Kirsin kirjanurkka

Hänellä oli omituinen tunne, joka liittyi peiliin: että hän oli koko elämänsä ollut yhdellä puolella peiliä, kun taas kaikki muut olivat olleet toisella, ja nyt lasi oli särkynyt ja paksut sirpaleet lojuivat kaikkien heidän jaloissaan.

Brittikirjailija SadienJonesin tuotannosta suomennettiin ensimmäisenä neljäs teos Ehkä rakkaus oli totta (Fallout, Otava) viime vuonna. Ihastuin Jonesin romaaniin melkoisesti, ja vuodenvaihteessa annoin sille ääneni Blogistanian Globalia -kisassakin. Tämän vuoden alkumetreillä Otava julkaisi Jonesin palkitun (First Novel award -palkinto 2008 Costa Book Awards -kilpailussa) esikoisromaanin Kotiinpaluu(The Outcast).

Usein hieman kummastelen kirjojen suomennosjärjestystä, vaikka toki ymmärrän, että on turvallisinta aloittaa esimerkiksi huomiota jo muualla saaneesta läpimurtoteoksesta ja testata sen avulla vastaanottoa. Tässä tapauksessa esikoiskirja on selkeästi jo ollutkin läpimurtoteos, ja se on poikkeuksellisen hieno esikoiseksi. Tosin Jones ei ole aivan tyhjästä aloittanutkaan, vaan takana on ollut jo esimerkiksi näytelmäkäsikirjoituksia ennen romaanin julkaisemista.

Toisaalta Jonesin tapauksessa epäjärjestyksessä kääntämisestä ei ole haittaakaan, koska romaanit ovat täysin itsenäisiä teoksia eivätkä muodosta mitään sarjaa. Joten napinat sikseen ja asiaan.

Vuonna 1957 Lewis Aldridge, 19-vuotias nuorukainen, vapautuu Brixtonin vankilasta kärsittyään lähes kaksivuotisen rangaistuksensa. Lewis palaa Lontoosta junalla pieneen Waterfordin kylään, mutta kukaan ei ole häntä asemallakaan vastassa. Sattumalta paikalle osunut Tamsin Carmichael, Lewisin isän miljonääripomon vanhin tytär, poimii Lewisin kyytiinsä ja vie tämän kotiin. Kotona vastaanotto on kummallinen. Äitipuoli Alice on hermostunut, isä Gilbert lähinnä vihamielinen.

Varsinaisesti tarina alkaa vuodesta 1945, jolloin Gilbert Aldridge palaa sodasta vaimonsa Elizabethin ja pienen poikansa Lewisin luokse. Mies on ollut sotaretkellä vuosia, eikä Lewis muista isästään oikein mitään. Gilbert ei selvästikään osaa asettua seitsenvuotiaan pojan isän rooliin, vaan isän ja pojan suhde jää etäiseksi. Pieni Lewis kokee, että isä syrjäyttää hänet äidin rinnalta. Gilbert vaatii pojaltaan asioita, joita tämä ei pysty täyttämään. Ristiriita on valmis.

Lukija heitetään siis arvoitusten eteen. Miten kummassa isän ainakin päällisin puolin onnellisesta kotiinpaluusta joudutaan tilanteeseen, jossa Lewis palaa vankilasta kaksitoista vuotta myöhemmin? Minkä kammottavan rikoksen teini-ikäinen poika on voinut tehdä joutuakseen vankilaan? Mitä on tapahtunut pojan äidille Elizabethille ja mistä on putkahtanut paikalle epävarma äitipuoli Alice?

Kaikkiin näihin kysymyksiin annetaan vähitellen vastaukset. Kirjan puolivälin tuntumassa onneton tarina on uudelleen Lewisin kotiinpaluun hetkessä. Silloin tapahtumat saavat kokonaan uutta intensiteettiä. Kahden vuoden aikana on kylässä tapahtunut paljon, ja Lewis on kasvanut ainakin fyysisesti aikuiseksi. Mutta millainen on miehen elämä, jos hänellä on läheisimpien ihmistensä joukossa ikävä Brixtonin vankilaan?

Kotiinpaluu sopii hienosti romaanin nimeksi, mutta huono ei ole myöskään alkukielinen The Outcast, hylkiö. Sillä hylkiö Lewis kotonaan ja kotikylässään totisesti on! Tätä näkemystä painottaa erityisen innokkaasti Lewisin isän pomo, kylän merkkimies Dicky Carmichael, jonka kartanomaisen talon suojissa tapahtuu asioita, jotka eivät kestä päivänvaloa. Katastrofin merkit leijuvat ilmassa vahvoina, mutta kukaan ei tunnu niitä huomaavan tai niistä piittaavan.

Kotiinpaluuosoittaa, että Sadie Jones hallitsee romaanin rakenteen. Tarina on kirjoitettu juuri sopivan rikkonaisesti niin, että lukijalle ei paljasteta kaikkea, vaan hän joutuu itse kokoamaan palaset ja yhdistelemään ne. Silti rakenne ei ole vaikea tai itsetarkoituksellinen.

Vahvimmillaan Jones on kuitenkin hienovireisessä ja herkässä henkilökuvauksessa ja ihmisten toiminnan perustelussa. Kulissien ylläpitäminen on kaikkein tärkeintä. Kun se ei otakaan onnistuakseen, tehdään korjaamatonta vahinkoa yksilöille. Jos pieni lapsi ei osaa ilmaista surua, kauhua ja tuskaa ’oikein’, hän on väistämättä kummajainen.

