Kirsin kirjanurkka

Toiset tulevat tähän maailmaan kantajiksi, toiset kannettaviksi.

Jouduin hieman pettymään Milla Ollikaisen esikoisdekkariin Veripailakat.Luvattua lähihistoriaa tai kansanperinteestä ammentamista en kirjasta löytänyt, eikä juonikaan oikein vakuuttanut. En myöskään osannut aavistaa, että Ollikainen oli suunnitellut hieman hajanaisen henkilökaartinsa ympärille trilogian.

Sarjan kakkososa Vesiraukkasai seistä nököttää hyllyssäni luvattoman pitkään. Onneksi päätin sen kuitenkin lukea saadakseni trilogiasta kokonaiskuvan. Lähes kaksi vuotta on kulunut Veripailakoitten tapahtumista, ja taas ollaan Ylläksellä, tällä kertaa loppukesällä ja lähes autiossa mökkikylässä. Krisse on palannut Äkäslompolojärven rantaan pienen Kaapo-poikansa ja tämän kummitädin, iltapäivälehden toimittajan Eerikan kanssa. Krisse koettaa koota rohkeutta kertoakseen nuorelle K-kaupan myyjälle Jannelle, että Kaapo on heidän taannoisen humalasekoilunsa tulos.

Huonosti nukkuva Krisse kuulee yöllä sumuiselta järveltä outoja ääniä. Seuraavana päivänä kylässä etsitään kadonnutta teinityttöä. Poliisit Vuontisjärvi ja Kukkola saavat pian vihiä, että paikkakunnan tytöillä on ollut meneillään vallan jotain muuta kuin mitä vanhemmat ovat kuvitelleet. Myös Jannella tuntuu olevan jotain tekemistä kadonneen Nellin kanssa. Kun Nellin ruumis sitten löytyy, syöksyy Janne suin päin selvittämään, mitä tekemistä paikkakunnan hämärämiehellä on ollut tytön kanssa.

Tarinan lomaan on punottu menneisyyden lankoja perheestä, jossa on painavia salaisuuksia. Sukulaisuussuhteet ovat tarkoituksellisesti hieman epäselvät, ja jonkin verran jouduin arpomaan, kuka kukin on ja miten henkilöt liittyvät nykyhetken kuvioihin. Kun löytyy toinenkin, odottamaton ruumis, alkavat kierrokset nousta ja menneisyys kohota pintaan. Kaikki selviää sievästi lopussa, tosin loppuratkaisuja on kaksi: virallinen ja epävirallinen.

Pidin Vesiraukastajoltisenkin verran enemmän kuin Veripailakoista. Ollikaisen luistava ja napakka kerronta on tallessa ja kenties vielä hioutuneempinakin. Mukava veto oli myös saamelaisten karun menneisyyden tuominen mukaan tarinan liepeille. Samasta aiheesta olen lukenut ennenkin, ja se kiinnostaa ja järkyttää yhä uudelleen. Paikallisväri vaikuttaa ainakin näin etelästä katsottuna aidolta. Omaa maustettaan kieleen tuo dialogissa runsaasti viljelty murre, josta pidin jälleen. Sen ’oikeellisuuteen’ en osaa ottaa mitään kantaa, sen hoitakoot ne, jotka murretta taitavat.

Vesiraukka on ainakin muistikuvieni perusteella selkeästi enemmän poliisiromaani kuin Veripailakat. Saatan olla väärässäkin, mutta minusta Vuontisjärvi on kirjan päähenkilö. Vanheneva paikallinen poliisimies ei osaa oikein uskoa, että vanhat tutut ja ystävät saattaisivat tehdä jotain rikollista, saati tappaa toisiaan. Niin väittää junantuoma nuori työpari Kukkola, jolla selvästi on enemmän kunnianhimoa työnsä suhteen kuin Vuontisjärvellä. Kumpikin tekee murhatutkinnassa virheitä, tottumattomia kun ovat. Miehet, Vuontisjärvi erityisesti, ovat sympaattisia hahmoja, joista oppii nopeasti pitämään. Poliisityötä Ollikainen kuvaa uskottavasti.

Moniongelmainen Krisse on osaltaan keskeisessä roolissa rikoksen ratkaisemisessa, vaikka tarkemmin mietittynä totuus taisi Vuontisjärvelle seljetä ilman Krisseäkin. Joka tapauksessa Krisse onnistuu jälleen päätymään hengenvaaraan ennen kuin tekijä napataan.

Pidän Ollikaisen napakasta kirjoitustyylistä, kuten jo sanoin. On mainiota, että kaksi ja puolisataa sivua riittävät täysipainoiseen dekkariin.

Ja mikä se vesiraukka on? Sekin selviää.

Milla Ollikainen: Vesiraukka

Like 2014. 254 s.

Ostettu.

Ruotsalaisilla on taito kirjoittaa maailmanmenestystä kahmivia toimintatrillerisarjoja. Megamenestys on ollut myös Lars Keplerin nimellä kirjoitettu suomalaistaustaisesta tukholmalaispoliisista Joona Linnasta kertova sarja. Keplerin nimen takaa löytyy aviopari Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril.

Menestyssarja on edennyt jo viisiosaiseksi, ja kaikki kirjat on suomennettu nopeasti ilmestymisensä jälkeen. Ensimmäisestä osasta eli nyt kuuntelemastani Hypnotisoijasta on tehty elokuva, jonka pääosassa on suomalainen Tobias Zilliacus. Elokuvaa en ole nähnyt, mutta mielikuvani Joona Linnasta ei ole kovinkaan paljon Zilliacuksen kaltainen. Tyypillistä.

Lukuruuhkaa on ollut sen verran (ja tiettyä kyllääntymistä ruotsalaisiin menestysdekkareihin), että Keplerin sarja on jäänyt itseltäni sivuun odottelemaan. Paljon jännitystä ja dekkareita lukeva ystäväni suositteli sarjaa vahvasti ja toi kirjat lainaankin, mutta silti aloittaminen vain lykkääntyi. Viiden kirjan pino on massiivinen, sillä jokainen osa painii tiiliskivisarjassa. Lisäksi mieluiten luen sarjat järjestyksessä, joten edes vahvasti markkinoitu Vainooja ei päässyt kiilaamaan lukujonossa. Mutta sitten Elisa Kirja tarjosi aloitusosaa edullisesti äänikirjana ja päätin kokeilla.

Äänikirjana Hypnotisoija toimiikin oikein hyvin. Juoni on vetävä ja karmeudessaan oudon koukuttava. Toni Kamulan lukutyyli on sopivan neutraali. Kirja täyttää myös toiveeni kestosta, sillä Hypnotisoija kestää äänikirjana lähes yhdeksäntoista tuntia.

Kuuntelukokemus siis meni plussan puolelle, ja olen jo tähyillyt jatko-osien hankintaa. Mutta itse kirja herätti monenlaisia tuntemuksia ja ajatuksia. Tarina on hyvin väkivaltainen ja paikoin raaka, vaikkei ihan kaikkia väkivallantekoja kuvaillakaan kuin vasta jälkikäteen. Mielikuvitustaan sai paikoin tietoisesti hillitä, jottei olisi mennyt liian rankaksi. Jälleen tuli mieleen, kuinka paljon jo kirjoitusvaiheessa on tietoisesti mietitty tarinan siirtämistä elokuvamuotoon. Leikkaukset ovat tiukkatahtisia, luvut lyhyitä ja näkökulmia vaihdellaan tiuhaan suosien cliffhangereita.

Jollei olisi paremmin tiennyt, olisi kuvitellut Erik Maria Barkin sarjan päähenkilöksi. Erik on kymmenen vuotta sitten tapahtuneiden asioiden takia julkisesti vannonut ja luvannut itselleen, ettei enää koskaan hypnotisoi ketään. Lupaus oli vaikea antaa, koska Erik oli alansa huippuja koko maailmassa ja sai hienoja tuloksia aikaan hoitomuodollaan. Mutta sitten jokin meni pieleen. Mikä, se selviää tarinan edetessä lukijallekin, vaikka aika pitkään asiasta vain kiusallisesti vihjaillaan.

Rikoskomisario Joona Linna nimittäin soittaa Erikille eräänä yönä. Tukholman lähiössä on raa’asti tapettu ja silvottu kokonainen perhe: isä, äiti ja pieni tyttö sekä murrosikäinen poika, joka kaikkien yllätykseksi on edelleen hengissä mutta kärsii vakavasta traumasta eikä muista mitään. Poliisi pelkää, että tappaja jahtaa parhaillaan perheen aikuista tytärtä, joka on vetäytynyt tätinsä mökille opiskelemaan. Poika on saatava kertomaan, kuka tappaja oli tai ainakin, miltä hän näytti. Erikin on taivuttava hypnotisoimaan vielä kerran. Seuraukset ovat kohtalokkaat.

Mutta ei siinä vielä kaikki, että Erik saa peräänsä verenhimoisen murhaajan. Tietenkään. Erikillä on pahemmanlaatuinen särkylääkeriippuvuus, ja avioliittokin on taannoisen uskottomuuden jäljiltä heikoissa kantimissa. Vaimo on menettänyt luottamuksensa aviomieheensä. Pariskunnan murrosikäinen poika Benjamin sairastaa parantumatonta verenvuototautia ja tarvitsee pistoksen kerran viikossa pysyäkseen hengissä. Benjamin on tyttöystävänsä kanssa sotkeutunut johonkin vaaralliseen kuvioon, joka salataan erityisesti vanhemmilta. Kun Erikin uran ikävää käännekohtaa aletaan perata, paljastuu toinen toistaan kauheampia ihmishirviöitä, jotka ovat tehneet pahaa kaikille mahdollisille kohtaamilleen ihmisille ja ovat kostonhimoisia Erikille. Kun Erik ja hänen perheensä saavat murhaajan kannoilleen, on syyllisiä tyrkyllä kasapäin.

Juonenkuljettelussa Kepler on kyllä taitava. Koska rikoksia ja rikollisia on useita päällekkäin ja samaan aikaan menossa tarinassa, lukija paikoin hengästyy vaarallisten tilanteiden, täpärien pelastumisten, vesiperien ja haarautuvien tutkintalinjojen tuoksinassa. Moneen otteeseen vaikuttaa jo siltä, että kaikki on ihan kohta selvää, mutta mitä vielä! Jälleen kiepautetaan koko kuvio ylösalaisin. Loppuun on vielä riittänyt virtaa melkoisiin rytinöihin, ja ruumispino on lopulta mittava.

Sarjan päähenkilö on siis kuitenkin suomalaistaustainen Joona Linna, tarkkavaistoinen ja lujatahtoinen rikostutkija. Suomalaisuutta muistetaan aina välillä mainostaa mainitsemalla Joonan surumieliseltä kuulostavasta aksentista tai vaikka kertomalla, että tämä kuuntelee autossa Saija Varjusta (josta ei tosin enää pidä). Joona jää tämän ensimmäisen kirjan perusteella vielä varsin värittömäksi hahmoksi. Vaikka kirja viihdytti työmatkalaista mainiosti, harmitti silti paikoin samojen kohtausten kelaaminen uudemman kerran vain näkökulmaa vaihtaen. Mutta jos pitää saada kuusisataa sivua täyteen, käy se näinkin.

Lars Kepler: Hypnotisoija (Hypnotisören)

Suom. Saara Villa. Tammi 2009. Äänikirjan lukija Toni Kamula, kesto 18 h 44 min.

Ostettu.

Blogivuosi 2015 vetää viimeisiään, ja on aika hieman tehdä yhteenvetoa. Vielä edellisenä vuonna pidin tapana tehdä osavuosikatsaukset kvartaaleittain, mutta niistä luovuin. Minusta on mukavaa lukea toisten blogeista esimerkiksi kuukausiraportteja, mutta itse en vain saa niitä aikaiseksi. Mikään liian sitova ja kaavamainen ei saa rasittaa blogiani tai siis oikeammin minua tämän harrastuksen parissa.

Kulunut vuosi oli järjestyksessään viides blogivuoteni. Kirsin kirjanurkka täytti kaikessa hiljaisuudessa viisi vuotta marraskuussa. Juhlallisuuksia ei ollut suunnitelmissakaan, ja niin merkkipäivä muistui itsellenikin mieleen vasta sen jo mentyä. Onnea nyt kuitenkin blogilleni, joka voi vallan mainiosti.

Tammikuu alkoi mukavan nostalgisissa merkeissä, kun kirjabloggaajat juhlistivat Anni Polvan100-vuotispäivää teemapostauksilla. Itse luin ja kirjoitin iki-ihanasta nuortenkirjaklassikosta Tiina. Luin vielä sen samaisen kappaleen, jonka olin saanut isoäidiltäni lahjaksi 1970-luvun alussa.

Helmikuun blogitempauksena oli lukea juuri Runeberg-palkittu Joni SkiftesvikinValkoinen Toyota vei vaimoni. Tempausinto ei ollut kehuttava, mutta kirja sen sijaan oli todella positiivinen lukukokemus. Helmikuussa luin useita hyviä kirjoja, mutta nostettakoon tähän käännöskirjoista Sadie JonesinEhkä rakkaus oli totta. Imelästä nimestään huolimatta romaani ei ollut liian romanttinen makuuni.

Maaliskuu oli myös oikein hedelmällinen lukukuukausi ja luettavaksi osui monta helmeä. Vuoden kirjoihin ehdottomasti kuuluva J. P. Koskisen upea Kuinka sydän pysäytetään salpasi miltei hengen. Samaan aikaan jännittävä, viihdyttävä, arvoituksellinen, koskettava ja vaikka mitä. Suosittelen ehdottomasti! Tästä muuten toivon kovasti myös äänikirjaversiota, kuten maaliskuuni toisesta huippukirjasta eli Maria Turtschaninoffin Anachésta. Kirjan maailmaan sukeltaminen oli seikkailu, jollaisen kokee, kun kaikki kirjan ja lukijan välillä loksahtaa kohdalleen. Vieläkin muistan tunteen. Tähän kirjaan on ilo vielä joskus palata. Vielä on mainittava Audrey Mageen Sopimus, toinen kuukauden sotakirjoista. Kuvittelin jo kaiken toisesta maailmansodasta lukeneeni, mutta niin vain taas silmäni avattiin.

Huhtikuussa alkoi vuoden 2015 lukemisia sittemmin leimannut urakka Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkintoraatilaisena. Pestiin kuului, etten kirjoittanut kilpailuun lähetetyistä dekkareista blogiini. Jutut ovat tulossa helmikuusta 2016 eteenpäin, kunhan voittaja on julkistettu. Luku-urakkakin on vielä ihan pikkuisen vaiheessa, sillä kolme teosta odottaa vielä tarkempaa tutustumista. Kilpailuun lähetettiin vuoden aikana yli 70 teosta. Raatilaisuus oli hieno tilaisuus, joka tarjoutui ainakin osittain juuri kirjablogini ansiosta.

Huhtikuu oli muutenkin jonkinlainen käännekohta blogissani. Aloitin nimittäin silloin yhteistyön Turun kaupunginteatterin kanssa. Ensimmäinen sitä kautta syntynyt juttu oli näytelmästä Breaking the Waves, ja seuraava tulee olemaan tammikuun 2016 lopulla ensi-iltaan tulevasta Neljäntienristeyksestä. Muutenkin teatterit tuntuivat heräävän tämän vuoden mittaan blogiyhteistyökuvioihin. Määrätietoisimmin työtä tekevät WSOY, Tammi ja Kansallisteatteri Bloggariklubinmerkeissä. Itse pääsin mukaan aloituskertaan toukokuussa, mutta syksyn kutsuihin olen valitettavasti joutunut vastaamaan kieltävästi.

Toukokuussa luin lehtiarviota varten paljon kohutun John Williamsin romaanin Stoner. Kirja on kaiken kohun väärtti, todellinen keski-ikäisen kirjaihmisen toivekirja. Juttua en ole saanut muokattua blogikuntoon, mutta jos päätän osallistua kirjabloggaajien Globalia-kisaan, on sekin vielä tehtävä. Vuoden lukuhuippuja, ihan ehdottomasti.

Kesäkuussa vietettiin kirjablogeissakin dekkariviikkoa, jonka kunniaksi pyyhin pölyt muutamasta vuosia vanhasta lehtiarviosta. Muutaman itselleni uudenkin dekkarin esittelin, ja niistä vetävin taisi olla J. P. KoskisenEilispäivän sankarit. Koskisen kirjoitustyylissä on jotain, joka vetoaa minuun. Tätäkin dekkarihelmeä suosittelen lämpimästi lajityypin ystäville!

Kesäkuussa alkoi vähitellen myös kesäloma. Lomapuuhiin kuului kulttuuripäivä Tuusulassa ja JärvenpäässäSibeliuksenmerkeissä. Kirjamatkailua oli ainakin osittain myös oma synttärilahjani eli Oxfordin-matka. Ikimuistoinen reissu! Aivan upea kaupunki.

Heinäkuussa luin vinon pinon kotimaisia uutuusdekkareita, kävin teatterissa Tampereella ja Turussa sekä nautiskelin äänikirjoista sieni- ja mustikkametsässä.

Elokuussa alkoivat jälleen autoilevan työläisen ajomatkat, joita sulostutin äänikirjoilla. Haruki Murakami ei vieläkään näyttänyt parasta puoltaan Värittömän miehen vaellusvuosissa, vaikka hyvä kirja toki oli. Riemastuttavin taisi olla elokuussa Puluboin ja Ponin kirja, jonka innostamana kuuntelin kaikki äänikirjana ilmestyneet Puluboit.

