verotaakan muihin uudisraivaajiin verrattuna. Neljännesmiehestä koituu kosolti lisäharmeja tälläkin kertaa, sillä mies ei malta olla poikkeamatta Rautaparran talossa ohikulkumatkallaan. Käynti kärjistyy lopulta avoimeksi tappeluksi ja ruumiita tulee. Juhon vanha Mallu-äiti menehtyy väkivaltaisesti, eikä Ikäheimosen aseenkantajalle käy sen paremmin.

Isoäidin hautaan valmistelusta ja hautaamisesta ei selvitä ongelmitta, vaikka Yörnin äijä ottaa vetovastuun. Mallun henki on levoton, eikä ruumis ota rauhoittuakseen sekään. Vielä pahempaa on, että neljännesmies väittää Heiskan murhanneen hänen palvelijansa. Heiska joutuu Rautalammelle käräjille vastaamaan teosta. Kyseessä ei ole leikin asia, sillä murhasta rangaistaan kuolemalla. Tenho onnistuu kuitenkin ujuttamaan Heiskan mukaan taikakalun, joka pelastaa nuoren miehen hengen. Tämän episodin seurauksena Heiska päätyy lopulta rakentamaan Olavinlinnaa ja joutuu siellä uusiin seikkailuihin. Linnoituksella kiusana ovat vihamielisten ryssien lisäksi maksulliset naiset ja Kyrönsalmen vetehinen.

Tenhon ja Yörnin äijän huolena on kuitenkin valtaviin mittasuhteisiin paisuva härkä. Pelottavan konkreettiseksi Tenhon painajaiset muuttuvat, kun he kohtaavat lapinnoita Askan, vanhan Rautapartojen vihollisen. Myös Aska näkee unissaan härän. Lisäksi hänellä on tieto, että härkä on ilmaantunut aikaisemminkin ihmisten kiusaksi (härkä on Kalevalansa lukeneille tuttu Pohjolan häävalmistelujen kuvauksesta, tosin siinä yhteydessä ei ole puhetta sen tuhoisasta puolesta).

Varpu kapinoi edelleen osaansa vastaan. Metsien keskellä sulhasehdokkaista ei ole tietoakaan, ja varttuvalle tyttärelle tuntuu olevan tarjolla vain työtä työn perään. Välit äitipuoli Mateliin ovat viileät, eikä asiaa auta, että Mateli koettaa ratkaista perhettä uhkaavan nälän vähintäänkin kyseenalaisin keinoin. Varpu hieroo edelleen tuttavuutta lähiseudun maahisten kanssa, ja saakin sitä kautta selville lisätietoa isosta härästä. Maahisten sukupolvien takainen perimätieto kertoo, että härän on aikoinaan onnistunut kukistamaan järvestä noussut pieni musta mies.

Yliluonnollinen, valtava härkä siis alkaa kylvää tuhoaan ja talloo alleen ihmisasumuksia, jopa kokonaisia kyliä. Uhka ja vaaraa kasvavat nopeasti, mutta on vaikea saada esimerkiksi kruunun edustajia uskomaan sadulta kuulostavia tarinoita vuorenkorkuisesta härästä. Lopulta kuitenkin päädytään tilanteeseen, jossa metsistä ja kylistä kootut joukot nihdeillä ja huoveilla vahvistettuina liittoutuvat lappalaisnoitien kanssa härän nujertamiseksi. Apua on luvassa myös odottamattomalta taholta maan alta. Mutta saapuuko järvestä ajoissa pieni musta mies? Kuka hän on? Pystyykö hän nujertamaan härän?

Kamula siis pysyy tiukasti valitsemallaan linjalla nivoessaan yhteen historiaa eli 1400-luvun arjen kuvausta sekä mytologiaa, kuten maahisia, haltijoita, tietäjiä ja noitia, taikuutta ja shamanismia, vetehisiä ja muita taruolentoja. Esimerkiksi vetehisen kohtaaminen Kyrönsalmen kuohuissa on Heiskan mielestä toki pelottavaa mutta ei varsinaisesti yllättävää. Kun Varpu tuo kotiin maahisilta saamansa valkoisen ehtymättömästi maitoa antavan lehmän, sekin herättää ympäristössä lähinnä arvostavaa uteliaisuutta.

Nämä fantasiaelementit lukijankin on hyväksyttävä. Tiedän, että tämä ulottuvuus karsii osan historiallisen romaanin lukijoista tämän sarjan ympäriltä, mutta se on todella sääli. Itse nautin juuri Kamulan vaivattomasta juonenkuljettelusta yliluonnollisine yllätyskäänteineen kaikkineen. Sen sijaan edelleenkin paikoin kummeksuin kovin modernia kieltä, erityisesti dialogin osalta. Toiveeni Savon murteen hyödyntämisestä sen elävöittämiseksi ei ole toteutunut. Mutta vastustamattoman vetävä ja viihdyttävä romaani Isä härkäkin on, se on myönnettävä. Kuusisataasivuinen tiiliskivi selättyi kuin huomaamatta. Ja taas on vuosi jaksettava odottaa jatkoa!

Mikko Kamula: Iso härkä. Metsän kansa 2.
Gummerus 2018. 603 s.

Arvostelukappale.