Jones kuvaa puhuttelevasti 1940–50-lukujen Britannian asenneympäristöä. Traumaattisen kokemuksen kokenutta lasta ei osata auttaa mitenkään. Kun tuska sitten lopulta vuosien piinan jälkeen ryöpsähtää väkivaltaisesti ulos, on tarjolla vain rangaistuksia. Jones kuvaa tätä kaikkea aivan ilmiömäisesti mitenkään selittelemättä, osoittelematta tai saarnaamatta, vain kertomalla. Moneen otteeseen ahdistuin Lewisin ja Carmichaelin perheen nuoremman tytön Kitin puolesta. Teki mieli huutaa: ”Miksi kukaan ei tee mitään?”

Vaikka kirja siis paikoin ahdistikin, se oli kokonaisuutena nautinnollinen lukukokemus. Jones vie lukijan aikamatkalle kadotettuun aikaan Lontooseen ja englantilaiseen pikkukylään. Henkilöt ovat todellisia ja heidän kohtalonsa koskettavia. Hienovaraisesti Jones näyttää syyt henkilöiden toiminnan takana. Lopussa pilkahtaa myös toiveikkuus. Hylkiön ei ehkä tarvitse jäädä lopullisesti hyljeksityksi, kun totuus lopulta paljastuu raadollisuudessaan ja ihmisten silmät aukenevat.

Kotiinpaluusta tehtiin vuonna 2015 kaksiosainen tv-elokuva (BBC1-kanava), joka sai hyvät arvostelut. Sen näkisin mieluusti Suomen televisiossakin. BBC:n sivuilta katsottavissa olevien leikkeiden perusteella elokuva (tai minisarja) vaikuttaa juuri sellaiselta, josta pidän.

Toivon myös, että Otava pitää Jonesin julkaisulistallaan. Suomentamista odottavat siis edelleen teokset Small Wars ja The Uninvited Guests. Lisääkin Jones kirjoittanee! On aika hienoa huomata löytäneensä jälleen yhden uuden suosikkikirjailijan.

Sadie Jones: Kotiinpaluu (The Outcast)

Otava 2016. Suom. Marianna Kurtto. 361 s.

Ostettu.

Jos se taivaan ukko oli olemassa, sen täytyi olla aika vittumainen äijä.

Ajatus, joka oli tullut mieleen jo sotareissullakin pariin kertaan.

Eikö silläkään nyt parempaa tekemistä ollut kuin häntä vaivata, loputtomiin?

Raumalaisen Tapio Koivukarin tuotantoon tutustuminen on ollut jo pitkään tehtävien juttujen listallani. Olen jo aiemmin hankkinut yhden hänen teoksensa hyllyyni odottelemaan lukuvuoroa, jota ei vielä toistaiseksi ole tullut. Kun Koivukarin Unissasaarnaaja voitti Runeberg-palkinnon, oli lopulta tartuttava toimeen. Onhan palkittujen kirjojen lukeminen jo perinne.

Unissasaarnaaja kertoo nimensä mukaisesti nuoresta, vain 13-vuotiaasta Tuulikki Heinosesta, joka alkoi vuonna 1949 Nihtamon kylässä pitää saarnoja horrostilassa. Saarnoissaan Tuulikki kehotti luopumaan maallisesta ja käymään ahtaasta portista. Hän myös ennusti maailmanloppua tulevaksi vuonna 1950.

Ihan tyhjästä sairaalloisen ja poikkeuksellisen herkän tytön taipumukset eivät tulleet, sillä isä Jussi muistelee monen otteeseen, että suvussa on aiemminkin ilmennyt samankaltaisia ominaisuuksia. Hänellä itsellään niitä ei ole yhtään. Tuuri-Heinoseksi kutsutulla Jussilla on sen sijaan oma sotamenneisyytensä, josta mies mieluiten itse vaikenisi.

Punertavahiuksinen ja pitkään yöpaitaan puettuTuulikki on monen sanankuuloon tulevan mielestä kuin taivaan enkeli. Tätä mieltä on ainakin nuori karjalaisevakko Jaakko Kopra, joka saapuu yhä uudelleen kuuntelemaan Tuulikin saarnoja. Sana saarnaajasta leviää kulovalkean tavoin, ja pian asustustilan pihan perunamaakin on tallottu kivikovaksi tantereeksi, kun väki tungeksii uteliaana ja janoovana Tuulikkia ja muita paikalle rientäneitä saarnaajia kuuntelemaan.

Tuulikin saarnaaminen mullistaa koko perheen elämän lopulta juuria myöten. Jussi huomaa olevansa kuin tuuliajolla toisten vietävissä. Äiti Veera koettaa pitää ohjaksia ja aloittaa saamiensa neuvojen perusteella kolehtien keräämisen. Voiko näin koottu omaisuus koitua onneksi haltijalleen? Toimiiko Veera tyttärensä saarnojen ohjeitten mukaan?

Koivukarin Nihtamon kylä on fiktiivinen mutta kovin todentuntuinen paikka elävine henkilöineen.Unissasaarnaaja on matka Suomen lähimenneisyyteen. Jussi Heinosen kautta kurkistetaan hiljattain käytyyn mielettömään sotaan ja sen jälkivaikutuksiin. Myös evakkojen karut sotakokemukset nousevat esiin Jaakko Kopran kautta.