Elokuun kohokohtiin kuului ehdottomasti myös työpajan vetäminen Äidinkielen opetuksen foorumissa. Tuijata-blogin Tuija Takala ja Kirjakaapin kummitus -bloginJonna olivat pajatiimin kantavat voimat, ja kunnialla selvisimme jännittävästä urakasta. Ideana oli kertoa ja havainnollistaa, miten kirjablogeja voi hyödyntää opetuksessa. Kokoamamme materiaali on kaikkien käytössä blogissamme Kirjablogit opetuksessa.

Syyskuun kohokohtia olivat teatterielämykset. Tampereelle pääsin katsomaan Pauliina Rauhalan upeasta romaanista tehtyä näytelmää Taivaslaulu. Koskettava ja vaikuttava esitys on mielessä vieläkin. Turussa kävin äitini kanssa katsomassa musiikkinäytelmän Tamara, joka sai meidät kummatkin vahvasti lumoihinsa. Myös Helsingissä nähty Billy Elliotoli upea.

Lokakuun kirjahuipuiksi nousevat Antti Holman Kauheimmat runot ja Emmi ItärannanKudottujen kujien kaupunki. Kirjat ovat oikeastaan niin kaukana toisistaan kuin olla saattaa, mutta yhtä kaikki mainioita molemmat. Kuukauden luetuin ja eniten keskustelua herättänyt postaukseni oli Unelmieni kirjallisuuslehti. Vieläkin mieltä lämmittää aiheesta virinnyt keskustelu. Kuukauden jymy-yllätys tuli sitten ihan puskista: Kirsin kirjanurkka oli noteerattu Cisionin listalla!

Lokakuu oli tänäkin vuonna ladattu täyteen kirja-aiheisia menoja. Syksyn kuumimpia kirja-alan tapahtumia ovat Turun ja Helsingin kirjamessut. Alkukuusta olin vielä niin voimissani, että kirjoitin Turun messuista peräti kaksi raporttia (tämän ja tämän). Messuviikonloppu oli todella antoisa, kiitos siitä vielä järjestäjille! Helsingin messutkin olivat erittäin onnistuneet, mutta en enää saanut itsestäni irti varsinaista raporttia. Sen sijaan aktiivisesti kyllä twiittailin messuilta kahtena päivänä. Lämmin kiitos myös Helsingin messujärjestäjille! Lokakuu huipentui omalta osaltani Celia-kirjastonjärjestämään Ääni kirjalle! -äänikirjaseminaariin, johon Amman lukuhetki -blogin Aino-Maria Savolainen ja minut oli kutsuttu kertomaan käyttäjien kokemuksia äänikirjoista.

Marraskuussa dekkaripinot huojuivat uhkaavina, mutta niin vain nipistin itselleni muutaman hetken lukeakseni kovasti odottamani Kaj Korkea-ahon Pahan kirjan. Aivan mainio! Jossain mainittiin, että Korkea-aho on tällä kirjallaan noussut merkittävien suomenruotsalaisten kirjailijoiden joukkoon. Aika laimeasti sanottu. Minusta Korkea-aho on ylipäätään mielenkiintoinen ja taitava tekijä. Ihan koko suomalaisen kentän mittakaavassa. Voisi kelvata ulkomaillekin. Bloggaajan marraskuun kruunasi kutsu Finlandia-palkintojen jakotilaisuuteen!

Joulukuussa kosketti eniten Marja Björkin Poika. Mielenkiintoisin oli Petri Hiltusentoimittama sarjakuva-albumi Eino Leinon Helkavirsiä. Joululahjoiksi annoin lähes pelkästään kirjoja, joten ei ihme, että kirjakaupat kertoivat joulun alla myynnin pitkästä aikaa rullaavan.

Kirjan vuosi 2015oli siis ainakin minun kohdallani todellinen kirjan vuosi. Kaikkiaan luettujen teosten listaan kirjattiin 165 kirjaa. Teatteri- ja muita rientoja en edes taida uskaltaa laskea! Ensi vuodeksi ajattelin lisätä tuonne yläpalkkiin kulttuurikalenteri-sivun ihan vain omaksi ilokseni.

Kiitos kaikille vuoden mittaan mukana olleille! Toivottavasti yhteinen matkamme jatkuu kirjallisissa merkeissä myös vuonna 2016.

Onnellista ja kirjaisaa vuotta 2016 kaikille!

Mietteissäni teen inventaarion aamupäivän alkoholinkulutuksesta. Puolikas viinipullo, viisi todella pientä oluttölkkiä, kaksi isoa tuoppia ja minttushotti. Harmittelen ottamiani rauhoittavia, ne olisi pitänyt jättää napsimatta. Vituttaa ajatella itseään sekakäyttäjänä. Toisaalta olo on hyvä, joten olen varmasti ottanut kaikkea sopivasti. Löytyy maailmasta pahempiakin pilleristejä. Kokeilen varovasti kädellä takin taskua. Pilleripurkki on tallessa.

Jos ei omassa lähipiirissä ole yhtään alkoholistia, on voinut elää siinä harhaluulossa, että juopottelu on hauskanpitoa. Kannattaa lukea Kalle Lähteen esikoisromaani Happotesti, niin ei enää elättele sellaisia ajatuksia. Juopottelussa ei ole mitään hauskaa kenenkään osallisen näkökulmasta. Minäkertoja toteaa itsekin, että hauskaa ei ole ollut viimeiseen kymmeneen vuoteen, vaikka viinaa on vedetty urakalla. Alkoholismi on rankka sairaus, josta voi parantua vain, jos potilas itse sitä oikeasti haluaa.

Astun pubin ovesta sisään vakavana. Kaikki ylimääräinen irvistely ja ilonpito on perseestä. Sellaista harjoittavat amatöörit vappuna. Minä olen vapaa kalenteriin kahlituista juopotteluista, se on todellista sitoutumattomuutta.

Lähde on haastatteluissa avoimesti kertonut, että Happotesti on vahvasti omaelämäkerrallinen teos. Kaikki, mitä minäkertojalle tapahtuu, on tapahtunut myös hänelle itselleen. Tämä tieto saa monesti kylmän hien nousemaan lukijan otsalle. Lähde kirjoittaa raadollisesta aiheesta suoraan ja kaunistelematta. Ripulipaskat tulevat milloin housuun julkisella paikalla, milloin sohvalle kotona.

Ryntään vessaan, junan pilli viheltää kuuluvasti. Paine perseen tienoilla kasvaa, haron vyötä ja nappeja auki ja saan perseeni paljaaksi. Yritän heittäytyä istumaan mutta paineella suihkuava paska ehtii ensin, minä putoan puoliksi pytyn reunalle, liukas kakka voitelee istuimen reunuksen ja putoan lattialle. Loput suolesta tyhjenee pytyn ja seinän väliin. Olen järkyttynyt asioiden saamasta käänteestä, kompuroin itseni pystyyn lavuaarin reunasta vetäen. Se tahriintuu kakkaan, minä olen yltä päältä paskassa.

Itsetuhoinen juominen on jatkunut jo vuosia. Romaanin alussa minäkertoja on hiljattain irtisanoutunut työpaikastaan voidakseen juoda rauhassa. Sairaanhoitajavaimo suostuu ällistyttävän kärsivällisesti elättämään miehen ja tarvittaessa rientämään apuunkin. Luojan kiitos pariskunnalla ei ole lapsia. Putki menee päälle milloin mistäkin. Saunaoluet pitää hankkia ja juoda, vaikkei muistaisi saunoakaan. Kellarikomerosta löytynyt lakkalikööripullo pitää pelastaa pois pilaantumasta.

Juoppo on ällistyttävän taitava keksimään selityksiä ja tekosyitä juomiselleen sekä kaunistelemaan omaa tilannettaan itselleen ja muillekin. Valhe livahtaa suusta usein jo ennen kuin on sitä ehtinyt ajatellakaan. Krapulassa itsesyytökset ovat kauheita, mutta kun korjaussarjaa on riittävästi kallisteltu, muuttuvat velat taas saataviksi.

Tarina etenee vailla sen kummempaa juonta kohti lopullista (?) katastrofia. Käynti katkaisuasemalla on vain tapa kerätä voimia uuden putken alla. Mökkireissu ja laivamatka ovat karuja episodeja kapakkakierrosten lomassa. Itsensä hengiltä juominen on työlästä ja kiduttavan hidasta. Itsesäälin syövereihin pudotessaan alkoholisti miettii kuolemansa nopeuttamistakin, mutta harmittaa, kun ei itse pääsisi seuraamaan hienoa loppunäytöstä.

Juoppohulluus kuitenkin vaanii parastakin ammattimiestä (jollaiseksi ko. henkilö ei tietenkään itseään myönnä). Kuinka alas on vajottava, ennen kuin itse tajuaa tilansa tai joku lopulta tarttuu tilanteeseen väkipakolla?

Happotestin lukeminen on kidutusta. Minäkertojaa tekisi mieli vetää pataan. Myös vaimon kärsivällisyys ärsyttää, samoin lääkäreiden sinisilmäisyys ja systeemi, joka antaa tämän kaiken vain tapahtua. Toisaalta aikuinen ihminen kai saa juoda elämänsä pilalle ja itsensä hengiltä? Vaikea on estää, jos juoppo itse ei apua halua muuhun kuin seuraavan kalja-annoksen varmistamiseen.

Lukea kuitenkin oli pakko, kun oli alkuun päässyt. Lähde kirjoittaa sujuvasti ja mielettömän uskottavasti. Päähenkilöstä alkaa huomaamattaan melkein pitää, ainakin hetkittäin. Sitten taas tapahtuu jotain, mikä saa myötätunnon karisemaan. Näin kai se menee oikeastikin. Mukana on myös koko lailla itseironista huumoria, ja brutaalit totuudet hätkähdyttävät. Oivallisesti tarina toimii romaanina. Happotestitoi myös moneen otteeseen mieleen Sami Lopakan esikoiskirjan Marras. Kumpikin mies kirjoittaa sydänverellään, hiottua kieltä käyttäen ja kirjallisia viittauksia viljellen. Kumpikin tietää, mistä kirjoittaa. Kirjaa on verrattu myös Juha VuorisenJuoppohullun päiväkirjaan, mutta sen lukemisesta on jo niin pitkä aika, että se ei edes tullut mieleeni. Muistikuvani kirjan tekemästä vaikutuksesta on ainakin toisenlainen.

Kalle Lähde: Happotesti

Otava 2016. 269 s.

Arvostelukappale.

1.1.2016 julkaistu kirja on jo ehtinyt kerätä blogiarvioita:
Tuijata

Kirsin Book Club
Suomi lukee

Täydellisestä lukunautinnosta on vaikea kirjoittaa, koska se edessä tuntee olevansa sanaton. Vuonna 1965 ensimmäisen kerran ilmestynyt romaani Stoner on sellainen. Yhdysvalloissakin John Williamsinromaanin ansiot huomattiin vasta hiljattain, ja keväällä 2015 teos saatiin viimein suomeksi Ilkka Rekiaronkääntämänä.

On vaikea eritellä, mikä Stoneristatekee niin erinomaisen. Kirjassa ei tapahdu kovinkaan paljon, ainakaan pinnalta katsoen. Sen päähenkilö on äärimmäisen epäkiinnostava: pienen yhdysvaltalaisyliopiston kirjallisuuden professori 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. William Stoner ei eläessään matkusta kotiosavaltionsa rajojen ulkopuolelle, ja elämänpiiri on muutenkin fyysisesti suppea ja ankea.

Stonerin piti alkuaan opiskella maanviljelyä ja palata sitten pienelle maatilalle auttamaan vanhempiaan ja ottamaan aikanaan tila haltuunsa. Tapahtuu kuitenkin jotain odottamatonta. Stoner päättää vaihtaa pääaineekseen kirjallisuuden, salaa vanhemmiltaan ja omaksi yllätyksekseen. Kirjallisuuden professori tukee nuorukaista, koska tämä on ilmiselvästi rakastunut ˗ kirjallisuuteen.

Maailmanhistoria pauhaa jossakin taustalla, mutta Stoner tutkii ja opettaa rakkaassa yliopistossaan. Elämä etenee rauhallisesti ja huomaamatta. Kuitenkin hiljaisen ja sopuisan miehen elämään tunkeutuu myös naisia. Vaimo, tytär ja rakastajatar jättävät kukin omat syvät jälkensä miehen sieluun.

Yliopistomaailmakaan ei ole ihan niin seesteinen kuin voisi luulla. Ehdottoman oikeamielinen Stoner hankkii tahtomattaan itselleen leppymättömän vihamiehen, joka on tuhota hänen elämänsä vuosikymmeniksi. Kuka tai miten lopulta voi vetää pisimmän korren tässä kamppailussa?

Williams kirjoittaa vähäeleisesti ja kauniisti. Kirjallisuuden ystävää tarina puhuttelee erityisesti, koska Stoner todellakin rakastaa kirjallisuutta ja sen opettamista. Kirjallisuudesta ja kirjoista puhutaan paljon romaanin mittaan, mutta ei liian korkealentoisesti. Ilkka Rekiaron käännöskin on herkullinen oivaltavan vanhahtavine sanavalintoineen.

Vielä varoituksen sana: älkää missään nimessä lukeko teoksen alkuun sijoitettua John McGahernin saatetta ennen romaanin lukemista! Jostain syystä McGahern ruotii yksityiskohtaisesti kirjan juonen, enkä voi käsittää, miksei saatetta ole sijoitettu romaanin loppuun.

John Williams: Stoner (Stoner)

Suom. Ilkka Rekiaro. Bazar 2015. 306 s.

Arvostelukappale.

P.S: Juttu on julkaistu keväällä 2015 Salon Seudun Sanomissa lähes samanlaisena kuin yllä. Kirjan lukemisesta on siis kulunut jo runsaasti aikaa, mutta sen verkkainen, kuulas tunnelma ja koskettava tarina ovat edelleen vahvoina mielessäni. Kun mietin vuoden 2015 parhaita lukukokemuksiani, on Stoneriamahdoton ohittaa. Kohokohtien ruotiminen taas on jälleen ajankohtaista, sillä huomenna kirjablogeissa julkaistaan vuoden 2015 Blogistania-ehdokkaat. Katso tarkempaa tietoa äänestyksestä vaikkapa täältä!

On taas aika kerrata mennyttä lukuvuotta ja nostaa esiin huippukirjoja. Olen useana vuonna osallistunut Blogistanian kirjallisuuspalkinto -äänestyksiin, ja niin teen tälläkin kertaa. Tosin harkitsin pitkään osallistumistani. On hankalaa asettaa subjektiivisia kokemuksiaan paremmuusjärjestykseen, ja lisäksi kisan bloggaussääntö tuntui tällä kertaa todella vaikealta. Olen lukenut paljon kirjoja vuonna 2015, mutta yli kolmasosasta lukemastani en ole vielä voinut julkaista juttuani. Lisäksi lukemiseni on ollut kovin suuntautunutta, enkä ole voinut aivan vapaasti heittäytyä lukemaan, mitä olisin ehkä eniten kulloinkin halunnut. Tuntui, että en saa kolmen listoja edes täyteen. Mutta kun kävin luettujen listaani läpi, huomasin sittenkin haluavani mukaan.

Blogistanian Finlandia 2015

Blogistanian Finlandia 2015 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Äänestys koskee vuonna 2015 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia. Finlandiaa emännöi vuonna 2015 Kulttuuri kukoistaa -blogi.

Äänestys järjestetään viidettä kertaa. Aiemmin on palkittu Anni Kytömäen Kultarinta (Gummerus 2014), Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (Gummerus 2013), Aki Ollikaisen Nälkävuosi (Siltala 2012) ja Katja Ketun Kätilö (WSOY 2011).

Blogistanian Finlandia 2015 -ehdokkaani ovat:

1. Katja Kettu: Yöperhonen (3 p.)

2. J.P. Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään (2 p.)

3. Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki (1. p.)

Blogistanian Globalia 2015

Blogistanian Globalia -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia käännöskirjoja. Äänestys koskee vuonna 2015 Suomessa julkaistua, suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä, alun perin ulkomailla ilmestynyttä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia. Globaliaa (vuoden paras käännöskirja) emännöi Kirjallisena. Minna -blogi.

Äänestys järjestetään viidettä kertaa. Aiemmin on palkittu Kate Atkinsonin Elämä elämältä (Schildts & Söderströms 2014, suom. Kaisa Kattelus), HarukiMurakamin 1Q84 (Tammi 2013, suom. Aleksi Milonoff), Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi (WSOY 2012, suom. Päivi Kivelä) ja Sarah Watersin Vieras kartanossa (Tammi 2011, suom. Helene Bützow).

Blogistanian Globalia 2015 -ehdokkaani ovat:

1. John Williams: Stoner (3 p.)

2. Audrey Magee: Sopimus (2 p.)

3. Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta (1 p.)

Blogistanian Kuopus 2015

Blogistanian Kuopus -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia lasten- ja nuortenkirjoja. Äänestys koskee vuonna 2015 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä sekä näille kielille käännettyä lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Ehdolle voi asettaa kustantajien lasten- ja nuortenkirjoiksi määrittelemiä teoksia: romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia. Lasten tietokirjoista äänestetään Blogistanian Tieto -kategoriassa.

Äänestys järjestetään neljättä kertaa. Aiemmin onpalkittu Jenna Kosteen (Kostet) Lautturi (Robustos 2014), Aino ja Ville Tietäväisen Vain pahaa unta (WSOY 2013) ja Annukka Salaman Käärmeenlumooja (WSOY 2012). Blogistanian Kuopusta emännöi Luetaanko tämä? -blogi.