Olin helmikuussa Kom-teatterin vieraana katsomassa Anneli Kannon romaaniin Veriruusut perustuvaa samannimistä vaikuttavaa näytelmää. Tekstissä kerrotaan vuoden 1918 tapahtumista tamperelaisten tyttöjen näkökulmasta. Tehtaassa pitkää päivää tekevät tytöt ja nuoret naiset päättävät sodan syttyessä värväytyä naiskaartiin. Vaikuttimet vaihtelevat aatteen palosta ja oman surkean tilanteen kohentamistoiveista seikkailun ja näyttämisen haluun. Naiset pukevat jalkaansa housut, ottavat sotanimikseen miesten nimet ja opettelevat ampumaan kivääreillä. Rankka näytelmä päättyy Hennalan vankileirille ja teloituskuopan reunoille.

Intensiivisen näytelmän tunnelma ja tapahtumat nousivat useaan otteeseen pintaan, kun luin Laura Lähteenmäen nuorten aikuisten romaania Yksi kevät. Sen lopusta löytyy aiheesta kiinnostuneille pieni lukuvinkkilista vuoden 1918 tapahtumiin liittyen, mutta Kannon Veriruusuja siinä ei mainita. (Kumpikin huomioni on vain huomio, ei moite tai muunlainen arvolauselma.)

Yhden keväänkeskiössä on viiden nuoren tytön porukka, joka on tutustunut tamperelaiselle kenkätehtaalla syksyn 1917 kuluessa. Joukkoa johtaa Kurusta kotoisin oleva määrätietoinen ja lujatahtoinen Linnea vanhimman (ja kauneimman) oikeudella. Tukenaan hänellä on uskollinen pikkusisko Katri. Realistisin ja käytännön asioista parhaiten perillä tuntuu olevan järkevä Bea. Jenny on joukon jatkona lähinnä seuran ja jännityksen vuoksi toisin kuin kiltti Aada, joka on jäänyt hiljattain orvoksi. Isä on kaatunut sodan alkuvaiheissa, eikä Aadalla ole tietoa aikuisten veljiensä tilanteesta. Aadalla ei ole kotia tai muutakaan paikkaa, jonne mennä.

Huhtikuussa 1918 kenkätehdas on sodan takia suljettu ja tytöt päätyvät avaamaan sairaalan kevyesti haavoittuneiden punakaartin sotilaiden hoitoa varten tyhjillään seisovaan porvarishuvilaan. Idea tuntuu uskomattomalta, sillä on tarkoitus, että tytöt käytännössä viidestään Lindan johdolla hoitavat kaikki hoito- ja huoltotyöt. Sairaanhoitajan ja lääkärin on tarkoitus sentään käydä talossa päivittäin. Vain Lindalla ja Bealla on takanaan lyhyt sairaanhoidon kurssi, jonka on vetänyt pari Punaisen Ristin palveluksessa olevaa saman ikäistä tyttöä. Käytännössä kenelläkään heistä ei ole mitään tietoa haavojen hoitamisesta, ja kokemukset ovatkin sitten aikanaan karuja.

Paheneva nälkä, pula kaikista tarvikkeista ja kiihtyvä yhä vaikeammin haavoittuneiden potilaiden tulva ovat näännyttää tytöt niin ruumiillisesti kuin henkisestikin. Taistelumoraalin pitäminen korkealla on vaikeaa ellei mahdotonta. Kun taloon sitten kannetaan poika, joka on tytöille tuttu toveri tehtaalta ja johon ainakin Aada on ollut ihastunut, tilanne kärjistyy kestämättömäksi.

Valkoisten saartorenkaan kiristyessä Tampereen ympärillä tyttöjen sairaala suljetaan ja tytöt päättävät liittyä Tampereen naiskaartin vasta perustettuun toiseen komppaniaan. Teko on uskalias ja kaikin puolin kuohuttava. Rohkeudenpuuskassaan osa tytöistä leikkaa pitkät lettinsäkin housuihin pukeutumisen lisäksi. Selkäänsä he saavat itsensä pituiset kiväärit, joihin ei kovin monta sopivaa panosta tyttöä kohti ole saatavana. Tilanne kaupungissa on ahdistava ja sekasortoinen. Tytöille annetaan vartiointitehtäviä, jotka heistä itsestäänkin tuntuvat absurdeilta. Keitä heidän on tarkoitus vartioida ja mitä he voisivat tehdä tiukan paikan tullen? Entä kuka oikeasti edes kuvittelisi laukaisevansa aseen toista ihmistä kohti? Edes lahtaria?

Jälleen kerran lukukokemukseen vaikuttaa olennaisesti, että lukija tietää tulevista tapahtumista huomattavasti enemmän kuin tarinan henkilöt. Tyttöjen viattomuus ja vilpittömyys tuntuvat koskettavilta ja samalla sydäntä kouristaa, kun haluaisi huutaa ’Seis! Älkää!’ mutta ei voi muuta kuin vierestä seurata omalla painollaan vyöryviä tapahtumia. Lähteenmäki kertoo jälkisanoissaan, että nimenomaan Tampereella naiskaartilaisiin suhtauduttiin sentään lempeämmin kuin muualla maassa, mutta silti pelko henkilöiden puolesta on aiheellinen.