Santala tiesi senkin, että oma isäni oli kaatunut Kannaksella. Ehkä sen tähden tai muusta syystä hän sanoi kerran sanankuulijoita kuljettaessamme, että sodan käyneenä hän ei voinut olla ajattelematta toisella tavalla Jumalasta kuin ennen. Ei se niin mene, että hyvät tai uskovaiset pärjäisivät tai saisivat enemmän jotain varjelusta. Sodan sattuma on sokea, reilu se ei ainakaan ole.

Tarina laajenee vielä muillekin sivupoluille. Lukijalle paljastuu, miksi Jussi on saanut niin poikkeuksellisen näyttävän vaimon kuin Veera. Vaimon sulhanen on aikanaan lähtenyt siirtolaiseksi Australiaan, ja Veeran on ollut tarkoitus seurata. Elämä on kuitenkin mennyt toisin. Yksi kylän miehistä palaa seitsemäntoista vuoden jälkeen Australiasta, ja hänen tarinansa kerrotaan lukijalle.

Kaikki nämä näkökulmat tekevät Unissasaarnaajasta hieman epäyhtenäisen, rönsyilevän kokonaisuuden. Toisaalta taas Tuulikin saarnakohtaukset toistuvat lukuisia kertoja hyvin samansisältöisinä, eivätkä vanhahtavalla kielellä toistellut fraasit jaksa kiinnostaa moneen kertaan toisteltuina.

Silti aihepiiri on todella mielenkiintoinen. Koivukari kuvaa hyvin tarkkanäköisesti uskonnollisen hurmoksen syntymekaniikkaa ja toimintaperiaatteita. Saarnaavat lapset olivat ihmisille jo tuttu ilmiö, sillä samoihin aikoihin maassa kiersivät kartanolaiset lapsisaarnaajineen. Myös Maria Åkerblomin tarinaan viitataan teoksessa moneen otteeseen. Osa yleisöstä on liikkeellä vilpittömin mielin ja haluaa nähdä ja kokea hengellisen elämyksen, mutta osa on avoimen kriittistä yleisöä. Oma lukunsa ovat ne, jotka haluavat oman osuutensa tuotosta. Ja kenties jotain muutakin.

Tapahtumat lähtevät vyörymään apokalyptisella voimalla, kun Tuulikki saa ohjeet, että hänen on lähdettävä seuraajineen matkalle kohti pohjoista. Määränpäänä on tunturin huippu, jossa jokainen joutuu uhraamaan kalleimpansa. Lopun tuhon saattaa tarkkaavainen lukija aavistaa.

Olen Runeberg-ehdokkaista lukenut vasta Pauliina Vanhatalon teoksen Pitkä valotusaika, jonka itse kyllä olisin rankannut tämän edelle. Koivukarin teoksiin aion kuitenkin vielä palata, sen verran vakuuttava teos Unissasaarnaajaon.

Tapio Koivukari: Unissasaarnaaja

Johnny Kniga 2015. 331 s.

Ostettu.

Tuotteliaan ja monipuolisen Tapani Baggen tuotanto on jäänyt omassa lukuhistoriassani jonnekin sivupolulle, sillä muistaakseni olen lukenut joskus jonkin nuortenkirjan ja muutaman satunnaisen novellin jostakin novelliantologiasta. Niinpä Pieni talvisota, joka on jo kahdeksas osa niin sanottua Hämeenlinna noir -sarjaa, on minulle ensikosketus Baggen varsinaiseen dekkarituotantoon. Pieni talvisota on itsenäinen teos, mutta siitä kyllä huokuu läpi oletus, että ainakin osa henkilöistä ja heidän taustoistaan on jollain tavalla tuttu lukijalle. Henkilöitä ja tapahtumapaikkoja on runsaasti.

Kirjailijan kotisivuilla kerrotaan, että hän on kirjoittanut jännitystä ja huumoria kaikenikäisille, ja ainakin Pienessä talvisodassa jännitys ja huumori yhdistyvät. Kirjan nimi viittaa moottoripyöräjengien välienselvittelyyn, joka puhkeaa pieneksi talviseksi sodaksi Hämeenlinnassa. Kaupungin oma jengi Mustat enkelit on hajaannuksen tilassa sen pomon tultua linnassa uskoon. Ei auta, vaikka vaimo Erja koettaa pitää narut käsissään. Alaiset sooloilevat ja sössivät. Lisäksi keravalainen iso Tigers-jengi koettaa vallata Hämeenlinnan omaksi reviirikseen.

Mustien enkelien Tikan ja Masalan tehtävänä on pelotella Tigersien tiliin huumeita myyvää kaveria hämeenlinnalaisen lähiön pommisuojassa. Joku on kuitenkin askeleen edellä kaksikkoa. Huumekauppias on jo tapettu, mutta Tikka päättää hyötyä tilanteesta ja ampuu valmiisiin reikiin uudelleen saadakseen tapon omiin nimiinsä. Mutta huumerahat ovat kadonneet kuin tuhka tuuleen. Lukija tietää, kuka ensimmäinen tappaja oli ja miksi hän tappoi, mutta poliisille kuvio aukenee vasta aivan loppumetreillä, jengiläisille ei vielä silloinkaan.

Taposta ja rahojen katoamisesta lähtee kuitenkin vyörymään tuhoisa tapahtumasarja, jonka tuoksinassa ruumiita tulee pinoittain. Mustien enkeleiden miehistöpula on huutava, ja Erjan on turvauduttava jopa kiristykseen saadakseen jonkun luotettavan oloisen kaverin jengin johtajan paikalle vaikka vähäksikin aikaa. Paikalle osuu Allu Nygren, pikkuroisto, joka on aina koettanut vältellä jengejä kuten kaverinsa, suurperheen perustanut Jarkkokin. Erjalla on kuitenkin tietoa, joka pitää Allun visusti pihdeissä.