Blogistanian Kuopus 2015 -ehdokkaani ovat:

1. Mervi Heikkilä: Louhen liitto (3 p.)

2. Kirsti Kuronen: Paha puuska (2 p.)

3. Katri Kirkkopelto: Soiva metsä (1 p.)

Blogistanian Tietoa (vuoden 2015 paras tietokirja) emännöi Les! Lue! -blogi. Tänä vuonna minulla ei ole ehdokkaita tässä kategoriassa.

Jokaisen kategorian voittajat paljastuvat emäntäblogeissa torstaina 14.1. klo 10!

Pohjalainen Teuvalla asuva Henry Aho on tuottelias ja monipuolinen kirjoittaja. Suomen kansallisbibliografia Fennican listalta löytyy niin kauhua kuin veijarinovelleja, lastenkirjoja ja dekkareita. Itse olen aikaisemmin tutustunut Ahon lasten kuvakirjaanSalaperäisten minivampyyrien joulu. Nyt lukemani Arvet sain jo vuoden 2015 keväällä Aholta itseltään, mutta kaikenlainen muu luettava kiilasi aina edelle. Lopultakin oli sitten Arpien vuoro.

Nuortenromaanin selittävänä alaotsikkona on Romaani kiusatuista. Aihe sekä vetää puoleensa että torjuu minua. Nuorten asiat kiinnostavat ainakin vanhemmuuden ja työn kautta. Rankoista aiheista on hyvä lukea fiktiotakin, mutta toisaalta aihe on raskas ja tulee niin iholle, että siltä haluaisi toisaalta edes vapaa-aikanaan ja harrastuksensa parissa sulkea silmänsä, torjua sen. Kiusaaminen on valitettavaa arkipäivää niin kouluissa kuin työpaikoillakin, ja joudun työni takia kohtaamaan sen seurauksia jatkuvasti. Miksi siis lukisin siitä vielä illalla kotisohvallani?

Aho paljastaa kirjansa loppusanoissa käyttäneensä tarinansa pohjana teuvalaisten nuorten kirjoituksia koulukiusaamisesta ja hämmästyneensä sen moninaisuudesta. Myös Aholla itsellään on jonkin verran omakohtaisia kokemuksia aiheesta, kuten varmasti useimmilla meistä. Taustalla on siis faktaa, vaikka tarina itsessään on onneksi fiktiota. On nostettava kirjoittajan rohkeudelle hattua, sillä vaikeasta aiheesta kriittisimmälle mahdolliselle yleisölle eli nuorille heistä itsestään kirjoittaminen ei suinkaan ole helppoa.

Arvet on siis nuortenromaani koulukiusatuista. Nuortenkirjaksi se on melko tuhti, kolmesataasivuinen pokkari. Karsimisen varaa olisi mielestäni ollutkin monella tavalla. Ensinnäkin Aho on monen muun koulumaailmaan sijoittuvan kirjan tavoin halunnut Arvista lukuvuosiromaanin, eli kirjan aikajänne ulottuu elokuusta toukokuuhun. Tähän toivoisin kirjoittajilta rohkeutta. Ei kouluromaanin tarvitse kattaa koko lukuvuotta, vaan aikajänne voisi hyvin olla lyhyempi. Aho rytmittääkin tarinaansa lomilla ja kuvaa niin syys-, joulu- kuin hiihtolomat kaikkien päähenkilöidensä voimin.

Toinen karsintakohde olisikin ollut päähenkilöiden määrä. Arvissa niitä ja näkökulmia on kaikkiaan neljä: japanilais-suomalainen Laila, ylipainoinen Milla, runopoika Jarkko sekä koulun kingi Tomi. Kolme ensiksi mainittua ovat luonnollisesti kiusattuja, Tomi kiusaaja. Henkilöt ovat kiinnostavia ja keskenään riittävän erilaisia, joskaan kliseisyys ei ole kaukana. Taakaksi asetelma muuttuu, kun Aho ei malta jättää henkilöitään rauhaan vaan haluaa sitkeästi kuvata kaikki tapahtumat jokaisen näkökulmasta. Jopa epilogi on kolminkertainen, vaikka Milllan osuus olisi ollut yksinään riittävä ja tehokas lopetus. ’Kill your darlings’ on edelleen pätevä ohje kirjoittajalle.

Laila on varakkaan perheen ainoa lapsi, joka joutuu muuttamaan kesken yläkoulun (yläaste-nimityksestä on luovuttu jo vuosia sitten!) Vaasasta Teuvalle. Kulttuurisokki on melkoinen puolin ja toisin. Kaunis ja ikäisekseen muodokas kasiluokkalainen saa osakseen armotonta kohtelua. Tyttö saa kuulla olevansa neekerihuora ja ählämi, eikä kukaan luokkalaisista halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Ulkomuotonsa takia Laila kuitenkin herättää tahtomattaan Tomin kiinnostuksen.

Ysiluokkalainen Jarkko kaipaa kuollutta veljeään ja koettaa turhaan miellyttää isäänsä. Lahjakas poika ei kuitenkaan ylipainoisena kömpelyksenä isälleen kelpaa. Pitäisi menestyä urheilukisoissa, ei runokilpailuissa. Lukion alkamista kiihkeästi odottava Jarkko huomaa koulun pihalla Lailan, joka vaikutta yhtä onnettomalta kuin hänkin.

Kolmas kiusatuista on seiskaluokkalainen Milla, lestadiolaisperheen ainokainen, jonka kokemuksia ja ajatuksia seurataan päiväkirjamuodossa. Millan osuus on pitkään irrallisen tuntuinen, mutta muuttuu lopulta koko kolmikosta kiinnostavimmaksi. Milla on hellyttävän naiivi ja pitää suklaapossuakin vain kivana lempinimenä, ovathan possut ihania.

Ristivaloa kiusaamiskuvioon tuo kiusaajan rooliin istutettu Tomi. Ysiluokkalainen perusluuseri pitää koulua valitettavan tuttuun tyyliin hallinnassaan. Pojan taustat ovat säälittävät, sillä adoptiovanhemmat keskittyvät lähinnä juomaan itseään hengiltä. Tomi pitää itseään rahoissa varastelemalla ja väleissä isänsä kanssa keittelemällä kiljua.

Jos päähenkilöistä ei olisi halunnut luopua, olisi teokseen saanut ilmavuutta kertomalla ainakin osan tapahtumista vain jonkun henkilön näkökulmasta. Liika selittäminen tekee tekstistä tukkoisen. Lukijan hoksottimiin, myös nuorten ja oikeastaan erityisesti heidän, kannattaa luottaa. Kaikkia aukkoja ei tarvitse luoda umpeen, kuten eräässä nuortenkirjassa todetaan.

Lukija tietää jo ennen kirjan avaamista, että tarina ei pääty hyvin. Takakanteen on nimittäin painettu nuoren jäähyväiskirje, jonka sanoma ei jätä arvailujen varaa:

Sen sijaan lukijan mieltä kiertää pitkään kysymys, onko kirjeen kirjoittaja Laila vai Jarkko. Vastaus tulee aikanaan, mutta kummankin kohtalo on tarinassa todella äärimmäisen rankka. Valitettavasti tässä ei voi vedota siihen, että ne olisivat perustaltaan epärealistisia. Ne ovat pelottavan tosia ja mahdollisia.

Kustantaja suosittelee kirjaa ”paitsi kaikille yläaste- ja lukioikäisille, myös nuorten kanssa työskenteleville ja vanhemmille”. Rankan kiusaamisen kohteeksi joutuneille Arvet ei valitettavasti juuri lohtua tuo. Toivo asetetaankin enemmän kiusaajien, sitä hiljaa sivusta katsovien ja koulun ammattilaisten harteille? Vanhempienkin soisi olevan enemmän hereillä?

Tarina on niin synkkä, ettei siitä oikein huumoria saa esille millään, jollei Aho sitten ole tarkoittanut huumoriksi opettajahuoneen karua menoa. Koulun työntekijät rehtorista koulupsykologiin kuvataan armottoman ammattitaidottomiksi ja täysin sokeiksi tai sydämettömiksi henkilöiksi. Ainoastaan muutama luokanvalvoja osoittaa hetkittäin jotain inhimillisyyttä. Oman ammattini ja taustani takia en osaa naurahdella edes vessassa tupakoiville tai loman jälkeen vanhalta viinalta haiseville kyynisille opettajille, mutta kenties nämä kärjistykset muita hymyilyttävät.

Kun kirjoitetaan realistista proosaa, toivoisin tarkkuutta yksityiskohtiin ja huolellista taustatyötä. Arvissaon paikoin harmillista oikaisun makua. Huomio kiinnittyy esimerkiksi nykynuorten (ainakin olin ymmärtävinäni, että tarkoitus on kuvata nykyhetkeä pienen paikkakunnan nuorten elämässä) viestintämenetelmiin. Eivät nuoret lähetä toisilleen sähköpostia! Adoptioperheet ovat tarkan syynin alla, joten Tomin perheen tilanne on epäuskottava, kuten sekin, että alaikäinen raahataan kaupunkiin kuulusteluihin ja putkaan ilman, että huoltaja tai sosiaalityöntekijät saavat tiedon asiasta. Nuorelle määrättyjen psyykenlääkkeiden käyttöäkin kai sentään lääkäri jotenkin valvoo?

Olisi mielenkiintoista luettaa tätä kirjaa varsinaiselle kohderyhmälle eli yläkouluikäisille, vaikkapa koko luokalliselle, ja tehdä analyysia ja käydä keskustelua kirjan herättämistä ajatuksista nuorten kanssa. Mieluusti kuulisin juuri nuorten ajatuksia tästä. Olenko keski-ikäisyyteni takia vain väärä lukija tälle teokselle?

Yhteenvetona sanoisin, että Arvet on romaani tärkeästä aiheesta. Se olisi kaivannut vielä tiukkaa työstämistä ennen painamista, koska tällaisenaan se vaikuttaa hiomattomalta raakatimantilta. Esimerkiksi jo kirjan nimeksi riittäisi mainiosti pelkkä Arvet, joka on oivaltavan monimerkityksinen ja kuvaa hienosti kirjan sisältöä. Kustannustoimittaminen on avainasemassa tässäkin, sitä peräänkuulutan jälleen.

Henry Aho: Arvet - Romaani kiusatuista

Reuna 2015. 302 s.

Arvostelukappale.

Lontoon kaduilla liikkuu nuoria naisia jahtaava sarjamurhaaja, joka tappaa uhrinsa veitsillään ja ottaa heiltä ruumiinosia metsästysmuistoiksi.

Ei ehkä kovin omaperäinen dekkarin alkuasetelma, mutta Robert Galbraithin käsissä tästä on muovautunut kelpo tarina. Lukija saa nimittäin heti Pahan polun alkusivuilla tietää, että murhaajan tähtäimessä on varsinainen herkkupala, Sihteeri, kuten hän mielessään kutsuu Robin Ellacottia. Räväkästi tarina käynnistyy myös Cormoran Striken ja Robinin yksityisetsivätoimistolla, sillä murhaaja lähettää Robinille yhden uhrinsa irti leikatun säären, ikään kuin varoitukseksi tai lupaukseksi tulevasta.

Tarkoituksena on siis säikäyttää Robin ja herättää Striken huomio. Kumpikin tavoitteista saavutetaan. Strike huomaa oitis nuoren naisen sääressä vanhat arvet, jotka nostavat ikäviä muistoja hänen mieleensä. Onko Strike tuntenut murhatun tytön? Ja ennen kaikkea tunteeko Strike murhaajan? Menneisyyden kätköistä nousee esiin ainakin kolme miestä, joilla olisi riittävästi vanhaa kaunaa hampaankolossa Strikea vastaan sekä tarpeeksi hulluutta toteuttaa karmiva uhkaus.

Strike ja Robin alkavat seuloa Striken menneisyyden haamuja, jotka suorastaan kilpailevat vastenmielisyydessä. Strike itsekään ei tiedä, kuka miehistä olisi hänen suosikkiehdokkaansa murhaajaksi. Äidin muinainen poikaystävä? Pedofiili? Entinen nyrkkeilijä? Epäiltyjä on kenties hieman liikaakin, ja ainakin äänikirjana teosta nautiskellessa inhotukset alkoivat jossain vaiheessa mennä päässäni iloisesti sekaisin.

Poliisia eivät Striken epäiltyehdokkaat luonnollisestikaan kiinnosta, vaan häntä kehotetaan lähinnä pysymään erossa tutkinnasta. Lisää ongelmia seuraa runsaasta negatiivisesta julkisuudesta. Ruumiinosia vastaanottava yksityisetsivä ei oikein vakuuta ammattitaidollaan, ja asiakkaat kaikkoavat nopeasti. Jälleen Striken firma on konkurssin partaalla.

Tuttua aiemmista sarjan osista on myös Robinin tuskailu Striken palveluksessa. Nuori nainen haluaisi tunnustusta ja yhtiökumppanin aseman, mutta sulhanen koettaa kaikkensa saadakseen Robinin luopumaan vaarallisesta ja huonopalkkaisesta työstään. Parin häät lähestyvät vauhdilla, mutta Robin selvästi epäröi ja koko suhde on vaakalaudalla, kun Markin menneisyydestä paljastuu kiusallinen asia. Omahyväinen ja itserakas Mark on muuten varsinainen inhotus!

Uutta ei ole sekään, että Strike kärvistelee jälleen uudessa suhteessa. Robinin ja Striken keskinäiset välit kipunoivat edelleen vahvasti. Kumpikin torjuu sen kuitenkin päättäväisesti.

Galbraith jatkaa edelleen hyvin perinteisellä linjallaan, eli Strike ja Robin tekevät sitkeää etsivätyötä haastattelemalla ihmisiä ja tarkkailemalla asuntoja. Tuloksia tulee hitaasti. Tarina pysyy kuitenkin vireessä, kun lukija joutuu tasaisin väliajoin kurkistamaan murhaajan saastaiseen mieleen. Ruumiitakin tulee lisää tasaiseen tahtiin, ja uhka Robinin ympärillä tihenee. Kiinnostava, joskin vastenmielinen yksityiskohta ovat ihmiset, jotka haluavat amputoida terveitä ruumiinosiaan. Joku levittää netin keskustelupalstoilla tietoa, että Strike olisi hankkiutunut tahallaan eroon jalastaan.

Galbraithin Cormoran Strike -sarja ja tämä Pahan polkuyksinäänkin jakavat mielipiteitä. Hyllytontun höpinöitä -blogin Tiina on pitkälti samoilla linjoilla kanssani: ”Toisaalta olen sen verran pähkinöinä sarjaan, että lukisin todennäköisesti iloisena valittamatta vaikkapa Robinin matkasta ruokakauppaan tai Cormin pasianssinpeluusta...” , mutta Todella vaiheessa -blogin Reta Anna Maria on pettynyt: ”Olen lukenut paljon parempia dekkareia. Pahan polku on oikeastaan melko keskinkertainen dekkari. Ihan luettava, mutta ei erityisen jännittävä tai mukaansatempaiseva.” Itse olin alkuun epäileväinen, mutta kirja kirjalta olen viihtynyt Striken ja Robinin parissa yhä paremmin. Henkilökuvauksessa Galbraith on velho, ainakin, mitä tulee päähenkilöihin.

Pahan polkua pidän kolmesta sarjan tähänastisesta osasta parhaana. Juoni ei junnannut liikaa, loppuun asti pysyi jännitys murhaajan henkilöydestä yllä ja pelkäsin myös, kuinka pahasti Robinille vielä käy. Mutta ymmärrän myös kriittisemmät kommentit. Kuten jo totesin, epäiltyjä on turhan monta ja heidän tekemistensä setvimiseen kulutetaan runsaasti aikaa ja lukijan hermoja. Miesten hahmot menivät päässäni sekaisin.

Robin ei tottele Striken ohjeita ja joutuu vaaraan omaa typeryyttään, mikä ärsyttää. Samoin Striken ja Robinin keskinäisten välien vatvominen alkaa jo mennä liiallisuuksiin. Jokin ratkaisu, kiitos! Ärsyynnyin myös jokaisen luvun alkuun istutetusta Blue Öyster Cult-sitaatista. Olen aikaisemminkin kapinoinut näitä minusta yleensä tekotaiteellisilta vaikuttavia korostuksia vastaan. Ainakaan minulle ne eivät anna mitään lisäarvoa.

Kuuntelin siis kirjan Eero Saarisen lukemana äänikirjana, kuten kaksi edellistäkin osaa. Minun päässäni Cormoran kuulostaa siis Saariselta. Hankin tällä kertaa äänikirjan Elisa Kirjan Dekkaripiirinjäsenetuversiona. Tiinalla muuten oli tieto, että Cormoran Strikesta ollaan puuhaamassa tv-sarjaa. Ehdottomasti kiinnostaa!

Robert Galbraith: Pahan polku (Career of Evil)

Suom. Ilkka Rekiaro. Otavan äänikirjan lukija Eero Saarinen, kesto 18 h 7 min.

Ostettu.

Cormoran Strike -sarja:

Robert Galbraith: Käen kutsu. Otava 2013.

Robert Galbraith: Silkkiäistoukka. Otava 2014.

Robert Galbraith: Pahan polku. Otava 2015.

Flunssa-aamun piristykseksi huomasin blogini Facebook-sivulla viestin, jossa kerrottiin, että olin saanut kirja-aiheisen haasteen Salamatkustaja-bloginSadulta. Kiitos, Satu, haasteesta ja inspiraatiosta. Vaikka puhua en oikein voikaan, sormet toimivat silti, joten onkin harvinainen mahdollisuus tarttua oitis toimeen. Kyseessä on hieman muunneltu versio FB-haasteesta, joka kiersi ahkerasti syksyllä ja johon silloin jo kertaalleen vastasinkin. Mutta kirjojen suhteen tilanteet saattavat muuttua nopeastikin, joten mikään ei estä siirtämästä ideaa tänne blogiinkin.