Kun nuorille suunnatun historiallisen romaanin aiheena on Suomen kansalaissota, voi jo ennen lukemista arvata, että vastaan tulee rankkoja asioita. Lähteenmäki ei säästele lukijaa turhaan, vaikka Yhden kevään lukeminen ei aivan yltiöahdistava kokemus kuitenkaan ollut. Kirjailija on siis ottanut hienosti huomioon kohderyhmänsä, joksi arvioisin nuoret, 14-15-vuotiaat lukijat sekä nuoret aikuiset. Mutta jälleen kerran on todettava, ettei yläikärajaa todellakaan ole, vaan nautin tästä koskettavasta tarinasta ja aidosta miljööstä sekä rohkeasta ja raikkaasta näkökulmasta kovasti.

Kun pohdiskelen Yhden kevään koulukäyttömahdollisuuksia, hykertelen tyytyväisenä. Teoksen mitta on juuri sopiva, sillä 170 sivua ei karkota hieman tottumattomampia lukijoita mutta se on kuitenkin tarpeeksi, jotta lukemista harrastavatkin saavat riittävästi pureksittavaa. Rakenteeltaan romaani on vaihteleva, kun esimerkiksi kertoja ja näkökulmat vaihtuvat eri osissa. Samalla se on riittävän selkeä.

Sisällössä riittää pohdittavaa, keskusteltavaa ja työstettävää vaikka millä mitalla. Yksi kevät sopii myös mainiosti oheislukemiseksi historian tuntien kansalaissotateemaan. Nuorimmat lukijat ainakin hyötynevät tästä syventämismahdollisuudesta. Oppiainerajojen ylittäminen onnistuu tämän kirjan avulla loistavasti. Mukaan voisi tulla vielä ainakin uskonto tai filosofia, jos halutaan syventyä moraalisiin ja eettisiin kysymyksiin, joihin henkilöiden ja heidän toimintansa kautta on suorastaan houkuttelevaa pureutua. Melkoinen romaani!

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät
WSOY 2018. 170 s.

Arvostelukappale.

P.S. Jouduin muuttamaan ennakkoon suunnittelemaani lukemis- ja kirjoittamisjärjestystä, koska huomasin aloitettuani Anne LeinosenNoitakirjaa, että on jokseenkin välttämätöntä lukea ensin Kirjanoita. Nyt se on tilauksessa ja tulossa lukuun tuota pikaa!

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija
Sanna Heinonen: Noland
Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Mervi Heikkilä: Revonpuro

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät

Tulossa:

Veera Salmi: Saari 3.5.2018
Sini Helminen: Veden vallassa 10.5.2018

Anne Leinonen: Noitakirja 17.5.2018

Eläkeläisleski ja aktiivinen martta Ellen Lähde on melkoisen epätodennäköinen dekkarisarjan päähenkilö. 58-vuotias entinen kaupungin kartanpiirtäjä asuu idyllisellä Portsan puutaloalueella Turussa. Ellen on päässyt itsenäisen elämän makuun, eikä halua jakaa arkeaan kenenkään kanssa. Asiat tuntuvatkin olevan hyvässä järjestyksessä, kun vuoteen iloja voi harjoittaa sopivin väliajoin itseä tuntuvasti nuoremman Amin kanssa ja kaupunkilounaille ja kulttuuririentoihin käsipuoleen saa nuoruudenystävä Mårtenin aina kun siltä tuntuu.

Ellenillä ovat jalat tukevasti maassa ja sormetkin mieluusti mullassa, sillä puutarhanhoito on hänen lempiharrastuksensa. Eläkeläisenä hän on innostunut ulkomaillekin suuntautuvista puutarharetkistä. Myös keittiössä Ellen on melkoinen velho, ja kuppi kuumaa sitruuna-inkivääriteetä sopii helpotukseksi vaivaan kuin vaivaan.

Eppu Nuotion Ellen Lähteen tutkimuksia -sarja on mainio esimerkki pehmodekkarista, joka hienoisesti kallistuu kulinaristisen dekkarin suuntaan. Ainakin Ellen itse asennoituu elämään ja maailmaan ’hyväntahtoisesti ja usein pilke silmäkulmassa’, kuten pehmodekkari tai kodikas mysteeri (cozy mystery) määritellään Paula Arvaksen ja Voitto RuohosenAlussaoli murha -dekkaritietokirjassa.

Nuotion sarjassa on tähän mennessä ilmestynyt kaksi osaa eli viime vuonna sarjan aloittanut Myrkkykeisoja ihan vasta painosta putkahtanut kakkososa Anopinhammas. Kirjat on siis ainakin tähän asti nimetty kasvien mukaan. Makuasia on, kuinka nokkelina nimivalintoja pitää, mutta kyllä Nuotio on ainakin näissä kahdessa teoksessa saanut nimille mukavasti monimerkityksisyyttä ja nimikasvit vilahtelevat tarinan tarpeistonakin.

Myönnän, että pehmodekkari ei ole aivan suosikkidekkarilajityyppiäni, vaikka sen edustajia on matkan varrella tullut luettua jonkin verran. Nuotion dekkarituotantoon olen tutustunut myös, ja luettuna on koko Pii Marin -sarja ja uudesta Nuotion yhdessä Pirkko Soinisen kanssa kirjoittamasta taidemysteerisarjasta ensimmäinen osa Nainen parvekkeella. Kakkososa Sakset tyynyn alla odottelee jo lukuvuoroaan sekin.