Lukijaa pyöritetään milloin kenenkin matkassa niin jengien päämajoissa, asekaupoilla kuin poliisin polttareillakin. Juonilinjoja on useita, ja ne luonnollisesti kiertyvät tavalla tai toisella yhteen. Varsinainen pääjuoni eli jengien välienselvittely saadaan jonkinlaiseen pakettiin ja poliisi jonkin roiston sumppuunsakin, mutta osa langoista jää roikkumaan irralleen, joten tarina saanee jonkinlaista löyhähkön itsenäistä jatkoa aikanaan.

Baggen tyyli on miellyttävän persoonallista, ainakin, kun ei ole aiempia dekkareita lukenut. Kieli on taloudellista mutta värikästä, ja vitsejä viljellään mutta kohtuudella, oivaltaen. Huumori on salaivallista, ja ruumiskasojen välissä välillä karmivahkoakin. Roistoista ei anneta kaksista kuvaa, ainakaan älynlahjojen osalta. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää koko tarinan matkalle. Koko sarjan tuntevalle lukijalle kirja antanee ensikertalaista enemmän.

Tapani Bagge: Pieni talvisota

CrimeTime 2015. 252 s.

Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Tasan vuosi sitten kirjoitin Kalevalan päivän kunniaksi samaisena päivänä virallisesti julkistetusta Mervi Heikkilän nuortenromaanista Louhen liitto. Olen kuvaillut teosta vetäväksi nuortenromaaniksi, joka ammentaa kalevalaisesta kansanperinteestä ja suomalaisesta mytologiasta raikkaasti ja tuoreesti. Täsmälleen samat määreet sopivat Louhen liiton eilen ilmestyneeseen itsenäiseen jatko-osaan Tuonella kulkijat.

Lukija tapaa aiempia tuttujaan, kuten päähenkilön kuusitoistavuotiaan Roonan ja tämän valokuvausta ja suunnistusta harrastavan ystävän Aleksin. Roona sai Louhen liitossa tietää erikoisesta syntyperästään. Hänen vanhempansa ovat Vanhoja, kuolemattomia jumalolentoja, jotka vaalivat Louhen perintöä keskuudessamme omien sääntöjensä mukaan. Roonan biologinen äiti antoi tyttönsä vauvana tavallisen ihmisnaisen hoiviin, mutta aikuisuuden kynnyksellä alkaa olla aika vihkiä tytär salattuihin tietoihin. Ne eivät kuitenkaan ole mitenkään vaarattomia, kuten edellisessäkin kirjassa saatiin huomata.

Tällä kertaa Roona matkustaa Turkuun isänsä Eerikki Puujumalan, turkulaisen antikvariaatin omistajan luo syyslomallaan. Tunnelma on kuitenkin kaupungissa heti kummallisen painostava, ja Roona aavistaa pahaa. Myös suunnistusleirille suuntaava Aleksi aistii, että jokin uhkaa Roonaa. Tyttö suunnistaa pääkirjaston liepeillä sijaitsevaan isänsä antikvariaattiin, mutta siellä häntä kohtaa lohduton näky: koko kauppa on myllätty, Louhen liiton asiakirja on kadonnut, samoin isä.

Kohtaamansa kiehtovan Sampsan kanssa Roona alkaa selvittää, mitä Eerikille on tapahtunut. Luvassa on taas vauhdikas ja mystinen seikkailu niin Turun salaisissa maanalaisissa käytävissä kuin Tuonelassakin. Lukijalle on iloa Kalevalan tarinoiden pääpiirteittäisestä tuntemisesta, mutta välttämätöntä se ei ole. Myös Turun keskustan tunteville kirja on herkkua! Seuraavalla kerralla Aurajoen tuntumassa kulkiessaan saattaa vilkuilla tuttuja paikkoja hieman toisin silmin…

Lainaan hieman soveltaen vielä, mitä vuosi sitten sanoin Louhen liitosta, koska se sopii niin hyvin myös Tuonella kulkijoihin:

Tuonella kulkijat sopii mainiosti koululukemistoksi esimerkiksi virittelemään tunnelmaa ennen kansanperinnejaksoa. Kirja on sopivan lyhyt ja etenee jouhevasti, joten sen lukee hieman heikompikin lukija nopeasti. Luvut ovat napakoita, parhaimmillaan parin kolmen sivun mittaisia, eikä henkilöitä ole liikaa.

Tuonella kulkijat on pienen Haamu-kustannuksen julkaisema teos. Haamun tuotantoon kannattaa muutenkin tutustua. Esimerkiksi koulukäyttöön sopivaa materiaalia tuntuisi olevan tarjolla enemmänkin. Äidinkielen opettaja Jaana Ala-Huissi on koonnut Tuonella kulkijoihin vapaasti hyödynnettävän tehtäväpaketin. Kirjaan on tehty myös traileri.

Mervi Heikkilä: Tuonella kulkijat

Haamu 2016. 159 s.

Arvostelukappale.

Louhen liitto ja Tuonella kulkijat sopivat siis mainiosti yläkouluun Kalevalan ja kansanrunouden opetuksen yhteyteen. Hieman vaativampaa luettavaa kaipaaville suosittelen Jenna Kosteen teoksia Lautturi(Robustos, 2014) ja Marrasyöt (Robustos, 2015).