Kun kirjahaaste heitetään kirjablogiin ja sen pitäjälle, ei varmaan tule yllätyksenä, että haasteen saaja lukee paljon ja mielellään. Kirjablogia olen pitänyt runsaat viisi vuotta, ja sen aikana lukutahtini on ollut keskimäärin kolme kirjaa viikossa. Määrä ei ole mikään itsetarkoitus, mutta itseäni kiinnostavat kaikenlaiset listaukset, joten tuolta ylälaidasta pääsee kurkkaamaan blogin välilehdille. Niissä muutamissa on listattuna viime aikaiset luetut kirjat.

Olen lukenut koko ikäni. Lukemaan opin koulun ekalla luokalla 70-luvun alkuvuosina, mutta sitä ennenkin kirjat kuuluivat olennaisena osana elämääni. Ammatinvalintanikin tein kirjat ja lukeminen mielessäni, enkä ole sitä katunut. Harrastuksista lukeminen ja kirjoista kirjoittaminen ovat minulle rakkaimmat ja antoisimmat. Luen aina kun voin, ja lisäaikaa lukemiselle olen venyttänyt äänikirjoista.

Mutta asiaan eli haasteeseen!

1. Kirja, jota luen parhaillaan

Luen useita kirjoja samanaikaisesti, ja jotkut saattavat olla pitkäänkin kesken. Tiiviimmin tällä hetkellä on menossa Milja Kauniston uunituore historiallinen romaani Luxus. Kirja saapui pyydettynä arvostelukappaleena maanantaina, ja järkäleestä on enää viidennes lukematta, mikä kertoo paljon. Lämpenin hieman hitaasti Kauniston Olavi Maununpoika -sarjaan, mutta kolmatta osaa lukiessani olin jo myyty. Odotin tätä uuden Purppuragiljotiini-sarjan avausosaa kovasti, enkä ole joutunut pettymään, päinvastoin! Kaunisto kirjoittaa vetävästi ja verevästi Ranskan vallankumoukseen pyörteisiin tempautuvista yksilöistä.

Äänikirjana on menossa Lars KeplerinJoona Linna -sarjan kakkososa Paganini ja paholainen, joka on piinaavan jännittävää toimintaa ja juonittelua. Tarina sopii vallan mainiosti nollaamaan ajatuksia työmatkoilla. Toinen, jo syksystä kesken oleva äänikirja on klassikko-osastoa eli L. Onervan romaani Mirdja. Kuuntelen sitä Yle Areenasta, ja kuuntelua haittaa tallennemuoto, joka pakottaa kymmenen minuutin välein etsimään seuraavan osan. Puoliväliin olen kuitenkin jo päässyt, joten enää en keskenkään jätä.

2. Kirja, josta pidin lapsena

No niin. Päästiin vaikeiden asioiden äärelle. Määrittele lapsuus. Ennen kouluikää? Alakoululaisena? Määrittele pitäminen… Minulle siis luettiin palon ja sain omaksikin suhteellisen paljon kirjoja. Kirjat olivat arvokkaita, joten lapsuuden kirjani ovat vieläkin pääosin tallessa ja ne on tarkkaan luettu myös omille lapsilleni. Ajan tapaan perhe kuului Suuren suomalaisen kirjakerhon laajaan ja uskolliseen asiakaspiiriin, joten kerhon tarjonnasta valikoitui lukemista myös lapsille. Astrid LindgreninPepit ja Eemelit luettiin miltei puhki, samoin Tove JanssoninMuumilaakson tarinoita -kokoomateos. Mark TwaininHuckleberry Finnin seikkailut luin varmaan kymmeniä kertoja läpi siitä paljoakaan tajuamatta. Tyttökirjavaihe tuli sitten hieman myöhemmin. Mutta kyllä, pidin kirjoista jo lapsena!

3. Kirja, joka jäi kesken

Harvoin jätän kirjaa kesken. Sen taidon opetteleminen on vieläkin vaiheessa. Hyvän kirjan pitäisi vakuuttaa minut muutaman, ainakin kymmenen sivun matkalla, että kannattaa jatkaa. Sitkeästi kuitenkin huomaan monesti tuskailevani kolmanneksen romaanista luettuani, ettei oikein vieläkään etene. Monet dekkarit alkavat vauhdikkaasti, mutta sitten meno hyytyy keskivaiheilla, enkä kuitenkaan enää tule kirjaa hylänneeksi. Enemmän pitäisi jättää kesken, sillä huonoja kirjoja varten elämä on liian lyhyt.

Mutta on niitä kesken jääneitä sentään minunkin kaapissani! Itse asiassa olen aikoinaan kirjoittanut tästä aiheesta jutun, jossa esittelen peräti kymmenen kesken jäänyttä kirjaa. Nostettakoon sieltä nyt taas se Franz KafkanLinna, jonka moni kommentoija kertoi lukeneensa ja lempeästi kehotti minuakin vielä yrittämään. Ehkä joskus. Jos ei muuten, niin Kristian Huitulansarjakuvaversiona.

4. Kirja, joka teki vaikutuksen

Taas ollaan vaikeiden äärellä, koska ensin pitäisi määritellä tuo ’vaikutus’. Sitä paitsi tähän tulee aina todella tylsiä vastauksia. Kirja, joka teki tyrmäävän vaikutuksen teiniminääni ja muutti minua lukijaihmisenä, oli J. R. R. TolkieninTaru Sormusten herrasta. Tajunta räjähti, jos vaisusti sanotaan. Toinen yhtä räjäyttävä kokemus oli vain hieman myöhemmin Väinö LinnanTäällä Pohjantähden alla. Olin juuri lukenut huiman sotaseikkailukirjan Tuntematon sotilas ja odotin jotain samaa. En saanut. Sain jotain muuta. Ja muutuin peruuttamattomasti.

5. Kirja, johon palaan uudelleen

Valitettavan vähän tulee enää palattua uudelleen oikeastaan mihinkään, vaikka pitäisi kyllä ja syytä olisi, koska muistikin on niin petollinen. Äänikirjat ovat olleet minulle tässäkin suhteessa kullan arvoisia, sillä kuunnella ehdin sellaisiakin kirjoja, jotka olen jo joskus lukenut. Hieman ihmetellen kuuntelen ihmisiä, jotka kertovat vuosittain lukevansa jonkin tietyn kirjan uudelleen. Sellaista tapaa tai suhdetta minulla ei ole mihinkään teokseen. Työssä jouduin palaamaan tiettyihin klassikoihin vuodesta toiseen, mutta sitä ei lasketa.

Heitän tämän viiden kirjan haasteen eteenpäin muutamalle kirjablogikollegalleni. Haasteen saavat Kujerruksia-bloginLinnea ja Jokken kirjanurkka -blogin Jokke. Kujerruksia täyttää viisi vuotta, ja olemme olleet Linnean kanssa blogikollegoja ja -ystäviä siitä asti. Jokke kirjoittaa tuotteliaasti ja tinkimättömiä tekstejä, joita on aina ilo lukea. Haaste menee myös huippuahkeralle blogiystävälleni Kristalle, joka häärii sekä Lukutoukan kulttuuribloginemäntänä että Suomi lukee -sivustolla. Uudemmista kirjablogeista haastan mukaan Mustien kansien metsänSanna-Marin. Haastan myös Toinen kerta toden sanoo -blogin pirteän Raggarimorsiamen, jonka hääoppaasta on tulossa juttu tänne omaan blogiini ihan lähipäivinä.

Jostain syystä Pauliina Vanhatalolla on hallussaan juuri sellaisen romaanin resepti, jollaisesta minä erityisen paljon pidän. Tähän tulokseen tulin jo Pitkää valotusaikaa lukiessani, ja ajatus vain vahvistui päästyäni loppuun.

Ensinnäkin Vanhatalon kielessä on jotain taianomaista. Se on huolella hiottua, mutta ei niin, että hiomisjälki olisi jäänyt näkyville. Kieli on selkeää, kirkkaan kuulasta ja vaivatonta, eikä siihen kiinnitä huomiota. Sen huomaa vasta, kun alkaa sitä erikseen ajatella miettiessään, miksi tekstistä jäi niin hyvä jälkimaku.

Veden pinta höyrysi pakkasessa, ja nuori puu taipui joen ylle. Sen oksat viistivät vettä.

Aarni kaivoi repusta kameran. Kun hän nosti sen silmilleen, hän näki että oli ollut oikeassa. Silmille puu ei ehkä ollut paljon mitään, pelkkä aavistus, mutta etsimen läpi se oli täydellinen. Aarni otti kuvan, vain yhden, jotenkin hän tiesi että se riittäisi.

Rakenteeltaankin Pitkä valotusaika on mieluinen. Aarnin elämää seurataan nuorukaisesta 1960-luvulta ihan nykypäiviin, mutta kerronnan kronologia on hienovaraisesti rikottu eikä kaikkea kerrota. Paljon aukoista jää vain hentojen vihjeiden varaan tai aivan tyhjän päälle. Lukijan mielikuvitus saa vapaasti täyttää aukot. Kuitenkaan Vanhatalo ei kikkaile tai jätä liikaa arvailujen varaan, vaan Aarnista piirtyy lopulta hyvin ehjältä tuntuva kuva.

Pidän teoksen miljöökuvauksesta. Suurin osa tapahtumista sijoittuu Ouluun, mutta myös vuosikymmenten takaisella Helsingillä on merkittävä osansa tarinassa. Aarnin kameran linssin läpi kaupungit avautuvat lukijallekin. En tiedä, johtuuko oman iän vaivihkaisesta karttumisesta vai mistä, mutta tällaiset hieman nostalgissävyiset kuvaukset lähihistoriasta puhuttelevat minua.

Keskeinen osuus romaanissa on jälleen työnteolla, tällä kertaa valokuvauksella. Hienovaraisen tarkkanäköisesti Vanhatalo kuvaa henkilöidensä kautta valokuvauksen ja siihen liittyvän liiketoiminnan ja taiteen tekemisen muutokset sodanjälkeisistä ajoista nykypäivään. Kaupallisuuden ja taiteen ristiveto liittyy myös alaan olennaisesti ja se on osa romaaninkin perustaa. Jollain taikuudella kirjoittaja saa arkiset, mekaaniset työt valokuvaamossa tuntumaan kiinnostavilta. Mietin myös, että näin perusteellisen aiheeseen paneutumisen on täytynyt vaatia uskomattoman määrän työtunteja.

Mutta ennen kaikkea Pitkä valotusaika kertoo vahingossa valokuvaajaksi ryhtyvästä oululaispojasta Aarni Koskiaavasta ja hänen elämästään. Aarnin kirous on kelpaamattomuus. Hän ei ole kelvannut koskaan oikein kenellekään, ei äidille eikä opettajille. Pahinta on, että tästä syystä (tai jostain muusta) hän ei koskaan tunnu kelpaavan itselleen.

Valokuvaajana ja miehenä Aarni vertaa itseään aina parhaaseen ystäväänsä Teuvoon, jolle kaikki on helppoa, tai siltä ainakin näyttää. Teuvolla on rahaa käytössään, kun Aarnin vatsa kurnii tyhjyyttään ja kuvien ottamista on harkittava viimeiseen asti, filmi kun on kallista. Teuvolla on uskomaton vienti niin naisten keskuudessa kuin työelämässäkin. Kun Aarni päättää jatkaa sukulaisnaisten valokuvausliikettä Oulussa, Teuvo matkustelee kiivaasti maailmalla uutiskeikoilla ja niittää mainetta.

Kelpaamattomuuden kirous jatkuu Aarnin kohdatessa suuren rakkautensa Ilsen. Koulutettu ja hyvän perheen tytär tuntuu saavuttamattomalta. Appivanhemmat ovat Aarnin kanssa samaa mieltä, mutta Ilse on päättänyt toisin. Osaako Aarni elää onnellista elämää, kun siihen hänelle annetaan mahdollisuus? Toistuvatko Aarnin haaveiden sortumiset myös lahjakkaan Lumi-tyttären elämässä? Eikö Aarni osaa tukea omia lapsiaan? Entä miltä ammatillinen menestys sitten maistuu, kun se tulee kohdalle?

Pitkässä valotusajassaei juonellisesti tapahdu kovin mullistavia asioita, mutta sen hienous piileekin juuri siinä, pienen ja arkisen kauneuden ja tärkeyden osoittamisessa. Taiturimaisesti Vanhatalo puhaltaa henkilönsä, ennen kaikkea Aarnin, mutta myös sivuhenkilöt eloon. Aarnista ehtii tulla lukijalle rakas ystävä kirjan mittaan. Välillä häntä haluaisi ravistella huomaamaan, että onni on tässä, tämä kelpaa, SINÄ kelpaat.

Lukiessani Pitkää valotusaikaa, erityisesti kirjan alkupuolella, tuli mieleen toinen osittain samoista aiheista ja teemoiltaankin samantapainen teos eli Tommi Kinnusen Neljäntienristeys. Yhtenevyydet ovat silkkaa sattumaa eivätkä siis mitenkään häiritseviä (ja lopulta todella vähäisiä). Mutta myös Kinnusen kirjasta pidin aivan valtavasti. Jokin salainen resepti näillä kirjailijoilla täytyy olla...

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika

Tammi 2015. 223 s.

Ostettu. Päätin syksyllä ostaa kesäisillä syntymäpäivälahjakorteillani täysihintaisia kirjoja, ja tämä oli yksi noilla rahoilla hankkimistani teoksista. Loistava ostos!

Lue myös Pauliina Vanhatalon Korvaamaton.

Kirjailijan nettisivut.

”Luksus.

Se korruptoi kaiken. Se pilaa jokaisen.

Rikkaan, joka kietoutuu siihen.

Köyhän, joka himoitsee sitä.”

Milja Kaunistonuunituore historiallinen romaani Luxus on miltei paheellisen ylellinen lukukokemus. Jo kirjan ulkonäkö kertoo, että tulossa on lukunautinto: kauniit kannet, tuhti paino, viisi ja puoli sataa sivua. Ei lopu ainakaan ihan heti kesken. Tosin niin silti käy, koska tämä on vasta ensimmäinen osa Purppuragiljotiiniksinimettyä sarjaa. Edessä on siis tuskallinen odottelun vuosi!

Olavi Maununpoika-trilogia on koulinut Kaunistosta täysiverisen kertojan. Luxuksessa kaikki palaset ovat kohdillaan. On vaikea keksiä mitään, mikä jättäisi toivomisen varaa.

Tarina sijoittuu Pariisiin Ranskan suuren vallankumouksen vuosiin 1790 ˗ 1792. Ajat ovat levottomat, eikä kellään oikein ole selvää kuvaa siitä, mitä kaikkea on tapahtunut saati mitä vielä on tulossa. Aateliset ovat menettäneet asemansa, entä miten käy hovin ja kuninkaallisten? Kaunisto ei missään vaiheessa sorru hitustakaan selittelemään saati luennoimaan, vaan poliittisen tilanteen heilahtelut on taiten punottu tarinankerrontaan. Pintapuoliset tiedot ajan tapahtumista riittävät mainiosti, jotta pysyy mukana nopeissa, yllättävissäkin käänteissä.

Päähenkilöitä on kaksi, ja heidät on mielestäni myös valittu oivallisesti. Ensimmäisessä osassa kuljetaan Pariisin pyövelin kisällin Isidore Borealin matkassa. Isidoren tarina on surullinen. Aatelistaustainen äiti on joutunut hullujenhuoneelle, ja aviottomana poikana taloudessa palvellut Isidore päätyy teini-ikäisenä kadulle. Tuntemattomalta isältä perityn karun ulkomuodon avulla ei pitkälle pötkitä, mutta mestari Sanson ottaa nuorukaisen oppipojakseen, opettaa tämän lukemaan filosofiaa ja tappamaan kuten pyövelin pitää. Keskiaikaiseen tapaan pyövelit ovat edelleen henkilöitä, joihin ei haluta koskea tai joiden kanssa ei haluta olla tekemisissä.

Ammattiaan harjoittaessaan Isidore kohtaa toisen päähenkilön, kreivitär Marie-Constance de Boucardin. Kreivi nimittäin menettää päänsä mestauslavalla petoksesta tuomittuna. Varomattomasti paikalle saapunut kreivitär joutuu myöhemmin väkivallan uhriksi ja vastoin kaikkia sääntöjä ja tervettä järkeä Isidore pelastaa pahoinpidellyn naisen ja vie tämän omaan vaatimattomaan asuntoonsa ilotalon naapuriin. Marien ja Isidoren kohtalot kietoutuvat peruuttamattomasti yhteen.

Kirjan toinen osa kerrotaan Marien näkökulmasta. Vähitellen kummankin päähenkilön tarinat täydentyvät. Marie tekee ymmärtämättömyyttään päätöksen palata takaisin maaseudulle edesmenneen aviomiehensä linnaan, mutta saa kokea elämänsä järkytyksen. Omaisuutensa menettänyt aatelisleski on vailla minkäänlaista turvaa, liikkuupa tämä missä tahansa. Koettaessaan auttaa uutta ystäväänsä ilotalon emäntää Marie törmää kiehtovaan aatelismieheen ja alkaa taas toivoa. Ehkä vielä sittenkin olisi mahdollista palata asemaan, johon hän kuuluu?