Myrkkykeison hankin viime kesänä onnekkaasti iltatorilta kiertävältä divaristilta edulliseen hintaan, mutta avaamatta se kuitenkin jäi, kunnes sitten huomasin Eppu Nuotion antamasta haastattelusta, että sen jatko-osa Anopinhammassijoittuu osin kotipaikkakunnalleni eli Kiskoon. Johan tuli liikettä lukijan niveliin! Kiskoon sijoittuvia dekkareita tai kirjoja ylipäätään ei kovin monia ole. Jos kirjassa kotipaikkakuntani mainitaan, jo se on suorastaan pakote lukea kyseinen teos! Pyysin Anopinhammastakustantajalta arvioitavaksi, ja kaivoin Myrkkykeison dekkarihyllyni kätköistä luvun alle.

Myrkkykeisossatutustutaan tietysti Elleniin ja hänen lähipiiriinsä. Naapurissa asuu entinen Neuvostoliitosta loikannut huippupianisti Irina Harmio, jonka lukioikäinen poika Samuel kaipaa Ellenin mielestä huomiota, ruokaa ja jotain järkevää tekemistä. Ellen ja Samuel tutustuvatkin tarinan mittaan, ja siinä sivussa ratkeaa eräs kirjan juonista eli paljastuu, mikä on Irina Harmion menneisyyteen liittyvä synkkä salaisuus. Yksinhuoltaja Silja pienen Pilke-tyttönsä kanssa kuuluu myös Ellenin lähipiiriin.

Varsinainen arvoitus liittyy Mirkka Kairikko -nimisen naisen katoamiseen. Mirkka on melkoinen tehopakkaus, jonka elämä on ollut ainakin pinnalta katsoen täydellisesti hallinnassa. On rivitaloasunto, mies ja pieni tytär, kesäasunto Kemiössä ja väitöskirjakin työn alla. Mutta sitten Mirkka katoaa mökiltä. Onko hän päättänyt jättää miehensä ja lapsensa ja häipyä, vai onko hänelle tapahtunut jotain? Ellen päätyy sattumalta marttatoiminnan kautta hoitamaan Mirkan ja Timon pientä lasta jo ennen kuin Mirkan katoamista huomataan. Hän on siis kuin tilauksesta tapahtumien keskipisteessä. Sattumalta Siljan tuttavalla on mökki aivan Kairikkojen naapurissa Kemiössä, joten sitäkin kautta saadaan tapahtumiin lisävalaistusta.

Poliisit mainitaan vain muutamassa sivulauseessa koko romaanissa, eikä Ellenin toimintakaan nyt mitään varsinaista tutkimista ole. Hän on vain kiinnostunut ympärillään olevista ihmisistä ja heidän toiminnastaan, ja ilkeä ihminen luonnehtisi häntä varmasti uteliaaksi. Samuel hakkeriystävineen hankkii Ellenille niitä tietoja, joita tämä ei ihmisiä jututtamalla saa hankittua. Sitten oikeastaan tarvitaan vain kärsivällisyyttä, jotta syyllinen kypsyy tunnustusvaiheeseen ja kertoo kaiken Ellenille. Arvoitusdekkarin perinteitä toki noudatetaan myös, ja lukijalle ja Ellenillekin esitellään useita eri teoriavaihtoehtoja tapahtumien kulusta, samoin syylliseksi on monia tarjokkaita.

AnopinhampaassaEllen lomailee puutarhamatkailun merkeissä Espanjassa. Viimeisen matkapäivän majoituspaikassa valmistellaan suomalais-espanjalaisia häitä, joihin Ellenkin kavaljeereineen kutsutaan. Häätunnelma on omituinen, koska tuore anoppi Sirkka Lohenkari suhtautuu ilmeisen torjuvasti poikansa Mikaelin ja Carmenin avioliittoon. Muukaan paikalle saapunut suku ei vaikuta lämpenevän, vaikka Espanja tarjoaa parastaan. Aamulla seuruetta kohtaa järkyttävä uutinen: Sirkka Lohenkari on saanut sydänkohtauksen ja kuollut.

Toiminnan ihmisenä Ellen tarjoutuu jäämään Espanjaan ja auttamaan murheen murtamaa perhettä käytännön järjestelyissä. Yhteyttä pidetään myös syksyllä Suomessa. Mikael ja Carmen ovat joutuneet muuttamaan suunnitelmiaan ja luopumaan ajatuksesta asettua Turkuun. Heikki-isä ei pärjää yksin maatilalla Mynämäellä, vaan nuoret muuttavat ainakin toistaiseksi sinne. Carmen ei viihdy lainkaan pimeässä Suomessa, eikä Heikin ja tämän tilalla asuvan Irma-siskon suora torjunta helpota tilannetta. Elleniä alkaa kiinnostaa perhettä parikymmentä vuotta aikaisemmin kohdannut murhenäytelmä, jossa Sirkan anoppi on menehtynyt upottuaan suohon. Miksi epäonni riivaa Lohenkarien perhettä? Mitä salaperäistä Saara Lohenkarin kuolemaan oikein liittyy?