Valta ja vallankäyttö ovat näkymättömiä. Vain seuraukset näkyvät.

Uusia kotimaisiakin dekkarikirjailijoita tuntuu putkahtelevan kuin sieniä sateella. Kirjahyllyyni olen säilönyt Jyrki Erran esikoisteoksen Kaunasin sivut odottelemaan niitä kuuluisia parempia aikoja, jolloin on aikaa lukea rästiin jääneitä kirjoja. Nyt luettuani Erran toisen romaanin Berliinin ajokoirat (Otava, 2015) huomaan, että esikoisteos onkin ilmestynyt jo vuonna 2012. Aika tosiaan rientää!

Jyrki Erra on koulutukseltaan arkkitehti. Juuri muuta kirjailijasta ei sitten kustantajan sivuilla tai kirjan kansiliepeessä paljastetakaan, eikä se tarpeen edes ole. Teoksethan puhuvat puolestaan.

Berliinin ajokoiraton kansainvälisen vakoilutrillerin muotoja noudatteleva jännitysromaani. Jos Kaunasin sivut, jota siis en vielä ole lukenut, muistuttaa tunnelmaltaan Umberto EconRuusun nimeä, nousi minulle Berliinin ajokoiria lukiessani useita kertoja mieleen Carlos Ruiz ZafóninTuulen varjot. Ja tämä on positiivinen arvostelma, sillä Tuulen varjot on lempikirjojani.

Tapahtumat sijoittuvat vuoden 1989 syksyn Berliiniin. Ajankohdan valinta on osunut nappiin. Euroopan historian merkkihetki on ovella, ja muutoksen värinä on aistittavissa selvästi. Eri asia sitten on, ketkä uskovat, että kaikki voi muuttua perusteellisesti hyvinkin nopeasti. Lukijalla on tässä selkeä etulyöntiasema, koska hän tietää, mitä on tapahtumassa ja voi pureskella kynsiään seuratessaan henkilöiden räpistelyä epätietoisuudessaan.

Kirjan päähenkilö on päälle kolmikymppinen Max, joka on isänsä kanssa asunut 1960-luvulla Berliinissä. Isä on ollut menestyvä näyttelijä Saksassa, mutta ura ja elämä ovat kääntyneet luisuun Suomeen paluun jälkeen. Isän ja pojan välit ovat olleet huonot, jopa poikki pitkään, mutta nyt isä on niin huonossa kunnossa, että on aika koettaa paikata se, minkä vielä voi. Sovinnoneleeksi isä tarjoaa Maxille ennakkoperintönä Berliinin-asuntoa, joka jostain kumman syystä on vielä tallessa. Kaiken muun isä on vuosien saatossa juonut. Perinnön ehtoihin kuuluu, että Max matkustaa Berliiniin ja hävittää kaikki isänsä vanhat paperit.

Elokuussa 1989 Max siis matkustaa Berliiniin ja palaa nostalgisiin lapsuusmaisemiinsa. Hän alkaa käydä läpi ison asunnon loputtomalta tuntuvaa tavaramäärää ja yrittää toteuttaa isänsä toiveen. Papereiden hävittäminen kuitenkin pysähtyy, kun Max löytää puolet vuosikymmenten takaisesta kirjeenvaihdosta. Kyse on selvästikin rakkauskirjeistä. Kuka oli isän salaperäinen rakastettu Liebe B.? Max ottaa yhteyttä opiskelukaveriinsa Iiroon, joka työskentelee Berliinissä ison lehden toimittajana. Iiro antaa Maxille vinkin, jota seurata, mutta varoittaa tätä samalla. Menneisyyden penkominen ei ole turvallista. Maxin on kuitenkin saatava tietää, koska hän haluaa ratkaista isänsä arvoituksen.

Max seuraa saamiaan vihjeitä teatteritarvikeliikkeeseen, jonka omistaja suhtautuu vieraaseen kyselijään vähintäänkin vihamielisesti. Oikean suosituksen mainittuaan Max kuitenkin saa luettavakseen kummallisen vanhan käsikirjoituksen, jonka kätkettyjen ohjeiden avulla hän päätyy lopulta kummalliseen goottilaista kauhukartanoa muistuttavaan Palazzo Erebiin. Valtava vanhan palatsi on kummallinen reliikki, joka on joutunut Berliiniä jaettaessa rajalinjalle kiistakapulaksi. Vaikutusvaltainen omistajasuku on vaikuttanut siihen, että rakennus on saanut jäädä paikalleen, muuri vain on vedetty sen läpi. Osa rakennuksesta on siis kirjaimellisesti naapurivaltion puolella. Tässä palatsissa kauhua eivät levitä kummitukset vaan diktatuuri lonkeroineen.

Kummallisuutta ja kauhua lisää vielä se, että palatsin viimeisin isäntä on kadonnut jäljettömiin vuosikymmeniä sitten. Kukaan ei tiedä eikä edes vihjaile, mikä von Erebin kohtalo on ollut. Samalla tavalla kateissa on miehen korvaamaton käsikirjoituskokoelma.

Max huomaa tempautuneensa vaarallistakin vaarallisempaan leikkiin korviaan myöten, ja pelissä hänen tai hänen läheistensä henki on vain pikkurahaa. Miten voi pelata tuntematta sääntöjä? Pystyykö edes kuolemansairas isä pelastamaan tilanteen?