Kolmannessa osassa näkökulmat vaihtelevat Isidoren ja Marien kesken. Mukaan tulee kolmas keskeinen henkilö, markiisi de Sade. Kammoksuttu ja kiehtova mies saa Marien pauloihinsa, ja yhdessä de Sade ja Marie päättävät ryhtyä yrittäjiksi tavoitteenaan hallita hallitsijoita. Syntyy satumaisen upea yläluokkainen bordelli Maison de Luxe. Mutta kenelle voidaan tarjota palveluksia, kun yläluokkaa ei yhtäkkiä enää olekaan? Miten käy Marien ja Isidoren kohtalon keinussa, jonka heilahtelu on muuttunut entistäkin ailahtelevammaksi ja nopeammaksi?

Olavi Maununpoika-trilogiasta tuttu tekniikka sekoittaa faktaa ja fiktiota ja käyttää oikeita historiallisia henkilöitä kuvitteellisen tarinan aineksina toimii Luxuksessa erittäin hyvin. Sekä Marie että Isidore ovat olleet oikeasti olemassa, mutta heistä ja heidän vaiheistaan tiedetään niin niukasti (ainakin niin oletan), että kirjailija on voinut päästää sisäisen tarinankertojansa vapaaksi. Sama koskee, joskin hieman toisin, de Sadea. Hän teki jo elinaikanaan itsestään performanssia, ja on helppo uskoa mikä tahansa häneen liittyvä todeksi, eikä totuudella edes lopulta ole mitään merkitystä. Vain hyvällä tarinalla on, ja sitä Kaunisto tarjoilee runsain määrin.

Tallessa on myös kaikkiin aisteihin vetoava kuvaus. Epämiellyttävät hajut ja inhottavat maut antavat voimakkaan kontrastin ylellisyydelle, jolla ne, joilla on rahaa, voivat itsensä ympäröidä. Mestauslavalla veri roiskuu, ja uuden teloitusvälineen giljotiinin huonoihin puoliin kuuluukin sen siisteys. Veri lentää vasta, kun pyövelin apulainen ravistaa irti leikattua päätä yleisölle… Seksiäkään ei kaihdeta, tietenkään. Väkivaltaiset ja levottomat ajat vaativat myös aistilliset huvinsa.

Milja Kaunisto on vakiinnuttanut paikkansa suomalaisen historiallisen romaanin kentässä. Hänellä on oma persoonallinen, tunnistettava tyylinsä ja kielensä, ja vertailu muihin tekijöihin on täysin turhaa. Ranska ja perinpohjainen taustatyö ovat hänen tavaramerkkejään. Luxus vain odottaa kansainvälisten kirja-agenttien huomiota ja on valmis valloittamaan maailmaa. Minä jään tyytyväisenä ja malttamattomana odottamaan jatkoa!

Milja Kaunisto: Luxus

Gummerus 2016. 550 s.

Arvostelukappale.

Milja Kauniston Olavi Maununpoika -trilogia:

Synnintekijä. Gummerus 2013.

Kalmantanssi. Gummerus 2014.

Piispansormus. Gummerus 2015.

Luonnon laki.
Kuva HKT.

On aloitettava tunnustuksella. Kari Hotakaisen romaani Luonnon laki (Siltala, 2013) on edelleen hyllyssäni lukemattomana. En siis voi tehdä omakohtaisia vertailuja kirjan ja siihen pohjautuvan näytelmän välillä. Jouduin tai sain, miten vain, heittäytymään näytelmän vietäväksi ilman kummoisiakaan ennakkotietoja, -odotuksia tai -luuloja. On oikeasti vaikea sanoa, onko se hyvä vai huono asia. Kirjan kannalta huono sikäli, että se ei ainakaan noussut loputtomalla luettavien kirjojen listallani kovin korkealle. Mutta näytelmän kannalta tämä ehkä oli hyvä järjestys. Toisaalta, väliäkö sillä. Teokset ovat lopulta itsenäisiä ja niiden tulisi pärjätä omillaan, kummankin.

Maalämpöyrittäjä Rautala joutuu pahaan kolariin ja loukkaantuu vakavasti. Urakalla veroja kiertänyt mies joutuu leikkauspöydälle kokoon kursittavaksi. Alkaa hidas toipuminen, jonka kuluessa mies käy läpi monenkirjavan tunneskaalan: nöyrä kiitollisuus, katumus, avuttomuus, nöyryytys, tuskastuminen, raivo, hämmennys ja ihmetys ja monia muita. Kuoleman edessä ollaan tasa-arvoisia, ja sairaalassa hoidetaan kaikkia. Niitäkin, jotka ovat laistaneet oman osuutensa hyvinvointiyhteiskunnan ylläpidossa. Hoitopäivä maksaa 1600 euroa yhteiskunnalle ja 60 euroa potilaalle.

Sairaalan kuntoutusosastolla kuluvien viikkojen aikana Rautala tutustuu huonetoveriinsa maahanmuuttaja Baduun, jota käy outo huppumies etsimässä. Tutuiksi tulevat myös osaston hoitajat ja fysioterapeutit sekä muut jumpparit. Kuviolla on myös kääntöpuolensa. Sairaalan putket vuotavat kuin seula ja budjettia leikataan alituiseen. Hoitohenkilökunta työskentelee äärirajoilla koettaessaan täyttää yhä mahdottomammiksi muuttuvia vaatimuksia. Potilaat kaipaavat eniten hoitajien aikaa, mutta juuri sitä he pystyvät yhä vähemmän antamaan. Koska pinna katkeaa, ja mitä silloin tapahtuu? Kuka kantaa vastuun?

Rautalaa käy katsomassa viimeisillään raskaana oleva tytär, mutta isän ja tyttären yhteiskunnalliset näkemykset eroavat niin jyrkästi, että välit tulehtuvat jo ensimmäisestä sanasta. Lisänäkökulmaa tuodaan vielä väläyksistä Rautalan vanhemmista. Äiti on päätoimisesti sairas aivoverenvuodon seurausten takia ja isä päätoiminen omaishoitaja.

Marjut Toivanen ja Matti Rasila.
Kuva HKT,

Näytelmä ainakin siis pärjää itsenäisenä teoksena mainiosti. Helsingin kaupunginteatterin Luonnon lain kantaesityksen perusteella näin ainakin uskaltaa sanoa. Olin ensi-illassa pitkään hoitoalan töitä tehneen ystäväni kanssa, ja pidimme molemmat näkemästämme. Esimerkiksi alun auto-onnettomuuskohtaus on toteutettu Pengerkadun näyttämön karut olosuhteet huomioon ottaen todella vaikuttavasti, ja jälkeenpäin totesimme molemmat, että vaikutelma oli pelottava ja ahdistava realistisuudessaan.

Kari Hotakainen joutui itse pari vuotta sitten vakavaan auto-onnettomuuteen, joten on syytä olettaa, että ainakin osa sairaalaelämän terävistä huomioista on tehty autenttisissa oloissa. Muuten omaelämäkerrallisuudella ei ole merkitystä. Rautala voisi olla kuka tahansa, samoin muut näytelmän henkilöt. Karuja huomioita yhteiskuntamme tilasta on istutettu myös etäännyttävien Leikkaajan ja Kuoleman suihin. Hotakaismaiseen tapaan repliikit on hiottu teräviksi ja mukana on viiltävää huumoria, mutta komediasta ollaan kaukana.

Koska en ole kirjaa ehtinyt itse lukea, hyödynnän häpeämättä Sallan kirjoitusta. Sallan mielestä romaanin tekee hajanaiseksi lukuisten näkökulmahenkilöiden käyttö. Tämä on näytelmätekstinkin ongelma, vaikka siinä selvästi on pyritty selkeyttämään ja eheyttämään tarinaa. Kirjassa Badu on käsittääkseni Rautalan kehitysmaakummilapsi, joka on kasvanut aikuiseksi ja tullut Suomeen. Näytelmässä tällaista sidettä henkilöiden välillä ei ole, vaan miehet tutustuvat sattumalta sairaalassa. Mutta siitä huolimatta näytelmäkin lähtee rönsyämään vähän turhan moneen suuntaan erityisesti väliajan jälkeen. Sopivia lopetuskohtia tuntui olevan useita, mutta aina vain tarina jatkui.

Salla toteaa, ettei kirjassa ei synny kunnollista draamaan kaarta, ja valitettavasti tämäkin ongelma ainakin jossain määrin on siirtynyt myös näytelmään. Alku on dramaattinen ja shokeeraavakin, ja muutamia muitakin huippukohtia matkan varrelle on sijoitettu, kuten Lauran käynti sairaalan johtajan luona sen jälkeen, kun kontrolli on hoitotilanteessa totaalisesti pettänyt.

Näistä ongelmista huolimatta Luonnon laki on vaikuttava ja ajatteluttava teatterielämys. Lähes kolmituntisen tiheätunnelmaisen illan jälkeen olo oli miltei huumaantunut. Ystäväni totesi, että Sipilän ja kumppaneiden kannattaisi käydä näytelmä katsomassa, ja tästä on enemmän kuin helppo olla samaa mieltä.

Pertti Sveholm.
Kuva HKT,

Pertti Sveholm tekee upean roolisuorituksen Rautalana (iso sydän tähän!). Näyttelijä voi tosiaan olla karismaattinen ja vakuuttava, vaikkei kiiltokuvamaisella tavalla komea olisikaan. Sveholmin Rautala on samaan aikaan sympaattinen ja ärsyttävä juuri oikealla tavalla. Pidimme myös Matti Leinosta, joka on kaksoisroolissa Baduna ja Kuolemana. Naisista riipaisevan hyvä on Ursula Salo Lauran osassa ja Sanna-June Hyden Nadja on hykerryttävästi karrikoitu.

Ursula Salo ja Leena Rapola (taustalla).
Kuva HKT.

Viimeksi Pengerkadulla roiskuteltiin piha-altaan vettä Mestarissa, nyt vesi roiskui putkistosta useaan otteeseen. Miten mahtaa käydä? Onko Pengerkadulla kohta hometeatteri?

Pertti Sveholm ja Sanna-June Hyde.
Kuva HKT.

Kari Hotakainen: Luonnon laki

Helsingin kaupunginteatterin kantaesitys, Pengerkatu 11. Ensi-ilta 26.1.2016.

Rooleissa Pertti Sveholm, Iikka Forss, Sari Haapamäki, Sanna-June Hyde, Matti Leino, Matti Olavi Ranin, Leena Rapola, Matti Rasila, Ursula Salo, Marjut Toivanen.

Dramatisointi Sami Keski-Vähälä

Ohjaus Milko Lehto

Lavastus Janne Siltavuori

Puvut Riitta Röpelinen

Koreografia Sari Haapamäki

Valosuunnittelu Mika Ijäs

Äänisuunnittelu Maura Korhonen

Naamiointi ja kampaukset Tuula Kuittinen

Medialiput.

Ensi-illassa oli myös Pilkkuun asti -blogin Isa.

Kun itselle tärkeästä kirjasta, lempikirjasta, tehdään näytelmä (tai elokuva), ovat etukäteistunnelmat usein ristiriitaiset. Ensinnäkin on innostunut ja iloinen: muutkin ovat ymmärtäneet kirjan hienouden ja sen mahdollisuudet. On mahtavaa, että teksti muuntuu toiseen taiteenlajiin ja on mielenkiintoista nähdä, millainen siitä on tullut. Miten muut ovat tulkinneet itselle rakasta tekstiä? Lukeminenhan on hyvin intiimiä kaksinoloa tekstin kanssa. Toiseksi on hieman pelokas tai ainakin varuillaan. Mitäköhän on odotettavissa? Onko osattu tai haluttu ottaa tekstistä ne asiat, jotka minua puhuttelivat? Ei kai vain ole tehty mitään kummallista tai outoa? Meneekö lukukokemukseni pilalle?

Kun syksyllä alkoi tihkua tietoa, että Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksestäon tulossa kantaesitys Turun kaupunginteatteriin, olivat tunteeni juuri yllä kuvatun kaltaiset. Nyt, puolitoista vuorokautta perjantain ensi-illan jälkeen, olo on edelleen hieman kaksijakoinen, mutta voittopuolisesti positiivinen. Näytelmä on vaikuttava ja ehdottomasti kokemisen arvoinen. Heti seuraavana aamuna en pystynyt kirjoittamaan tunnelmiani auki, koska mielen päällä oli ja on edelleenkin niin paljon. Olo oli pakahtunut.

Koska olen kirjoittanut kirjasta mielestäni perusteellisen esittelyn aiemmin, en aio tässä enää kerrata juonta tai tapahtumia sen kummemmin. Tosin vertailen häpeämättä kirjaa ja näytelmää, koska niin tein katsomossa istuessanikin. Mielenkiintoista on sekin, että kirjan lukeneelle (jopa kahdesti) näytelmän tapahtumat aukenivat kohtalaisen helposti, mutta sitä lukemattomalle tuotti hieman vaikeuksia seurata juonta. Seuralaiseni yhteenveto olikin tiukka: synkkää ja sekavaa.

Neljäntienristeys on kirjanakin epäkronologinen ja aukkoinen, ja se jättää paljon lukijan oman tulkinnan varaan. Näistä piirteistä erityisesti pidän Kinnusen kerronnassa. Näytelmän dramaturgi Paula Salminenon luonnollisesti halunnut säilyttää epäkronologisuuden ja on rakentanut hienosti ajan kerroksellisuuden näyttämölle. Eri aikakaudet ja sukupolvet risteävät ja rinnastuvat kohtauksissa tiheään, ja vaikka taustalla oleva romaani on tuttu, joutuu katsoja keskittymään huolellisesti pysyäkseen mukana. Tämä ei missään nimessä ole moite. En odota enkä haluakaan teatterin olevan (aina) kevyttä ja helppoa.

Surullisuus ja jopa synkkyys ovat tunnelmat, jotka minullekin jäivät näytelmästä päällimmäisiksi. Kirjan olen kokenut toisin. Tarinassa on raskaita tapahtumia ja synkkiä kohtaloita, mutta kaikesta huolimatta kirja ei ole ollut raskas, surullinen saati synkkä lukukokemus. Kirjoitettuna siinä on tiettyä ilmavuutta ja keveyttä ja myös toiveikkuutta siitä, että parempaa kohti kuitenkin ollaan menossa.

Näytelmässä jostain syystä korostuvat synkemmät sävyt. Syynä saattaa olla tummasävyinen yleisvaikutelma lavastuksessa, valaistuksessa, puvustuksessa ja taustalla soivassa äänimaailmassa, mutta eniten ehkä siinä, että kirjasta on haluttu tuoda näyttämölle kaikki ne kohtaukset, joissa elämä pahimmin henkilöitä runtelee. Ilolle on jäänyt liian vähän tilaa.

Yllätyin siitä, kuinka uskollisesti näytelmä seuraa kirjan juonta ja paikoin valitettavasti tyytyy kuvittamaan sen tapahtumia. Rohkeamminkin olisi voinut alkuperäistekstistä irtautua, sillä nyt lopputulos on jollain tavoin tukkoinen, täyteen ahdetun makuinen. Vähemmän olisi kenties voinut olla sittenkin enemmän?

Kuulostanpa nyt nuivalta. Se ei ole tarkoitus, sillä olin ja olen edelleen kokemastani vaikuttunut. Liikutuinkin illan aikana, mikä osaltaan todistaa, että näytelmässä on onnistuttu tavoittamaan tarinan ydintä. Näyttelijäsuoritukset olivat hienoja: Kirsi Tarvainenrohkeana ja omapäisenä Mariana vaikuttava, Riitta Salminen avioliitossaan katkeroituvana Lahjana riipaiseva ja paikoin ilkeänä, kostonhimoisena anoppina kylmäävä, Joonas Saartamo syyllisyyden kanssa painivana Onnina koskettava ja uskottava.

Joonas Saartamo Onnina.
Kuva Otto-Ville Väätäinen, TKT.

Jo etukäteen kuhistiin ratkaisusta sijoittaa näyttämö kahden katsomon väliin. Ratkaisu ei liene kovin yleinen, joskaan ei ainutlaatuinenkaan. Varsinaisesta katsomosta katsottuna näyttämön taakse on rakennettu toinen, pienempi (ja kuulemma jalkatiloiltaan ahtaampi) katsomo, joten yleisöt voivat katsoa toisiaan näyttämön yli. Tämä vaikutelma tosin unohtuu nopeasti näytelmän alettua. Ratkaisu vaikutti kyllä toimivalta ja mielenkiintoiselta, mutta meille ei lopulta avautunut, mitä lisäarvoa sillä saatiin. Katsoja voi kuitenkin olla vain yhdellä puolella näyttämöä kerrallaan. Hieman oudoksutti myös se, että tämän ratkaisun vuoksi näyttelijöiden rintamasuunta on pääasiassa sivuille, ei eteen.

Kuva Otto-Ville Väätäinen, TKT.

Osa puvuista on myös hämmentävästi toispuoleisia. Esimerkiksi Onnin vihkipuvun takista puuttuu toinen hiha, eli riippuen kummasta katsomosta hänet näkee, hän on paitahihasillaan ja takki päällä. Mitä tällä haluttiin kertoa? Hieman hämmentävää, mutta ei häiritsevää. Pieni hämmennys on toki teatterissa eduksi! Lavastus kurkottaa samanaikaisesti korkealle (ja huojuvat rakennelmat välillä huolestuttivatkin) ja maan alle. Vesi roiskuu ja tuli loimottaa. Pyrotekniikka on vaikuttavaa, ja sitä olen Turussa nähnyt aiemminkin. Erityisesti ensimmäisen näytöksen päätteeksi tapahtuva kylän polttaminen on visualisoitu vavahduttavasti. Tässä kohtaa kyllä kaipasin esirippua, sillä teho latistuu, kun katsomovalot sytytetään ja yleisö ryntää lämpiöön.