Ellen siis penkoo Lohenkarien perheen vaiheita. Samaan aikaan Silja on uskaltautunut tekemään Tinder-profiiliin ja löytänyt sen syövereistä mukavan Pekan. Rakkauden huumassa Silja rohkenee tehdä päätöksen oman asunnon hankinnasta. Samuelin ja Sindin lupaavasti alkanut rakkaus saa ryppyjä, kun Sindi ahdistuu aiheellisesti kahvilaan ilmaantuvan miehen tunkeilevasta katseesta ja inhottavista puheista. Lisäksi on vielä Ellenin rakkauselämä, joka saa uutta puhtia…

Murhista huolimatta Ellen Lähteen tutkimuksia -sarja on leppoisaa hyvän mielen luettavaa. Ellen on minusta yllättävän mukava ihminen. Lieneekö osasyynä, että tässä itsekin on piakkoin 58-vuotias, vaikkei eläkkeestä ole toivoakaan enkä totisesti toivo leskeytyväni! Mutta Ellenin elämänasenne on rohkaiseva. Vaikeuksia on jokaisella, mutta niistä voi päästä yli ja eteenpäin. Elämä on mukavaa ja sillä on merkitystä, kunhan vain itse niin haluaa ja toimii.

Eppu Nuotio: Myrkkykeiso
Otava 2017. 252 s.

Ostettu,

Eppu Nuotio: Anopinhammas
Otava 2018. 254 s.

Arvostelukappale.

#dekkaritiistai-sarja:

Saari sijaitsee Tyynellämerellä Galapagossaarten uloimmassa kolkassa. Sinne on hankala löytää, jollei tiedä, mitä etsii. Sen keskellä on ollut tulivuori, josta on jäljellä laavamuodostelmia ja makeavetinen lampi. Saari on oikea asumaton paratiisi kilpikonnineen, apinoineen ja papukaijoineen. Sinne Hansama on päättänyt perustaa turvapaikan kaltoinkohdelluille nuorille.

Veera Salmennuortenromaani Saari on aivan kuin Saari, josta se kertoo: vaikeasti tavoitettava mutta kun sinne lopulta on löytänyt, ei sieltä enää haluaisi pois. Ja jos sieltä joutuu pois, kaipaa sinne lopun ikänsä. Näin kävi ainakin minulle. Alku oli hieman kivikkoista. En oikein päässyt jyvälle, millaista tarinaa minulle oltiin kertomassa. Minäkertojia on useita, ja Hansama-niminen kertoja kommentoi ahkerasti tarinaa lukijalle antaen lukuohjeita. Vähitellen huomasin kuitenkin tulleeni imaistuksi kertomuksen syövereihin ja kiintyneeni sen siipirikkoihin henkilöihin. Jännitin heidän puolestaan toivoen parasta mutta peläten pahinta. Kun kirjan sivut alkoivat uhkaavasti huveta, oli sydämeni karrella ja silmissäni petollista sumua.

Salmi ei todellakaan päästä lukijaansa helpolla. Saari on kerrontatyyliltään piristävän erilainen nuortenkirja, mutta samalla pikkuisen vaikeakin. Mietin lukiessani moneen kertaan, että kokematon lukija saattaa luovuttaa alkumetreillä, mikä olisi todella sääli. Jos Saarta, kuten kovasti toivon, luetetaan kouluissa, kannattaa ainakin alkuun opettajan lukea kirjaa ääneen, jotta kaikki varmasti pääsevät mukaan. Sitten se onkin jo menoa!

Hansama on työorientoituneiden vanhempiensa laiminlyömä lapsi, joka jo viisivuotiaana alkoi mielessään kehitellä suunnitelmaa Saaresta. Sinne hän päätti kadota, kunhan sopiva hetki koittaisi. Lopulta Hansama lavastaa oman kuolemansa ja häipyy lopullisesti. Saarelle lähteminen ei kuitenkaan ole mikään helppo projekti, ja Hansama päätyy piileskelemään kaupungin vetoisilla ullakoilla. Ullakkokomeroihin hylättyjä tavaroita korjaamalla ja myymällä hän alkaa koota pääomaa Saari-projektinsa hyväksi.

Ullakolla Hansama myös tutustuu irokeesitukkaiseen Simoniin, joka ajoittain tuuraa lattiankiillotuskoneen ajajaa lentokentällä. Simon vie Hansaman ja joukkoon liittyneen Malalan piiloon Lappiin sukunsa omistamaan entiseen turistihotelliin. Pian joukkoon liittyy myös porukan kolmas jäsen Morris. Kaikille nuorille on yhteistä, ettei heillä ole ollut näkyvissä lainkaan toivoa entisessä elämässään. Ainoa ratkaisu on ollut jättää kaikki ja lähteä Saarelle. Hotelli Mahamor on välietappi tällä matkalla.

Kovinkaan monet varsinaiset juonenkäänteet eivät ole aivan viimeisen päälle realistisia, mutta sillä ei ole niin väliä. Paljon tärkeämpää on tutustua Hansaman, Malalan, Morrisin, Simonin, Edisonin ja Jamalin, Rastaan ja Nonamen tarinoihin ja kohtaloihin. Ne Salmi osaa kertoa niin sydämeenkäyvästi, että sellaiseen harvoin olen törmännyt. Kaikkien lasten ja nuorten kertomukset ovat eri tavoin lohduttomia ja raastavia, mutta silti Saaren yleistunnelma on toiveikas ja jopa kepeä. Koskaan asiat eivät ole niin huonosti, etteikö jotain voisi tehdä tilanteen parantamiseksi. On vain käytävä toimeen! Kaveria ei jätetä, ja iltanuotiolla kerrotaan ja kuunnellaan hyviä tarinoita sekä jaetaan huolia ja murheita.