Pidin Erran kerronnasta kovasti. Erra kirjoittaa juuri sopivan laveasti minun makuuni. Matka lähihistoriaan on kiehtova, ja kulttuuriviittaukset kirjallisuudesta teatteriin ja arkkitehtuuriin (josta Erra kirjoittaa rakkaudella) ovat kutkuttavia. Henkilökuvaus on onnistunutta, ja kiinnyin kovasti Maxiin. Halusin, että hän selviäisi ja voisi vielä olla onnellinen ja turvassa. Historia kuitenkin kulkee vääjäämätöntä latuaan yksilön tarpeista ja toiveista piittaamatta.

Juoni on sopivan koukeroinen yllätyskäänteineen, ja palatsin salaperäisyys tuo mukaan mukavaa karmivuutta. Arvoitukset ja poliittiset juonittelut, joilla on omat pitkät laahuksensa menneisyydessä, kietoutuvat yhteen. Hieman karsastin kliseiseltä vaikuttavaa vanhaa käsikirjoitusta, joka toimii avaimena, mutta menköön nyt sekin. Oivallinen paketti!

Jyrki Erra: Berliinin ajokoirat

Otava 2015. 441 s.

Arvostelukappale.

Luin aikoinaan Juha Itkosen esikoisromaanin Kaikkien aikojen pyhiä (2003, Tammi) melko tuoreeltaan, koska meillä oli töissä innokas joukko, joka päätti lukea kaikki silloiset Finlandia-ehdokaskirjat. Itkosen kirjailijanuran alku oli siis loistokas: kerta rykäyksellä F-ehdokkaaksi ja päälle vielä Kalevi Jäntin palkinto. Muistaakseni en olisi itse tuolloin valinnut Itkosen kirjaa Finlandia-voittajaksi, vaan taisin veikata peräti voittajaa eli Pirkko SaisionPunaista erokirjaa (2003, WSOY).

Sittemmin olen kirjoittanut lehtiarvion kaikkiaan kolmesta Itkosen romaanista eli teoksista Kohti (2007, Otava), Hetken hohtava valo (2012, Otava) ja Ajo (2014, Otava). Tästä joukosta olen eniten pitänyt keskimmäisestä. Olen kirjoittanut siitä muun muassa näin:

”Teos on myös tutkielma isän ja pojan vaikeasta suhteesta. Eskon musertava varjo tuntuu tukahduttavan erityisesti Esan alleen. Toisaalta siellä varjossa rimpuilee myös vaimo Liisa. Ihmissuhteisiin kuuluva puhe on Eskolta jäänyt oppimatta, eikä Esakaan siinä kovin hyvä ole: ”Kaikki tärkeä jää aina sanomatta. Kaiken olennaisen, sen mistä todella pitäisi puhua, ihmiset pitävät sisällään. Sen takia elämä on sellaista kuin se on. Haparointia pimeässä. Yhtä jatkuvaa väärinkäsitystä.”

Itkonen on jälleen kirjoittanut vaikuttavan ja nautittavan romaanin. Henkilökuvauksen ohella vahvaa on tarkasti piirretty ajankuva.”

Itkosen uran alkupään suuri menestysteos, jopa läpimurto, Anna minun rakastaa enemmän on kuitenkin aikanaan jäänyt väliin. Sitä ovat monet kirjanystävät kehuneet kovasti ja on jopa hieman kohotettu kulmia, kun on käynyt ilmi, että juuri se Itkonen on jäänyt minulta lukematta. Niin paljon asia on kuitenkin vuosien mittaan edennyt, että kirjan pokkariversio on telakoitunut jossain vaiheessa kirjahyllyyni.

Itkos-fanien suureksi riemuksi kyseiseen kulttiteokseen on tänä keväänä tulossa jatkoa nimellä Palatkaa perhoset. Kustantajan järjestämien tulossa olevien julkkareiden ohjelma on hulppea, ja harmittaa todella, että en pääse paikan päälle kirjan ilmestymistä juhlistamaan. Olen kuitenkin päättänyt kirjan lukea heti tuoreeltaan, joten nyt oli korkea aika paikata jälleen yksi ammottava aukko reikäisessä sivistyksessäni. Anna minun rakastaa enemmän kuului siis menneen talvilomani lukemistoon.

Lukiessani en voinut olla miettimättä, kuinka paljon vaikutusta oli lukuajankohdalla ja sillä, millainen lukija olen nyt verrattuna kymmenen vuoden takaiseen aikaan. AMRE on aikalaisromaani, eli teoksen nykyhetki ulottuu miltei kirjan julkaisuhetkeen 2000-luvun alkuvuosiin ja menneisyyttä kelataan auki maltillisesti, ’vain’ jonnekin 1970-luvulle asti. 1990-luvun lama toimii yhtenä merkittävänä vedenjakajana tarinassa aivan kuten Hetken hohtavassa valossakin.

Myös Hämeenlinnalla on keskeinen osuutensa tarinassa, vaikka merkittävä osa tapahtumista sijoittuukin New Yorkiin. Sallan lukupäiväkirja -bloginSalla pitää tätä piirrettä raikkaana tuulahduksena suomalaisessa kirjallisuudessa, koska hän on lukenut teoksen tuoreeltaan. Nyt lukiessani en tätä sen kummemmin noteerannut, koska on helppo suoralta kädeltä luetella useitakin tuoreehkoja kotimaisia teoksia, jotka sijoittuvat New Yorkiin tai vaikkapa Lontooseen.