Kokonaisuutena Turun kaupunginteatterin Neljäntienristeyksestä voi huoleti sanoa, että se on kunnianhimoisesti toteutettu näytelmä, joka puhuttelee ja koskettaa syvältä. Toteutukseen on panostettu tinkimättä ja siihen on paneuduttu kaikin puolin huolella. Lopputulos on komeaa teatteria.

Olisi enemmän kuin mielenkiintoista päästä katsomaan Kotkan kaupunginteatterin versio Neljäntienristeyksestä. Kotkassa näytelmän ensi-ilta on lauantaina 6.2.2016. Kuvista päätellen tulkinta on hieman toisenlainen.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Turun kaupunginteatteri, ensi-ilta 29.1.2016.

Dramatisointi Paula Salminen, ohjaus Susanna Airaksinen, lavastus Jani Uljas, pukusuunnittelu Tuomas Lampinen, äänisuunnittelu ja sävellys Johanna Puuperä, valosuunnittelu Tero Aalto, naamioinnin suunnittelu Heli Lindholm

Rooleissa: Joonas Saartamo, Kirsi Tarvainen, Ulla Reinikainen, Riitta Salminen, Mika Kujala, Stefan Karlsson, Kimmo Rasila.

Lasten rooleissa vuorottelevat Aamu Ahola, Ella Cancara, Sofia Cancara, Kelly Draffan, Elmeri Karlsson, Toivo Kouki, Lilian Salmi

Medialiput.

Ensi-illassa olivat myös Kirjallisia-blogin Taina ja Tomi. Kannattaa käydä lukemassa Tomin hieman erilainen juttu teatterikokemuksesta. Pilkkuun asti -blogin Isa ei säästele ylisanoja: "Turun kaupunginteatterin Neljäntienristeys-esitys tekee kunniaa Kinnusen kirjalle, ja toimii myös hienosti itsenäisenä taideteoksena. Matka on ollut työryhmälle pitkä ja epäilemättä mutkainen, mutta lopputulos on upea. Jo tässä vaiheessa vuotta voidaankin varmuudella puhua yhdestä teatterivuoden 2016 merkkitapauksista."

Odotan kovasti jo Tommi Kinnusen seuraavaa kirjaa Lopotti, joka julkaistaan ihan lähiaikoina. Näytelmän avulla oli hienoa päästä kertaamaan Neljäntienristeyksen tapahtumia, sillä kirjat liittyvät käsittääkseni toisiinsa.

Enpä olisi uskonut lukevani hääopasta ja kirjoittavani vielä juttua siitä. Kaiken huipuksi pidin kirjasta! Loistava ympäripuhuja luku- ja kirjoitustehtäväni takana on toimittaja Minna Dufton, jonka mainio Raggarimorsiamen hääopas sopii selattavaksi ja luettavaksi muillekin kuin varsinaiseen kohderyhmään kuuluville. Jos siis satut valmistelemaan häitä tai muita isompia juhlia itsellesi tai läheisellesi, ei tämän oppaan sisällöstä ainakaan haittaa ole. Lisäksi vielä tulee oivallisesti viihdytetyksi typäkän asiatiedon ja tiukkojen, pilke silmäkulmassa annettujen ohjeiden lisäksi.

Raggarimorsiamen hääopas on varsinaisesti suunnattu ns. käytetyille morsiamille (ja sulhoille), jotka ovat jo vähintään toisella kierroksella. Viimeistään uudelleen avioituessa on aika heittää romukoppaan kaikki, mikä traditioissa ei miellytä tai mikä on tulossa mukaan kuvioihin jonkun muun tahon miellyttämiseksi kuin itse juhlakalujen. On aika tehdä juhlista omannäköiset ja ennen kaikkea nauttia juhlista ja juhlittavana olosta. Haitaksi ei olisi, jos tämän voisi vielä tehdä niin, ettei pääse velkaantumaan ja että maailma ei sen takia tuhoutuisi yhtään enempää kuin on pakko. Tässä oikeastaan onkin tiivistettynä kirjan keskeisin sanoma.

Opas pitää sisällään ihan oikeita vinkkejä juhlia järjestävälle, kuten vaikkapa että on fiksua laatia juhlia varten budjetti (ja pysyä siinä myös!) tai että millaisia vaihtoehtoja on olemassa häämekon hankinnassa. Mitä voisi lainata tai vuokrata? Milloin kannattaa tuunata vanhaa? Varteenotettava vinkki on esimerkiksi kunnostaa hyväksi havaitut luottokorkokenkänsä juhlia varten. Uudet kun saattavat koitua varpaiden ja koko juhlatunnelman tuhoksi.

Sekaan on ujutettu myös parisuhdeneuvoja sekä vaikkapa ohjeita, miten vastata kohteliaan pidättyvästi liian tungetteleviin vauva-aiheisiin kysymyksiin. Myös ohjeet juhlapuhujille löytyvät oppaan sivuilta. Eikä avioehdostakaan turhaan vaieta. Mukana ovat myös erilaisten morsian- ja häävierastyyppien luonnehdinnat sekä ohjeet, miten näiden kanssa toimitaan. Oletko itse Tunne-eläjä, Kimpaantuja vai kenties Huutelija häävieraana ollessasi?

Raggarimorsiamen hääoppaasta siis voi etsiä ihan konkreettisiakin ohjeita ja neuvoja juhlia suunnitellessaan, mutta enemmän se kuitenkin panostaa henkiseen tsemppaamiseen. Oppaan avulla morsian tai kuka tahansa juhlia järjestävä saa tukea ja varmuutta miettiessään omien ratkaisujensa toteuttamista. Kyllä, ne kannatta toteuttaa ja oma päänsä suorastaan tulee pitää eikä antaa ulkopuolisten vaikuttaa itselle olennaisiin päätöksiin.

Vaikka oppaan sivuilla vilahtelee räväkkään pinkkiin kampaukseen ja sinisiin Haisaappaisiin sonnustautunut morsmaikku, eivät kirjan ohjeet silti ole mitään yltiöradikaaleja. Perinteitä saa ja kannattaa noudattaa, mikäli itse niin haluaa.

Sympaattisen teoksesta tekee sen vahva itse eletyn ja koetun maku. Tärkeimpänä esimerkkiaineistona nimittäin toimivat kirjoittajan ja tämän nykyisen aviomiehen järjestämät häät. Niissä on ainakin kuvauksen perusteella ollut juuri sopivasti kapinahenkeä mutta ei mitään itsetarkoituksellista revittelyä. JOS itse kakkoshäitä suunnittelisin, tästä kirjasta voisi olla isokin ilo ja apu. Tosin eivät ne ensimmäisetkään ihan prinsessaspektaakkelikaavaa noudattaneet, vaikkei oppaita luettukaan!

Ulkoasultaan opas on värikäs ja makasiinityyppisesti taitettu. Kuvia on paljon, mutta varsinaista tuotesijoittelua hyvin vähän, mistä kiitos. Taitto on ilmava ja raikas, ja ainoa moite tulee mahdottoman pienestä kirjasinkoosta. Kun ollaan jo toisella kierroksella, ei välttämättä näkö ole enää parhaassa terässä. Dufton kirjoittaa lennokkaasti ja sujuvasti, ja viihdyttävää tekstiä on ilo lukea.

Keski-ikäinen ei-häitä-suunnitteleva lukija siis viihtyi oppaan parissa. Mitä kirjasta tuumi parikymppinen tytär, joka oppaan lukiessaan oli juuri varusmiespalveluksensa loppumetreillä?

”Minulle Raggarimorsiamen hääoppaan aihepiiri oli jopa vieraampi kuin tehtävää tarjonneelle äidilleni, avioituminen edes ensimmäistä kertaa ei varsinaisesti kuulu lyhyen matkan tavoitteisiini. Luin kirjan loppusodassa, taskulampun himmeässä valossa Rovajärven harjoitusalueella, ja varsin vastakohtainen ympäristö teki lukukokemuksesta monella tavalla mieleenpainuvan.

Myös minä koin kirjan viihdyttäväksi, tarttuva ja nokkela kirjoitustapa sai tarttumaan kirjaan uudelleen ja uudelleen – luvut olivat ytimekkään mittaisia, jolloin lukeminen oli helppo välillä keskeyttää (vihollinen ei kysy, onko lukuhetki kesken.) Kirjailijan tausta toimittajana paistoi kirjasta positiivisella tavalla, sillä huomiot olivat teräviä ja toivat jokaiselle sivulle jotain erilaista.

Vaikka tartuin kirjaan pienellä varauksella, epäilyni hälvenivät nopeasti. Omat kokemukseni häiden järjestämisestä voi tiivistää Blondin kosto -elokuvien katsomiseen, mutta opas tarjosi viihdykettä myös tällaiselle avioamatöörille.

Kirjassa ovat vahvassa roolissa myös runsaalla kädellä asetellut kuvat. Yleensä en niistä juurikaan välitä, mutta kyseisen oppaan asetteluun ne sopivat ja olivat aidosti hauskoja.

Yhteenvetona voin todeta, että Raggarimorsiamen hääoppaaseen kannattaa tarttua, vaikkei juuri kohdeyleisöön kuuluisikaan. Toivottavasti muistan tämän oppaan kirjahyllyssäni olevan, jos joskus itse tuskailen morsiamelle kuuluvien ongelmien kanssa, tai ainakin tyrkkään sen avioituvien ystävieni kouraan. Niin sitä ainakin huomaisi, että joku muukin on paininut samojen ongelmien kanssa.”

Suvi, vieraileva kirjoittaja

Minna Dufton: Raggarimorsiamen hääopas

Kuvat Elina Manninen. Gummerus 2015. 124 s.

Arvostelukappale.

P.S: Raggarimorsiamen hääoppaan taustalla on Toinen kerta toden sanoo? -blogi, josta löytyy lisää hää- ja parisuhdeasioita.

Milla Ollikaisen dekkarissa Pirunkuru(Like 2015) löydetään kolarilaisen kaivoksen eläkkeelle jäänyt työntekijä murhattuna. Miehen asunto on täynnä merkillisiä kivenmurikoita, ja jollain tavoin kaivos ja kaivostoiminta näyttävät liittyvän tapaukseen. Sebastian LindellinRajatapauksessa (Myllylahti 2015) löytyy Tornionjoesta tapettu professori Birger Johansson, jonka erikoisalaa ovat olleet kaivosten ympäristövaikutukset ja niiden hallinta. Antti TuomaisenKaivos-nimisen jännitysromaanin päähenkilö toimittaja Janne Vuori tutkii Suomalahden kaivoksen toimintaa ja saa tappajat peräänsä. Kaivokset ja niihin liittyvä poliittinen ja taloudellinen toimeliaisuus tuntuvat ainakin rikoskirjailijoita kiehtoneen viime vuonna. Sarjaa täydentää vielä ainakin Tua Harnon romaani Oranssi maa (Otava 2015), joka on lukulistallani sekin.

Antti Tuomainen, Tua Harno ja Pasi Pekkola esittelivät
uutuuskirjojaan medialle Helsingin kirjamessuilla
syksyllä 2015.

Antti Tuomaisen uusi romaani on aina kirjavuoteni odotettu tapaus. Joka vuoteen ei tätä herkkua osu, joten tapaus on aina sattuessaan sitäkin merkittävämpi. Viime vuonna siis ilmestyi Tuomaisen odotettu viides teos Kaivos. Kaikenlaisten lukukiireiden takia sen lukeminen lykkääntyi tämän vuoden puolelle, koska halusin nautiskella sen rauhassa.

Odotus palkittiin. Tuomainen kirjoittaa aina erilaisen kirjan. Vaikka kaikki hänen tähänastiset teoksensa voi laskea jännityskirjallisuudeksi ja osan dekkareiksikin, ne ovat kaikki itsenäisiä teoksia ja koettelevat mukavasti genrerajoja. Niinpä Kaivos oli täysin erilainen kuin aiemmat lukemani Tuomaisen kirjat (vain esikoisteos odottaa enää lukemistaan), kuten jo osasin odottaakin. Väitän kuitenkin, että Tuomaisen tyyli on tunnistettavissa. Tietty niukkuus yhdistää kaikkia teoksia, samoin hiottu, täsmällinen ja kaunis kieli.

Heidän yhdessä lainaamansa kirjat olivat saattaneet olla vuosien kuluttamia, niitä olivat avanneet ja sulkeneet kymmenet kädet, selkämykset olivat löysiä, sivut tahriintuneita, pehmeitä ja kellastuneita ja melkein aina mukana oli myös tuoksu: useimmiten tupakka. Jokainen kirja oli tuonut oman ainutlaatuisen viestinsä. Se oli aina väittänyt jotakin: rakkaus on ikuista, vapauden vuoksi voi vaikka kuolla, pahan mahti on suuri, hyvän puolesta pitää taistella.

Janne Vuori on täysin työlleen omistautunut helsinkiläisen keskisuuren sanomalehden toimittaja. Omistautuminen on niin perinpohjaista, että perheonni on hyvää vauhtia huuhtoutumassa viemäristä alas juttukeikkojen ja uutisvihjeiden ajaessa aina kaiken edelle. Edes kaksivuotias pieni tytär ei saa vedettyä Jannen mielenkiintoa riittävästi puoleensa, vaikka mies koettaa itsekin välillä puhua itselleen järkeä. Lupaukset ja ryhtiliikkeet unohtuvat samalla hetkellä, kun toimittaja nousee miehessä pintaan. Ja niin käy lopulta väistämättä, yleensä hyvin nopeasti.

Samaan aikaan kun Janne penkoo Finn Mining -yhtiön asioita välillä Helsingissä, välillä pohjoisessa, palaa kolmekymmentä vuotta sitten maailmalle kadonnut isä yllättäen maisemiin. Lukijalle paljastetaan, että isä Emil on urallaan menestynyt palkkatappaja, joka on nyt päättänyt vähitellen vetäytyä eläkkeelle. On vain vielä toimitettava viimeiset tilaukset asiakkaalle eli muutama ihminen siististi pois päiviltä. Jannen ja Emilin polut risteävät niin siviili- kuin työelämässäkin.

Janne tutkii sinnikkäästi uutisaihettaan, vaikka perhettäkin uhataan suoraan väkivallalla. Samaan aikaan Finn Miningin hallituksen jäseniä kuolee yksi kerrallaan nopeaan tahtiin. Mitä oikein on tekeillä? Uhka tuntuu kasvavan vähitellen, kuin varkain. Tajuaako Janne, miten vaarallista peliä on pelaamassa? Mikä osuus Emilillä on kuviossa?

Kaivos pitää sisällään monia aiheita ja teemoja. Päällimmäisenä on tietysti vahvasti kyseenalainen suomalainen ja kansainvälinen kaivostoiminta rankkoine lieveilmiöineen. Tätä aihetta käsitellessään Tuomainen valitettavasti innostuu jopa kahteen kertaan vääntämään rautalankamallia ja luennoimaankin. Jannen työn kautta päästään seuraamaan printtimedian kurjistumista lähietäisyydeltä. Melkein potkujakin pahempana kohtalona Janne pitää joutumista töihin viihdetoimitukseen. Ainoa huumoriripaus taitaakin liittyä episodiin, jossa Jannen pitäisi lähteä tekemään katugallupia tverkkauksesta…

Keskeistä on myös isän ja lapsen välisen suhteen pohdinta. Miten Janneen on vaikuttanut isän poissaolo? Onko puuttumaan jäänyt isäsuhde syy siihen, ettei Janne osaa itsekään olla isä halustaan huolimatta? Samalla intohimolla sekä Janne että Emil heittäytyvät kumpikin omaan työhönsä. Onnistuminen työssä antaa sisällön koko elämälle. Emil pohtii myös syyllisyyttä, vaikka väittääkin ottaneensa vastaan vain sellaisia toimeksiantoja, jotka ovat täyttäneet hänen vaatimuksensa moraalisesta oikeudenmukaisuudesta. Oikein toimiminen ei ole yksinkertaista.

Kauankohan pitää taas odottaa seuraavaa Tuomaisen kirjaa?

Antti Tuomainen: Kaivos

Like 2015. 325 s.

Ostettu.

Kirjailijan kotisivut.

Antti Tuomaisen tuotanto:

Tappaja, toivoakseni. Myllylahti, 2006.
Veljeni vartija. Myllylahti, 2009.
Parantaja. Helsinki-kirjat, 2010.
Synkkä niin kuin sydämeni. Like, 2013.
Kaivos. Like, 2015.

Koska hyvin usein olen ajatellut erilaisten kirjapalkintoraatien valintoja seuraillessani, että ne valitsevat yleensä väärin, ei minua ollut kovinkaan vaikea houkutella Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkintoraadinjäseneksi. Ajattelin, että tällä kertaa saisin syyttää ainakin osittain itseäni, mikäli valinnoissa olisi jotain purnattavaa!

Suomen dekkariseuran sivuilla todetaan Johtolanka-palkinnosta näin:

Suomen dekkariseura ry:n Vuoden johtolanka -palkinto myönnetään vuosittain edellisen vuoden merkittävästä kotimaisesta dekkariteosta. Aluetta ei ole rajattu tarkasti; palkituksi voi tulla esimerkiksi romaani, novellikokoelma, elokuva, kuunnelma, tv-sarja, tutkielma tai muu alaan liittyvä merkkiteko. Palkinnon tarkoituksena on kiinnittää huomiota kotimaiseen jännityskirjallisuuteen ja muuhun alan piirissä tehtävään työhön. Ensimmäinen palkinto jaettiin vuonna 1985.