Saari samaan aikaan on ja ei ole juuri sellainen paikka kuin Hansama on mielessään sitä vuosia mielikuvitellut. Onko erakoituminen kuitenkaan lopulta mikään ratkaisu? Voiko kaiken vain jättää taakseen ja olla piittaamatta mistään? Mikä on Saarelle pääsyn hinta? Näitä kysymyksiä nuoret joutuvat lopulta miettimään ja punnitsemaan tuskallisesti.

Saari ei siis ole aivan helppo nuortenromaani. Hansama antaa loppupuolella muutamia tulkintavaihtoehtojakin lukijan punnittavaksi, mutta yhtä kaikki kokonaisuus on kutkuttava. Toivoisin, että tähän kirjaan malttaisi tarttua mahdollisimman moni lukija. Se sopii yhdessä luettavaksi yläkoulussa (ja kannattaa tosiaan auttaa kokemattomia lukijoita alkuun pääsyssä, se maksaa kyllä vaivan moninkertaisesti). Tämä on oivallinen teos nuorten aikuisten lukijoiden käsiin. Kovasti toivoisin, että myös nuorten vanhemmat lukisivat tämän!

Koulukäytössä Saari on varmasti antoisa. Sen avulla voi käsitellä monenlaisia nuoria koskettavia teemoja. Jo itse tarinassa on paljon pureskeltavaa, samoin rakenteessa ja tyylissä. Salmen kerronta on herkullisesti samaan aikaan koskettavaa ja hauskaa. Tämän hienovireisesti rakennetun jännitteen analysointi voisi olla vaikkapa lukioikäisille lukijoille sopiva pähkinä, samoin Salmen runsaasti viljelemä metakerronta. Miten se vaikuttaa lukukokemukseen?

Veera Salmi: Saari
Otava 2018. 350 s.

Arvostelukappale.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Mervi Heikkilä: Revonpuro

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät

Veera Salmi: Saari

Tulossa:

Sini Helminen: Veden vallassa 10.5.2018

Anne Leinonen: Noitakirja 17.5.2018

Kun aloittelin tätä #nuortenkirjatorstai-projektiani, vähän haaveilin, että lukisin myös kaikki aiemmat osat sarjoista, joista tänä vuonna julkaistaan uusi osa. Karu totuus on, että sitä ajatusta en kykene toteuttamaan, vaikka kuinka haluaisin. Monenlaista muuta lukuprojektia on menossa myös, ja työ ja muu elämäkin pitäisi sivussa hoitaa.

Tähän loppukevään rutistukseen osui perätysten kaksi sarjaa, jotka kaikesta huolimatta luin ja aion lukea kokonaan. Anne Leinosen kirjaparista Kirjanoita (WSOY, 2017) ja Noitakirja (WSOY, 2018) ei kannata koettaa lukea vain jälkimmäistä osaa, sen tajusin oikeastaan jo Noitakirjan alkusivuilta. Tarina on saumatonta jatkoa aloitusosasta, ja oikeastaan kyseessä taitaa olla kahdessa osassa julkaistu yksi teos. Niinpä oli kirja jätettävä hetkeksi odottamaan, että divarista tilattu Kirjanoitasaapuisi.

Jouten ei tarvinnut postia odotella, sillä pääsin jatkamaan Sini HelmisenVäkiveriset-sarjan lukemista. Viisaasti pyysin kustantamo Myllylahdelta molemmat sarjan aiemmin ilmestyneet osat jo hyvissä ajoin ennen kolmannen osa Veden vallassailmestymistä. Aloitusosa Kaarnan kätkössäilmestyi vuonna 2016 (kirjasta ilmestyi vastikään toinen painos) ja seuraava osa Kiven sisässä viime vuonna. Sarja on suunniteltu neliosaiseksi, joten ensi vuonna ilmestynee viimeinen osa.

Olenpa iloinen, että luin kaikki kolme osaa ja kohtalaisen lyhyen ajan kuluessa, kaksi viimeisintä ihan peräjälkeen. Väkiveriset on tosin poikkeuksellinen sarja siinä mielessä, että se osat ovat aivan aidosti itsenäisiä. Ne voi siis lukea missä järjestyksessä tahansa, ja vaikka lukisi vain viimeisimmän, saisi siitä todennäköisesti irti lähes saman kuin edelliset osat lukenut lukijakin.

Väkiveriset-sarja edustaa niin sanottua reaalifantasiaa, jossa ihan realistisen arjen keskellä tapahtuu asioita, joita olemme tottuneet pitämään fantasian tai sadun tapahtumina. Helminen on vielä valinnut aiheekseen reippain ottein raikastetun suomalaisen kansanperinteen ja teemoikseen nykynuorten pulmat, ja lopputulos on herkullinen. Jokaisessa osassa on kehyksenä eri elementti, kuten kirjojen nimistäkin voi päätellä.