AMREn päähenkilöt ja minäkertojat ovat Leena Vaahtera ja Antti Salokoski. Heitä yhdistää Suvi, Leenan ainoa lapsi ja Antin nuoruuden suuri rakkaus. Lahjakas ja kaunis Suvi on toteuttanut sen, mistä miljoonat taitavat haaveilla: hänestä on tullut supersuosittu lauluntekijä ja laulaja. Kyse ei ole mistään kotikutoisesta iskelmätähteydestä vaan ihan oikeasta amerikkalaisesta unelmasta. Tarina kuitenkin alkaa lehtileikkeellä, jossa kerrotaan Summer Maplen alias Suvi Vaahteran mystisestä katoamisesta Afrikan-vierailullaan. Espoolaisessa lähiössä kolmikymppinen Antti on huolesta sairaana vaimon valvovan silmän alla, ja huolissaan on tietysti myös äiti Leena. Onko Suvi enää hengissä? Vai onko kyseessä vain julkisuustemppu levymyynnin vauhdittamiseksi?

Kummankin näkökulmista aletaan keriä tapahtumia auki alusta käsin. Alku on siis eri kohdissa: Leenalla jossakin nuoruudessa, kun hän on aikoinaan kohdannut Suvin isän Riston, rakastunut ja mennyt naimisiin, Antilla myöhäisteini-iässä, kun hän varsinaisesti kohtasi Suvin. Kumpikin kertoo tarinaa Suvista ja tämän ällistyttävästä urasta ja samalla omista vaiheistaan. Siinä sivussa Itkonen tulee analysoineeksi pikkukaupunkilaisuutta ja suomalaisuutta sekä piirtäneeksi tarkkaa ajankuvaa, kuten hänellä on ollut tapana kaikissa lukemissani teoksissaan.

Oma keskeinen osuutensa romaanissa on musiikilla. Sitä kuunnellaan, sitä soitetaan, sitä sävelletään. Ollaan mukana bänditreeneissä ja isoilla keikoilla sekä studioissa. Musiikkibisnestä valotetaan eri kulmista huolella ja perusteellisesti, asiantuntevastikin. Tämä selittynee Itkosen omalla bänditaustalla sekä pitkähköllä musiikkitoimittajauralla. Tämä myös jakanee lukijoita. Itse olen musiikin suhteen kuin Antin vaimo Elisa, joka kuluttaa musiikkia kuin purukumia, arkisena hyödykkeenä, johon ei sen kummempia intohimoja liity. Siksi kirjan tiheät musiikkiviittaukset ja perusteelliset kuvaukset eivät minua oikein jaksaneet puhutella. Musiikista paremmin perillä olevia ja siihen intohimoisemmin suhtautuvia nämä osat teosta koskettavat varmasti aivan toisella tavalla.

Yllä lainaamani sitaatti Hetken hohtavasta valosta sopisi motoksi myös AMREen. Perheet ovat ihmissuhdeyksiköitä, joissa vuorovaikuttaminen on selvästi aliarvostettua. Vanhempien ja lasten suhteet ovat vähintäänkin kompleksisia, eivätkä aviopuolisot sen paremmin saa oikein mitään tärkeää toisilleen sanottua. Maallisen kerääminen on tärkeämpää kuin läheisistään huolehtiminen, vaikka tarkoitus olisikin perimmältään juuri huolehtia ja osoittaa rakkauttaan haalimalla mammonaa. Elämä on yhtä jatkuvaa väärinkäsitystä.

En siis mitenkään mykistynyt ihastuksesta AMREn äärellä, kuten en ole ihan muidenkaan Itkosen teosten äärellä mykäksi mennyt, vaikka niiden laadun tunnistan. Eniten pidin jälleen hienosta ajankuvasta ja henkilöistä myös. Ylipäätään Itkonen kirjoittaa kompastelematta, ja AMREssa myös juoni vetää keskimääräistä Itkosta tehokkaammin, ja Itkonen onnistuu myös kohtalaisen hyvin jallittamaan lukijaa melko pitkälle. Pidin myös teoksen rakenteesta. Sekaan harkiten sijoitetut fiktiiviset lehtileikkeet toimivat hyvin ja avaavat tarinaan vielä mediankin näkövinkkelin. ”Typerät reportterit, lehtien apinat. Mieluummin ampuisin itseäni jalkaan kuin olisin toimittaja.”

Lienen valmis kohtaamaan seuraavan Itkosen.

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän

Teos 2005. 398 s.

Ostettu.

Lopeta tuo itkeminen. Itse sinä väitit, että naisten kyyneleet ovat tragediaa, mutta miehen vollotus farssia. Ei täällä kenelläkään ole helppoa, mutta ei elämää kannata muistella vastoinkäymisten ketjuna. Sellaista ei mieli kestä.

Kaksi vuotta sitten ihastuin ikihyviksi Tommi Kinnusen esikoisromaaniin Neljäntienristeys. Kirjoitin silloin siitä monisanaisen blogitekstin ja niukemman version paikallislehden kulttuurisivuille. Muutkin kuin minä olivat avoimesti lääpällään kirjan edessä, eivätkä syyttä ollenkaan. Syksyllä teos ansaitusti nostettiin Finlandia-palkintoehdokkaiden joukkoon, mikä ei ollut mikään vähäinen ansio sekään, kun ottaa huomioon vuoden 2014 kirjasadon korkean tason. Samaten Neljäntienristeysoli Hesarin esikoiskirjapalkintoehdokas.