Palkinnon myöntää Dekkariseuran vuosikokouksen nimittämä kolmihenkinen asiantuntijaraati, joka työskentelee kaksi kautta peräkkäin. Tämänhetkiseen raatiin kuuluvat Kirsi Hietanen, Kai Hirvasnoro ja Jonna Lehtinen.

Raatilaisuus on ollut mielenkiintoinen, jonkin verran työllistävä ja samalla miellyttävä velvoite. Miellyttävyyden kannalta ei suinkaan ole ollut vähäpätöinen seikka, että muut raatilaiset ovat todellisia asiantuntijoita ja että heidän kanssaan työskentely on sujunut saumattomasti. Jonnan sattuman oikusta tunsin jo entuudestaan, koska olemme olleet pienen hetken kollegoja. Jonna on seuran hallituksen jäsen, joten hän toimi raatimme puheenjohtajana eli käytännössä sihteerinä lähetellen sähköposteja kustantajille ja milloin mihinkin. Kai taas on Kansan Uutisten päätoimittaja ja innokas Päätalo-fani. Hän on esimerkiksi pitänyt Päätalon matkassa -nimistä blogia lehden verkkosivuilla.

Johtolanka-palkinnon lisäksi raadin harteilla on myös vuoden esikoisdekkaristin valitseminen:

Suomen dekkariseuran 30-vuotisjuhlavuoden kunniaksi 2014 jaettiin ensimmäisen kerran uusi tunnustus, Vuoden esikoisdekkari -kunniakirja. Palkinto myönnetään edellisen vuoden parhaasta esikoisdekkarista, ja valinnan tekee edellä mainittu raati.

Vaikka palkintoa ei ole pakko myöntää kirjalle, kuuluu raadin velvoitteisiin kuitenkin lukea kaikki kisaan ilmoitetut teokset. Ilmoittaminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää raadin jäsenille ne kirjat, jotka se katsoo dekkarigenreen laskettaviksi ja jotka se haluaa lähettää. Jotkut kustantajat valitsevat mielestään vahvimmat ehdokkaansa eivätkä lähetä kaikkia genreen luokiteltavissa olevia uutuusteoksiaan, ja kaikki kustantajat eivät lähetä kirjoja lainkaan. Lopputuloksena oli, että luimme viime vuoden aikana 71 uutuusdekkaria! Jokainen raatilainen luki kaikki kirjat.

Muistakin vaihtoehdoista kuin kirjan valitsemisesta palkinnon saajaksi keskustelimme, mutta päädyimme kuitenkin varsin nopeasti jo tavaksi muuttuneeseen kirjan palkitsemiseen. Vuoden mittaan tapasimme pariin otteeseen ihan kasvokkain, muun muassa kevättalvesta aloitellessamme urakkaamme ja sopiessamme työskentelytavoista. Pääasiassa olemme kuitenkin olleet yhteydessä verkon välityksellä. Se onkin mainio apu, koska työkiireet ja välimatkat hankaloittavat kummasti ihmisen harrastusrientoja. Keskeinen peruste muuten valinnalleni raatiin oli, että asun selvästi Helsingin ulkopuolella…

Kun sovin raadin jäsenyyden vastaan ottamisesta seuran puheenjohtajan Leena Korsumäenkanssa, sovimme myös, että en julkaise kilpailuun osallistuvista kirjoista kirjoituksia blogissani ennen kuin palkinnon ja kunniakirjan saajat on julkistettu. Tämä hieman kirvelsi mieltäni, vaikka hyvin ymmärsin ja ymmärrän edelleen, että se on viisas ratkaisu. Päätös tarkoitti kuitenkin väistämättä, että blogini kärsi ajoittain kuivista kausista viime vuonna, vaikka luettujen kirjojen lista olikin muhkea. Siitä huolimatta lukijat eivät onneksi ole kokonaan hylänneet blogiani, kiitos siitä kaikille kävijöille ja kommentoijille!

Päätin kuitenkin jo urakan alkumetreillä, että hyödynnän tulokset myös täällä blogissa. Niinpä minulla on nyt valmiiksi kirjoitettuna 71 kappaletta blogitekstejä vuonna 2015 ilmestyneistä kotimaisista dekkareista. Julkaisen ne tämän vuoden kuluessa yksi tai kaksi viikossa -tahdilla tekijän sukunimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä. Poikkeuksen tekevät voittajat. Johtolanka-palkitusta Pauliina SudenTakaikkunasta julkaisen juttuni huomenna ja esikoiskunniakirjan saaneesta Lauri MäkisenÄlykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset perjantaina.

Jutut on siis kirjoitettu heti sen jälkeen, kun olen kulloisenkin kirjan lukenut. Lukemisjärjestys taas vaihteli aika paljon mielialan mukaan. Kustantamot pitivät kiitettävästi huolen, ettei kirjapino päässyt missään vaiheessa vajenemaan, ja loppuvuodesta alkoi tulla hieman kiirekin.

Koska raatilaisena minulla oli velvollisuus lukea kaikki kilpailuun lähetetyt kirjat, ovat niistä kirjoittamani jututkin jonkin verran erilaisia kuin mitä lukijat ovat ehkä tottuneet täällä lukemaan. En enää lukenutkaan kirjoja pelkästään omaksi huvikseni, vaan tarkoitus oli oikeasti punnita niiden laatua ja tehdä myös vertailuja. Siksi joidenkin kirjojen kohdalla sanat voivat olla tämän vuoden kuluessa kovempia kuin ennen. Tarkoituksena ei kuitenkaan ole edelleenkään loukata ketään, vaan koettaa tarkastella teosten vahvuuksia ja heikkouksia rakentavasti. Joissakin teksteissä saattaa tietty turhautuminen kuitenkin paistaa aika selvästikin läpi. Mutta lukekaa itse kaikki vuoden dekkarit!

Koska meitä oli kolme lukijaa erilaisine taustoinemme ja mieltymyksinemme, ei yhden lukijan mielipide päässyt dominoimaan valintojamme. Palkituista kirjoista pääsimme yllättävän helposti yksimielisyyteen. Valintojemme takana on helppo seistä iloisena ja ylpeänä. Upeat romaanit nousivat kärkeen! Onnea, Pauliina Susi ja Lauri Mäkinen!

Palkintojuhlassa tarjoilut kunnossa!

Täytyy tunnustaa, että vaikeimpia asioita raatilaisuudessa on ollut suun kiinni pitäminen! Kumpikin parhaiksi nousseista kirjoistahan julkaistiin jo keväällä, joten on ollut todella tylsää vain nyökkäillä hyväksyvästi, kun niistä on kuullut puhuttavan jossakin. Mieli olisi tehnyt tavalliseen tapaan julistaa isoon ääneen: lukekaa nämä loistavat kirjat! Tietenkään emme heti kirjat luettuamme tienneet, että ne olisivat lopulta voittajat, mutta vahva tunne niiden kuulumisesta kärkijoukkoihin oli kyllä olemassa. Tunne sai vahvistusta muun muassa, kun Mäkisen kirja oli ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolle.

Oli erittäin jännittävää päästä ensimmäistä kertaa mukaan legendaariseen palkitsemistilaisuuteen, jossa voittajien sormenjälki painetaan kunniakirjaan. Perinteisesti tämän tehtävän hoitaa aito ja oikea virkavallan edustaja eli tällä kertaa vanhempi konstaapeli Jukka Hätönen, joka kuvassa ottaa sormenjäljen esikoiskirjastaan kunniakirjan napanneelta Lauri Mäkiseltä. Tehtävä oli mieluinen kummankin osapuolen näkökulmasta, mikä lienee poikkeuksellista!

Kuva Sari Rainio, Siltala.
Kustantamon lupa kuvan käyttöön.

Voittajan kustantamo kuulemma yleensä järjestää palkitsemistilaisuuden, joten tällä kertaa se oli Tammen (Bonnierin) tiloissa. Kustantaja oli kutsunut paikalle median edustajia, meidät raatilaiset ja puheenjohtajan ja muitakin dekkariseuralaisia. Siltala-kustantamosta oli tietysti myös edustusta paikalla. Tunnelma oli lämmin, aluksi hieman jännitystäkin oli ilmassa, mutta virallisen osuuden jälkeen ilmapiiri oli rento kaikkien iloisten kirjaihmisten rupatellessa kilpaa kirjoista ja kiitellessä raatia hyvistä valinnoista.

Tammen johtaja Outi Mäkinen on innokas dekkari-ihminen itsekin ja oli kutsunut paikalle lausuntataiteilija Minna-Maria Mattilan, joka luki pari otetta Takaikkunasta. Lukunäytteet muuten sopivat kirjatilaisuuksiin loistavasti, ja niitä soisi käytettävän paljon enemmänkin. Ensi kerralla palkintotilaisuudessa olisi kiva kuulla näyte myös esikoiskirjasta ja ulkomaisen kirjailijan tuotannosta.

Todella mukavalta tuntui ja tuntuu edelleenkin, että kustantamojen väki on aivan aidosti innoissaan omien kirjailijoidensa menestyksestä Vuoden johtolanka -kilpailussa. Kirjailijat eivät myöskään pidä tunnustusta vähäpätöisenä,vaikka kyseessä ei ole rahapalkinto.

Tässä vaiheessa on hyvä kiittää Suomen dekkariseuraa luottamuksesta ja kaikkia eiliseen palkintojuhlaan osallisia. Hieno vuosi sai arvoisensa huipennuksen!

Pauliina Susi palkintojen kera.

Kiitokseksi siitä, että olet jaksanut lukea tänne asti pitkää vuodatustani, pääset osallistumaan ainutlaatuiseen kirja-arvontaan. Kustantaja Tammi lahjoitti blogiini arvottavaksi yhden kappaleen Pauliina Suden tuoretta Vuoden johtolanka 2016 -palkittua romaania Takaikkuna. Kirjailija signeerasi sen paikan päällä nimenomaan tätä tarkoitusta varten. Kyseessä on siis hieno uniikkipalkinto ja taattu lukunautinto.

Jokainen alle kommentin jättänyt on mukana tämän kirjan arvonnassa, jollei erikseen muuta mainitse. Arvon kirjan ystävänpäivänä ja lukurauhan päivänä eli sunnuntaina 14.2. klo 19 mennessä osallistuneiden kesken. Jos en saa voittajaan yhteyttä viimeistään tiistaina 16.2. osoitetietojen saamiseksi, arvon kirjan uudelleen. Onnea arvontaan!

Oletko tarkistanut, palaako tietokoneesi kameravalo? Seuraako joku tällä hetkellä Sinua tietokoneesi tai älypuhelimesi kautta? Mihin kaikkiin tietoihisi voi päästä sähköisiä reittejä pitkin? Pankkitietoihisi? Terveystietoihisi? Sähköpostiisi? Facebook-tilillesi? Jollet ole tällaisia aiemmin juuri miettinyt, varmasti mietit Pauliina Suden Takaikkunan luettuasi.

Takaikkuna on toimittaja-kirjailija Suden viides romaani. Olen itse lukenut vain Suden esikoisromaanin Ruuhkavuosi (Tammi, 2005), jota markkinoitiin humoristisena ja kepeänä teoksena mutta jota pidin hyvinkin realistisena ja armottomana kuvauksena nykynaisen elämän suorituskeskeisyydestä. Takaikkuna on Suden toistaiseksi laajin teos ja aiheiltaan hyvin ajankohtainen.

Sosiologi Leia Laine on aloittelemassa valtion mahdollisesti rahoittamaa projektia, jossa on tarkoitus auttaa seksinostoon addiktoituneita miehiä. Projektilla on luonnollisesti esikuvansa Ruotsissa, mutta kuten arvata saattaa, Suomessa työ kohtaa ankaraa arvostelua ja vastustusta jo alkumetreillä. Sensaatiokeskusteluohjelmaa vetävä tv-tähti on haistanut kunnon skuupin ja kutsunut Leian haastateltavakseen perjantai-illan ohjelmaansa.

Saman tien helvetti on irti. Leia alkaa välittömästi saada nimettömiä uhkaus- ja solvausviestejä puhelimeensa. Facebook-profiiliin tulee kaveripyyntöjä ja ystävien kannustusviestejä, mutta kuka oikeasti on kuka sielläkään? Viestinnän reaaliaikaisuus näyttäytyy karuna. Jo taksikuski tuntuu tietävän, kenet on tv-studion ovelta kyytiin ottanut. Myös uhkausviestien lähettäjä kertoo tietävänsä, missä Leia asuu.

Lukijan kannalta tilanteen painostavuutta lisää näkökulma, jossa Leian elämää seurataan netin ja älylaitteiden kautta. Land-o on seurannut Leiaa jo pitkään, mutta Leian tv-esiintyminen saa pakkomielteelle aivan uudet kierrosluvut. Kun tv-ohjelman nettisivujen keskustelupalsta räjähtää vihapuheesta, alkaa Land-o ruokkia tilannetta kaikin osaaminsa keinoin. Ja niitä totisesti riittää.

Leian projektin rahoitus on oikeusministeri Tarmo Häkkilän käsissä. Häkkilä on uunituore tehtävässään, sillä puolueen aiempi ministeri on juuri joutunut eroamaan skandaalin takia. Kuopiolaisministeri edustaa nimeämättä jäävää puoluetta, joka vastustaa kiivaasti maahanmuuttoa ja seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksia. Leia Laine on Häkkilälle kuin punainen vaate. Tilannetta ei helpota, että Häkkilä on öisessä kansanedustajayksiössään antautunut nettikeskusteluun nuoren naisen kanssa. Tilanne pääsi pahasti riistäytymään humalaisen ministerin lapasesta, ja jälkikäteen virheen korjaaminen tuntuu käyvän mittaamattoman kalliiksi. Monella tavalla. Onneksi tehokas avustaja tuntuu tietävän oikeat ihmiset.

Kuvioon liittyy vielä Leian lukioikäinen tytär Viivi, joka on luokkatovereittensa kanssa Ruotsin-risteilyllä. Ylisuojeleva yksinhuoltaja Leia näkee painajaisia vaaroista, joihin Viivi voi laivalla joutua, mutta pahimmat painajaiset eivät pääse lähellekään totuutta. Loppumetreillä panokset ovat todella kovat, eikä kukaan tunnu lopulta pitelevän ohjaksia käsissään. Kun tappajan on usuttanut saaliinsa perään, on käskyä vaikea perua.

Yli viisisataasivuinen tiiliskivi piti loistavasti otteessaan. Kevään 2015 hallitusneuvottelujen alkumetreillä luettuna teokseen tuli vielä aimo annos ajankohtaisuuslisää. Suden henkilöt ovat pelottavan todentuntuisia, ja trillerimäisesti kiihtyvä tapahtumien tempo on piinaava. Lopussa tosin on hieman turhan pitkäksi venähtävä häivytysjakso, jossa vielä huolella kurotaan kaikki juonensäikeet yhteen. Sieltä olisi voinut hieman tiivistää.

Vaikka lukija tietää oikeastaan koko ajan hieman enemmän kuin Leia tai ministeri Häkkilä (joka kuvataan muuten varsin vastenmieliseksi mieheksi), säilyy jännitys silti yllättävien käänteiden ja sopivasti lukijalta salattujen yksityiskohtien ansiosta. Internet on tosiaan nykyajan Takaikkuna!

Pauliina Susi: Takaikkuna

Tammi 2015. 555 s.

Arvostelukappale.

Upean kannen on tehnyt Sanna-Reeta Meilahti.

***
Näin siis kirjoitin Pauliina Suden Takaikkunastatoukokuussa 2015, juuri kirjan luettuani. Kuulin kirjasta ensimmäisen kerran toukokuisella Bloggariklubilla, jonka järjestivät Kansallisteatteri ja Bonnier yhdessä. Tilaisuudessa haastateltiin koko joukko kirjailijoita, Pauliina Susi yhtenä heistä. En aivan valtavasti vielä esittelyn perusteella kirjasta innostunut, mutta tällä hetkellä on jo yleistä tietoa, että Takaikkunasta tuli Vuoden johtolanka 2016 -voittaja. Valitettavasti kirja on vajaan vuoden kuluessa muuttunut vain entistäkin ajankohtaisemmaksi ja siinä maalattu pelottava kuva maailmasta entistäkin todennäköisemmäksi ja mahdollisemmaksi.

Pauliina Susi juuri ennen virallista
Johtolanka-pakintojenjakoa
8.2.2016.

Johtolanka-raadin palkintoperustelut on hyvä lainata sellaisinaan tähän, olehan niitä itse ollut mukana sorvailemassa:

Digitaalisen maailman uhat ovat yhtä fantastisia kuin mahdollisuudetkin. Ne koskevat jokaista, jos tuolla jossain on joku, jolla on riittävästi pahaa tahtoa ja taitoa käyttää sitä. Tästä kertoo Pauliina Suden trilleri Takaikkuna, jossa prostituoituja käyttäville miehille tukipalveluja suunnitteleva päähenkilö joutuu nettivelhon uhriksi.

Pauliina Suden romaani erottuu monella tavalla edukseen vuonna 2015 ilmestyneistä suomalaisista dekkareista. Aihe – verkkourkinta – on uusi ja ajankohtainen, ja laajan lähdeaineistonsa avulla Susi pääsee siinä poikkeuksellisen syvälle: hän kuvaa suorastaan pelottavalla tavalla miltei jokaisen arkipäivään kuuluvien verkkosovelluksien tietojen käyttämistä seurantaan ja jopa häirintään.

Susi on myös taitava kirjoittaja. Kirjan tyyli heijastelee tapahtumien etenemistä. Alun kepeähköstä kerronnasta edetään kauhun tunnelmiin sitä mukaa, kun päähenkilön elämä murenee. Hitchcockmaisen tunnelman lisäksi Susi ammentaa aineksia niin politiikan kuin Star Warsinkin elementeistä.