Samaten päähenkilöt vaihtuvat kirjoittain. Kaarnan kätkössä -teoksen päähenkilö on vastavalmistunut ylioppilas Pinja Oksanen, Kiven sisässä päähenkilö on Minecraftiin uppoutunut yläkoululainen Pekko Stenvall ja Veden vallassa, jonka elementti on vesi, päähenkilö on kasiluokkalainen Mari Aaltonen. Ensimmäisen ja kolmannen romaanin tarinat kietoutuvat kutkuttavasti yhteen, mutta miten kuvio jatkuu tulossa olevassa romaanissa, on ainakin minulle täysi arvoitus.

Myös tapahtumapaikat vaihtelevat. Pekko perheineen muuttaa kirjan alussa Helsinkiin Kallioon ja metrotunneleilla on tapahtumissa merkittävä osuus. Pinjan kokemat seikkailut sijoittuvat Helsingin puistoihin ja metsiin Lahden tienoille, ja Sinin koti sijaitsee sekin Lahdessa Vesijärven rannalla.

Tarinoita yhdistävänä tekijänä on kapinallinen sinipiika Tuulia, jonka tehtävänä on kaitsea niin sanottuja puoliverisiä tai puolikkaita, jotka ovat heräämässä siihen, mitä oikeastaan ovat. Tavallisten suomalaisten eli kalevalaisten tai Kalevan tyttärien ja poikien keskuudessa näet elää väen edustajia. Jos väen ja kalevalaisten veret sekoittuvat, syntyy puolikkaita, joiden väkiominaisuudet alkavat herätä ja paljastua kantajilleenkin vasta murrosiässä.

Pinjalla on ollut syntymästä asti selässään paksu kaarnamainen arpikudos, jota on koetettu tuhoisin seurauksin aikanaan kirurgisesti poistaakin. Pinja on äitinsä suvun puolelta metsänneito. Vuorelainen Pekko huomaa uuteen kouluun tullessaan, että hän osaa halutessaan muuttua huomaamattomaksi kuin betoniseinä. Mari taas järkyttyy pahanpäiväisesti, kun hänen jalkoihinsa alkaa uimahallin suihkussa kasvaa suomupeite. Ei ole vaikea arvata, että Mari on puoliksi, ja jälleen äitinsä puolelta, vedenneito.

Tuulia-sinipiian elementti on tuuli, jota hän pystyy hallitsemaan ainakin pienimuotoisesti. Jokainen kirjojen päähenkilöistä tutustuu myös Tuuliaan samoihin aikoihin kuin väkiominaisuudet alkavat nostaa heissä päätään. Tuulian ilmestyminen säikäyttää ja ärsyttääkin Pinjaa, Pekkoa ja Maria, mutta jokaiselle on tästä parantumattomasta näpistelijästä ja tuittupäästä korvaamatonta apua, kun vaikeudet alkavat toden teolla vyöryä heidän elämäänsä. Jokaisen päähenkilön henki on useaan otteeseen vakavasti uhattuna, eli kunnon seikkailuja on tarjolla.

Veden vallassa-romaanin Mari ei viihdy koulussa. Ei ihme, sillä tyttöä kiusataan siellä järjestelmällisesti. Kun yläkoulu alkoi, naapurissa asuva Jessika muuttui yhdessä yössä parhaasta ystävästä pahimmaksi piinaajaksi. Tilannetta ei helpota yhtään, että Marin yksinhuoltajaisä uskoo avoimesti maahisiin ja muihin kansanperinteen taruolentoihin ja myös kertoo sen jokaisessa mahdollisessa välissä. Outoa isää pilkkaavat muut aikuisetkin, joten ei ihme, että aranoloinen Mari on koulussa äänekkäimpien hampaissa. Kaiken huipuksi Marin salainen rakkaus Vilho alkaa seurustella Jessikan kanssa.

Jotta malja ei jäisi vajaaksi, Mari huomaa yhtenä kurjana iltapäivänä kylvyssä, että hänen sääreensä on ilmestynyt suomu. Ilmiö toistuu voimakkaana seuraavan kerran, kun luokalla on liikuntatunnilla uintia. Sääret peittyvät kauniisiin hopeanhohtoisiin suomuihin! Mitä ihmettä oikein tapahtuu? Onneksi sinipiika Tuulia ilmaantuu kuin kutsuttuna paikalle. Vaikka sinipiika on oikullinen ja arvoituksellinen, on hänestä tiukan paikan tullen paljon apua.

Lukija alkaa aavistella, mitä on tapahtunut Marin kymmenen vuotta sitten kadonneelle äidille, jota isä edelleen epätoivoisesti kaipaa. Virallisen selityksen mukaan Meri Aaltonen hukkui. Siinä on looginen selitys, miksi isä ei halua Marin uivan aivan talon tuntumassa sijaitsevassa Vesijärvessä. Järvi kuitenkin vetää Maria vastustamattomasti puoleensa, eivätkä edes Tuulian kryptiset varoittelut vaarallisesta vedenneitoja vaanivasta näkistä auta. Kun isä on taas kerran häipynyt saaliittomillle kalareissuilleen ja muutenkin Maria ahdistaa, hän päättää uhmata kaikkia kieltoja ja varoituksia ja mennä uimaan omaan kotirantaan.

Marin ensimmäinen sukellus pinnan alle uudessa olomuodossaan on huumaava kokemus. Vedenalainen maailma on salaperäinen, kiehtovan houkutteleva mutta myös pelottava ja vaarallinen. Ensikosketus siihen on koitua Marin kohtaloksi, sillä valitettavasti Tuulian puheet näkistä eivät ole olleet pelkkää höpinää. Mari saa siis peräänsä näkin, joka ei kaihda keinoja houkutellessaan nuoria neitoja vedenalaisen piilopaikkansa ruokakomeroihin.