Takaikkuna uudistaa onnistuneesti suomalaista dekkarigenreä. Susi kuvaa arjen muuttumista kauhuksi ilman tavanomaisia ja yleisiä kliseitä. Kyseessä on sekä kaunokirjallisesti taidokas että kansainväliset mitat täyttävä yhteiskunnallinen trilleri.

Palkintotilaisuuden jälkeen meillä raatilaisillakin oli mahdollisuus keskustella kirjailijan kanssa ja kysellä kirjan syntyprosessista. Susi kertoi idean lähteneen liikkeelle netin vihapuheesta ja sen kovenemisesta ja yleistymisestä. Kirjailija väittää olevansa tietoturva-asioissa täysi maallikko, vaikka kirjasta sellaista käsitystä ei saa. Onneksi kirjoittaja voi hyödyntää toisten asiantuntemusta, ja Takaikkunan takaa löytyykin myös esimerkiksi tietotekniikkakirjailija Petteri Järvisen vankkaa osaamista. Susi kertoi myös, että ajatuksena ei ollut kirjoittaa varsinaisesti dekkaria, mutta tarkoitus oli kirjoittaa kirjasta mahdollisimman jännittävä. Siinä Susi on totisesti onnistunut! Aina pitää kysyä myös mahdollisesta jatkosta, ja ilokseni voin kertoa, että sitä on Takaikkunallekintulossa. Lukijat ovat kuulemma ainakin kovasti kyselleet, mitä kuuluu ministeri Häkkilän vaimolle!

Jos kiinnostuit Takaikkunasta, Sinulla on mahdollisuus voittaa itsellesi kirjailijan signeeraama kappale teosta eiliseen Johtolanka-juttuuni kommentoimalla. Muista jättää kommentti sunnuntai-iltaan (14.2. klo 19) mennessä!

Onnittelut vielä kerran Vuoden johtolanka 2016 -voitosta, Pauliina Susi!

”Elämässä on tärkeää erottaa, missä kulkee raja intohimon ja pakkomielteen välillä.”

Paljon olen ehtinyt lukea, mutta koskaan ennen en ole lukenut teosta, jossa rikosta ratkoo suomalainen lähetyssaarnaaja vuonna 1924 Ambomaalla Lounais-Afrikassa. Haluaisin todella tietää, mistä Lauri Mäkinen on saanut idean ja pohjatietonsa esikoisromaaniinsa Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset. Teoksessa siis ratkotaan rikosta, murhia itse asiassa, mutta se on paljon enemmän kuin ’vain’ dekkari - jos tämä ilmaus sallitaan edes lainausmerkeillä.

Kirjan nykyhetki on siis vuosi 1924, mutta tapahtumat alkavat jo melkein neljäkymmentä vuotta aikaisemmin, 1880-luvun lopun Helsingistä. Nuoret miehet opiskelevat lähetyssaarnaajiksi. Kutsumusta ja tiukkaa tahtoa vaaditaan, sillä Afrikan pakanoiden käännyttäminen ei ole helppoa. Sääntönä on ollut, että vaimon saa mukaansa vasta kahden vuoden kenttätyön jälkeen. Jääräpäiselle Tobias Johanssonille tämä ei käy. Hän on rakastunut ja haluaa vaimon mukaansa heti. Muussa tapauksessa saa koko lähetystyö jäädä.

Tapahtumat kuitenkin käynnistyvät vuodesta 1924. Lähetysaseman työntekijä Martta herättää Tobiaksen keskellä yötä: vanha kappeli on tulessa. Palopaikalle rientävä Tobias löytää kappelin pihalta pahoin palaneen tajuttoman naisen, paikallisen kuuluisuuden ja arvovaltaisen Inene Kamenjentyttären. Seuraavana aamuna raunioita tarkastellessaan Tobias näkee, että kappelin sisällä on pahoin palanut ruumis. Kappelin seinä kuitenkin romahtaa ruumiin päälle, eikä siitä jää jäljelle mitään tutkittavaa.

Tobias koettaa saada brittihallintoa edustavan upseerin kiinnostumaan tapauksesta. Oliko raunioihin jäänyt ihminen Inene Kamenjentyttären aviomies? Kukaan muu ei vaikuta olevaan kadoksissa. Vaikeuksia kuitenkin ilmenee, kun paikallisten asukkaiden tietäjä haistaa Martan, Tobiaksen suojatin, noidaksi ja murhaajaksi. Tämä merkitsee kuolemantuomiota, mutta Tobias tekee kaikkensa pelastaakseen Martan.

Tarina etenee vuoroin nykyhetkessä ja menneisyydessä siten, että mennyt vähitellen saavuttaa nykyhetken. Väliin on vielä punottu katkelmia Tobiaksen päiväkirjamerkinnöistä. Rakenne ei ole uusi ja ihmeellinen, mutta Mäkinen saa sen toimimaan täydellisesti. Nykyhetken ihmisten taustat ja motiivit avautuvat pala kerrallaan, ja kuva alkaa hahmottua lukijan päässä vähitellen. Samalla saavat selityksensä Tobiaksen murhatutkimuksen kiemurat. Selvennettäköön, että Tobias ei ole mikään näsäviisas salapoliisihahmo, vaan totinen lähetyssaarnaaja, joka haluaa totuuden esiin suojellakseen omiaan.

Kirjassa tapahtuu useita rikoksia, jotka liittyvät yhteen ja jotka lopussa ratkaistaan. Syyllinen siis selviää. Mutta kuten jo alussa mainitsin, ÄKK, VKK on enemmän kuin lähihistoriallinen rikosromaani. Se kertoo suomalaisten lähetyssaarnaajien mahdottomalta näyttävästä työstä luterilaisuuden levittämiseksi. Suomalaisten oppi on ankaraa ja idealismi erityisesti Tobiaksella korkealla tasolla. Kastetun pitää jättää kaikki vanhaan pakanakulttuuriin liittyvä taakseen ja irtisanoutua täysin vanhoista tavoista ja perinteistä. Tobias saa kuitenkin rankalla tavalla huomata, että ihanteellisuudella on kova hintansa. Oppi voi kääntyä myös opettajaansa vastaan. Mäkinen kuvaa hienovireisesti Tobiaksen ja muiden lähetyssaarnaajien muuttumista ja kasvua, pettymyksiäkin. Arki ja ideat eivät todellakaan aina kohtaa.

Lähetystyö vaikuttaa toivottomalta, sillä heimojen jäsenet eivät näe etua valkoisten uskontoon vaihtamisessa. Usko horjuu monesti, mutta sisulla miehet ja vaimot jatkavat osakseen langennutta tehtäväänsä. Työtä hankaloittavat vielä reviirille tunkevat kilpailijat eli anglikaanit ja erityisesti katoliset. Suomalaiset joutuvat turvautumaan ovelaan politiikkaan taatakseen valtaamansa etupiirin omalle kirkolleen. Uskonto, siirtomaa- ja maailmanpolitiikka sekoittuvat monin tavoin, eikä aina ole ihan selvää, kuka lankoja pitelee.

Kun taustalla vielä on menneen ajan Afrikka tarkasti ja uskottavasti, romantisoimatta kuvattuna, on lopputulos melkoinen lukupaketti. Hyytävimpiä kohtauksia teoksessa on Tobiaksen matka saksalaisten keskitysleirille, jossa on tarkoitus tuhota täydellisesti harmeja aiheuttanut afrikkalaisheimo. Rotusotaa käyvät saksalaiset näyttävät harjoittelevan tulevaa varten… ”Ei ole viisasta lähettää neekeriä asioille sellaiselle alueelle, jossa käydään rotusotaa. Ei siinä ehdi kukaan selvittää sattuuko joku olemaan herero vai ambo. Tappamisen alkuun päässeet sotilaat eivät ole aina niin tarkkoja nyanssien suhteen, kuten varmasti myös ymmärrätte.”

Kansiliepeen perusteella Lauri Mäkinen on ammatiltaan yhteiskuntasuhdekonsultti. Miehellä on takanaan kaksi korkeakoulututkintoa ja työsuhteita ulkomailla. Mikään ei tunnu selittävän, miksi Mäkinen on kirjoittanut tällaisen kirjan. Aamun kirja -ohjelman haastattelussa Mäkinen kertoo, että alkuperäinen idea oli kirjoittaa vaihtoehtohistoria, jossa Suomen oli onnistunut hankkia itselleen oma siirtomaa. Sitten kuitenkin oikea historia alkoi kiinnostaa enemmän. Mielenkiitoinen teos, kerta kaikkiaan!

Lauri Mäkinen: Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset

Siltala 2015. 437 s.

Arvostelukappale.

***
Näin olen hehkuttanut Lauri Mäkisen esikoisromaania vuoden 2015 toukokuussa, tuoreeltaan kirjan luettuani. Intoni Mäkisen teoksen hienoudesta ei ole hiipunut, ja olen todella iloinen, että samaa mieltä kanssani olivat myös toiset Vuoden johtolanka 2016 -raatilaiset. Valitsimme Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyykysetVuoden esikoisdekkari 2016 -kunniakirjan saajaksi. Tässä perustelumme:

Lauri Mäkisen teos Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset on miellyttävä yllätys niin aihepiiriltään kuin käsittelytavaltaan. Tuskin koskaan on kirjoitettu dekkaria, joka sijoittuu lähetyssaarnaajien pariin Afrikassa Ambomaaksi nimetyn Pohjois-Namibian alueelle. Tehtävä tuntuu mahdottomalta, mutta Mäkinen ei tingi kirjallisesta laadusta eikä jännityksestä. Hän kuvaa taidokkaasti ja paneutuneesti suomalaisten 1900-luvun alun lähetyssaarnaajien tavoitteiden ja todellisuuden ristiriitoja, keskinäistä kilvoittelua, afrikkalaisyhteisöjä sekä kristinuskon eri suuntien valtataistelun kaavussa harjoitettua kolonialismia Afrikassa.

Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset uhmaa genrerajoja. Se on yhtä aikaa taidokas rakkauskertomus, jännittävä murhamysteeri ja yhden maailman kattava laajojen mittojen lukuromaani – esikoiseksi täysin ja poikkeuksellisen kypsä teos.

Lauri Mäkinen ja kunniakirja.
Kuva Suomen dekkariseura, Olli Turunen.

Latteaa sanoakin, että seuraavaa kirjaa jo kovasti odottelen.

Hieman heikossa lähtöasetelmassa kirjan kirjoittaja on kiinnostavampi kuin kirja itse. Pahasti ollaan hakoteillä, jos asetelma on edelleen sama silloin, kun kirjan kannet suljetaan.

Valitettavasti näin on Marja-SiskoAallon dekkarin Tappavaa luntakohdalla. Aallon muistan minäkin sukupuolensa korjauttaneena rovastina, joka sittemmin ryhtyi kirjoittamaan dekkareita. Esikoista Murha tuomiokapitulissa (Icasos, 2013) en ole lukenut. Kirja sai lempeän nuivahkot arvostelut, ja jatkoa on siis seurannut.

Tappavaa luntakäynnistyy prologilla Lapin sodan alkumetreiltä surullisesta tapahtumasta, jossa joukko suomalaisia sotilaita törmää saksalaisten jälkeensä jättämään viinavarastoon. Ankarat sotavuodet vaativat veronsa, ja sotilaskuri pettää. Miehet lankeavat ryyppäämään siltä seisomalta. Humalapäissään uhoavat aseistetut, tappamaan koulutetut miehet ovat riski, joka myös laukeaa. Ryypiskelyä hillitsemään tulleet saavat ankean lopun. Veriteot päätetään kuitenkin yksissä tuumin salata.

Nykyhetkessä dekkarin päähenkilö on kuopiolainen vanhempi konstaapeli Anette Savolainen. Naispoliisilla on joukko perhehuolia, kuten sukupuoliset halunsa kadottanut aviomies. Työasiat käynnistyvät tällä kertaa peltikolarista Kanttilan kulmilla. Corolla on hylätty lumipenkkaan onnettomuuden jälkeen, mutta kuljettaja jäljitetään nopeasti. Autosta löytyy jälkiä huumeista, ja kiinni otettu kuljettaja alkaa saman tien pelätä henkensä puolesta niin, ettei enää suostuisi lähtemään putkasta.

Pian saadaan myös ensimmäinen ruumis, kun menestyvän liikemiessuvun jäsen pistetään kylmäksi kotiovellaan. Yllättäen talon näyttävä rouva paljastaa poliiseille, että hienon omakotitalon olohuoneen parketin alla on huumekätkö. Corolla-kuskin ja murhan uhrin välillä on linkki, jonka avulla poliisit koettavat lähteä tapausta ratkomaan. Oikeuslaitos ei kuitenkaan anna pitää ihmisiä putkassa edes näiden itse sitä halutessa, joten uusia uhreja on luvassa.

Aalto luistelee todella ohuella jäällä yhdistellessään Lapin sodan aikaisia tapahtumia seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin toimivaan huumerinkiin. Uskottavuuden rippeetkin varisevat, kun päästään lopullisen ratkaisun äärelle. Ihan kaikkea en sentään sulata, vaikka fiktiolle paljon annan liikkumavaraa! Tarina on todella naiivi.

Mielenkiintoisimmaksi anniksi Tappavassa lumessa jää ristiinpukeutujien elämäntapaan tutustuminen. Poliisit nimittäin törmäävät jo tutkinnan alkumetreillä miehiin, jotka haluavat ainakin välillä pukeutua naisten vaatteisiin. Miten se sitten liittyy itse juonenkulkuun, onkin jo toinen kysymys.

Marja-Sisko Aalto: Tappavaa lunta

Icasos 2015. 248 s.

Arvostelukappale, Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Juttu kirjoitettu 15.6.2015.

Pirkko Arhipanlähes kuusi vuosikymmentä jatkunut kirjallinen ura on ainakin pituutensa puolesta kunnioitettava. Tuotteliaskin Arhippa on, sillä uusimman ’jännitysromaanin’ Kulki kuolema puistotietä kansiliepeessä kerrotaan sen olevan järjestyksessä 37. Toistakymmentä Arhipan teosta olen vuosikymmenten mittaan minäkin lukenut, ja muistiinpanot paljastavat, että kymmenen vuotta sitten luin niitä useamman putkeen. Sitten tulikin stoppi. Cosy mystery -tyyppiset, samankaltaisina toistuvat löyhät juonikuviot edes Naantalin ja Turun maisemissa eivät enää jaksaneet kiinnostaa.

Kulki kuolema puistotietä jatkaa komisario Varpu Ahavasta kertovaa sarjaa. Turkulainen komisario hapuilee edelleen miessuhteissaan ja viettää leppoisaa virkanaisen elämää. Turun poliisia ei Arhipan kirjoissa kiire ahdista eikä resurssipula uhkaa. Muutenkaan Arhippa ei pahemmin panosta poliisityön realistisuuteen. Kännyköitä, tekstiviestejä ja kännykkäkameraa sentään käytetään, ja taidetaan jokin dna-testikin tehdä, mutta eipä juuri muuta.

Puolet kirjasta Varpu lomailee Las Palmasissa työtoverinsa Tiian kanssa. Lukija uuvutetaan perusturistireissun rutiinien kuvauksella. Tosin Varpulla on välillä kummallinen tunne, että häntä tuijotetaan. Sitten hänet yritetään tappaa. Kokeneena komisariona Varpu ei kuitenkaan ilmoita päällekarkauksesta kenellekään. Tekijä tuo hänen mieleensä menneisyyden tapauksen, jossa nuorukainen on uhannut hänen henkeään.

Lomamatkallaan naiset myös törmäävät taannoisesta, edelleen selvittämättä olevasta jutusta tutun naantalilaislesken. Aiemmin naantalilaisessa arvoasunnossa menehtyi epämääräisissä oloissa rikas mies keräilyesineidensä keskellä. Murhattiinko Arto Tuomisto vai oliko kyse onnettomuudesta, on edelleen auki Varpun ja Tiian loman aikaan. Kun naiset palaavat lomalta Turkuun, tapahtuu Naantalissa murha, jonka uhri liittyy läheisesti aiempaan tapaukseen. Puhutetaan henkilöitä, pengotaan piironginlaatikoita ja sitten onkin jo tunnustuksen vuoro.

Tällaisia pehmodekkareita, kotoisia mysteerejä julkaistaan Suomessa melkoisesti. Niillä lienee oma uskollinen lukijakuntansa. Jos kaipaa ihmissuhderomaanin mausteeksi ripauksen murhia, on tässä vastaus siihen tarpeeseen. Tuttua ja turvallista.

Pirkko Arhippa: Kulki kuolema puistotietä

Kustannus-Mäkelä 2015. 223 s.

Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistumine tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Milla Ollikainen: Vesiraukka

Lars Kepler: Hypnotisoija

Kirjablogin vuosi 2015

Kalle Lähde: Happotesti

John Williams: Stoner

Blogistania-palkintoehdokkaani

Henry Aho: Arvet

Robert Galbraith: Pahan polku

Viiden kirjan haaste

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika

Milja Kaunisto: Luxus

Luonnon laki Helsingin kaupunginteatterissa

Neljäntienristeys Turun kaupunginteatterissa

Minna Dufton: Raggarimorsiamen hääopas

Antti Tuomainen: Kaivos

Vuosi kakkua takana eli Johtolanka-raatilaisen tunnustuksia

Pauliina Susi: Takaikkuna

Lauri Mäkinen: Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset

Marja-Sisko Aalto: Tappavaa lunta

Pirkko Arhippa: Kulki kuolema puistotietä