Koulussa ja kotona Marin vaikeudet jatkuvat, joten ei ihme, että hän palaa kaikesta huolimatta vielä Vesijärveen ja haluaa selvittää, keitä sen syövereissä oikein asuu ja miten hän itse siihen kaikkeen liittyy. Ihan kaikkea selville saamaansa hän ei olisi lopulta halunnutkaan koskaan tietää, sen Mari joutuu itselleen myöntämään. Hän joutuu myös tekemään isoja päätöksiä, joiden seuraukset koskevat muitakin kuin vain häntä itseään.

Entä kumpi kiehtoo lopulta Maria enemmän, nutturapäinen ja harmaasilmäinen soittajapoika Vilho vai kuumottavan hyvinmuodostunut vedenpoika Kymi, joka haluaisi hänet puolisokseen? Yhtä kaikki asiat alkavat vähitellen asettua ainakin jotenkuten uomiinsa niin maalla kuin pinnan allakin.

Hyvä kirjallisuus tarjoaa monia erilaisia lukutasoja ja tulkintavaihtoehtoja, niin Helmisen Väkiveriset-sarjakin. Tarinat voi huoleti lukea viihdyttävinä fantasiaseikkailuina, joissa on aimo annos reipasta, jännittävää toimintaa ja mausteena ripaus kuumaa eroottista latausta sekä huumoria. Toisaalta ne voi lukea myös nuorten identiteetin etsinnän ja kasvukipuilun kuvauksina, joissa fantasiaulottuvuus toimii vertauskuvallisena elementtinä. Mikä tapahtuu ’oikeasti’ ja mikä on päähenkilöiden mielikuvitusta, jää lukijan itsensä päätettäväksi.

Sarjan osien takakansiteksteissä kerrotaan, että ne on suunnattu yläkouluikäisille ja sitä vanhemmille lukijoille. Tästä olen samaa mieltä. Jo kolmen osan perusteella voi sanoa, että sarja on suunniteltu oivallisesti esimerkiksi koulukäytön kannalta (kun siis ajattelen, että koulun äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen yhtenä keskeisenä tavoitteena on houkutella oppilaita ja opiskelijoita kirjallisuuden ja lukemisharrastuksen pariin).

Kirjat ovat maltillisen kokoisia, kukin vain vähän yli kaksisataasivuisia, joten järkälemäinen koko ei välttämättä aiheuta pakokauhua tottumattomissakaan lukijoissa. Päähenkilöiden vaihtelu teoksittain ja teosten itsenäisyys avaa koulukäyttöön kivalta tuntuvia mahdollisuuksia.

Samastumispintaa on tarjolla monenlaisille lukijoille. Koko ryhmän ei tarvitse tarttua samaan kirjaan, vaan kokemuksia yhteen vetämällä saadaan aikaan keskustelua teosten teemoista. Jos halutaan, voidaan korostaa kansanperinnepuolta ja perehtyä siihen. (Korostan nyt vielä, että vaikka suomalaista ja kalevalaista kansanperinnettä on kirjoissa hyödynnetty, sitä käytetään todella luovasti ja rohkeasti.) Mahdollisuuksia on vaikka kuinka!

Itse nautin kovasti tämän persoonallisen ja raikkaan sarjan lukemisesta, eikä kai ihme, kuulunhan siihen kohderyhmän osaan ’sitä vanhemmille’! Neljättä osaa odottelemaan…

Sini Helminen: Veden vallassa (Väkiveriset osa 3)
Myllylahti 2018. 239 s.

Sini Helminen: Kaarnan kätkössä
Myllylahti 2016. 220 s.

Sini Helminen: Kiven sisässä
Myllylahti 2017. 230 s.

Kannet Karin Niemi.
Arvostelukappaleita.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Mervi Heikkilä: Revonpuro

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät

Veera Salmi: Saari

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Tulossa:

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 17.5.2018
Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 24.5.2018
Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 31.5.2018

Arne Dahl: Rajamaat #dekkaritiistai

Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat #nuortenkirjatorstai

Mira Mallius: Mutzi & Milla Paloniemi: Kiroileva siili 8

Marko Immonen: Murhapaikanhakijat

Maria Autio: Lohikäärmekesä #nuortenkirjatorstai

Sissi Katz: Coco Kafkan ihmeellinen elämä

Max Seeck: Mefiston kosketus #dekkaritiistai

Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie #nuortenkirjatorstai

#nuortenkirjatorstai-projektin ensimmäinen osavuosikatsaus

Matti Laine: Pahuuden hinta #dekkaritiistai

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras #nuortenkirjatorstai

Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten #dekkaritiistai

Mervi Heikkilä: Revonpuro #nuortenkirjatorstai

Timo Saarto: Kevään varjo #dekkaritiistai

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1 #nuortenkirjatorstai

Mikko Kamula: Iso härkä. Metsän kansa 2.

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät #nuortenkirjatorstai

Eppu Nuotio: Myrkkykeiso ja Anopinhammas #dekkaritiistai

Veera Salmi: Saari #nuortenkirjatorstai

Sini Helminen: Veden vallassa #nuortenkirjatorstai