Luin kirjan ja rakastuin siihen. Hankin myöhemmin myös äänikirjaversion, ja sen kuunteleminen vain vahvisti käsitystäni tarinan hienoudesta. Kun kuulin, että kirjasta on tulossa näytelmäversio Turun kaupunginteatteriin, varasin heti liput. En pettynyt näytelmäänkään. Olin vaikuttunut.

Tästä asetelmasta lähdin suurin odotuksin mutta myös hieman pelokkainkin mielin lukemaan Kinnusen toista romaania Lopotti. Täyttyisivätkö jo osittain kohtuuttomiksikin kohonneet odotukseni? Tulisinko pettymään? Entä jos Lopotti olisikin vain huonohko toisinto Neljäntienristeyksestä? Miksi ylipäätään kirjoittaa menestyneelle esikoisteokselle jatkoa, itsenäistäkään? Eikö kirjailijalla ollut yhtään tuoreempia ideoita?

Lukijan rimakauhu! Ihan oikeasti aloin hieman epäröidä uunituoreen lehdistökappaleeni äärellä. Sitten sain sovittua, että kirjoitan blogitekstin lisäksi arvion paikallislehteen, joten ihan velvollisuudesta rohkaisin mieleni ja avasin kannet. Eihän lehtiarviota voinut kauheasti viivyttää, kun teoksesta kirjoitettiin ja puhuttiin jo joka puolella.

Hyvin nopeasti kävi ilmi, että kaikki pelkoni oli ollut täysin turhaa. Kinnusen tekstin taika toimi jälleen. Tempauduin tarinan ja kielen vietäväksi, vaikka alkuun koetin pitää jonkinlaista analyyttistä etäisyyttä. Itse asiassa loppuun päästyäni oli todettava, että taisin pitää Lopotista aavistuksen enemmän kuin Neljäntienristeyksestä. Tosin kokemuksia on epäreilua vertailla vielä. Pitää ensin kuunnella Lopotinäänikirjaversio ja katsoa näytelmä (hymiö tähän!).

Lopotin rakenne on toisenlainen kuin Neljäntienristeyksen. Näkökulmia on vain kaksi ja ne limittyvät. Samalla kronologia on rikottu. Päähenkilöt eli minäkertoja Helena ja ulkopuolelta kuvattu Tuomas ovat eri sukupolven edustajia. Pidin tästä, koska tarina on jotenkin Neljäntienristeykseen verrattuna ehyempi. Kahden henkilön kautta päästään syvemmälle, eikä aikahaarukkakaan leviä mahdottomaksi.

Helena ja Tuomas ovat kumpikin Neljäntienristeyksen lukeneille tuttuja, mutta mitään ei haitanne, vaikka aloittaisi heidän tarinansa seuraamisen Lopotista. Teokset ovat ihan aidosti itsenäisiä osia sukutarinassa. Helena jää Neljäntienristeyksessäsivupolulle, kun hänet lähetetään lapsena Helsinkiin sokeainkouluun. 1940- ja 1950-luvuilla välimatka Helsingin ja Kuusamon välillä on ollut hirmuinen, ainakin tavallisilla kansalaisilla.

On kahdenlaisia ihmisiä, niitä jotka lähtevät ja niitä jotka jäävät. Lähteneet kaipaavat aina takaisin sinne, mistä repäisivät itsensä irti.

Tämä sitaatti voisi olla Lopotinmotto. Sekä Helena että hänen veljenpoikansa Tuomas ovat niitä, jotka lähtevät. Helena lähtee pakolla ja jo lapsena. Hänet repäistään irti tutusta ja turvallisesta ja heitetään kylmään maailmaan. Siellä hänen on pärjättävä, ja Helena päättää, että pärjättävä tosiaan on. Hän ei suostu asettumaan sokeille annettuun lokeroon, vaan taistelee itselleen oikean elämän. Hinta on kuitenkin kova.

Tuomas tekee oman valintansa tietoisemmin, mutta yhtä lailla lähteminen on hänelle ainoa realistinen mahdollisuus. 1990-luvun alussa homoseksuaalin miehen vaihtoehto ei ollut jäädä kotiseudulleen pieneen pohjoissuomalaiseen kylään. Oli lähdettävä, jos halusi edes vähän itsensä näköisen elämän. Helppoa se ei ollut etelän kaupungeissakaan!

On hyviä päiviä ja on huonoja. Ne pitää molemmat tunnistaa ja pitää erillään kuten arki ja pyhä. Äläkä koskaan ala joksikin vain siksi, että joku toinen niin tahtoo. Vain itselleen täytyy kelvata, ei muille. Ja muista, että vaikka kaikki tarinat eivät ole rakkaustarinoita, eivät ne ole epäonnistuneita.

Tämä ylle lainaamani kohta lienee teoksen eniten siteerattu. Itsekin nappasin siitä otsikon lehtiarviooni. Lainaamiselle on syynsä. Kinnunen osaa tiivistää syvälliset elämänviisaudet kauniiksi, sujuviksi lauseiksi ja ujuttaa ne tarinaansa niin, että ne eivät ole tippaakaan teennäisiä tai päälle liimattujen korulauseiden kaltaisia tekokukkasia. Tässä kohdassa tiivistyy jotain olennaista Lopotin olemuksesta.

Kirjassa ei ole mitään sen kummempaa juonta, vaan se kerii auki Helenan, Tuomaksen ja Löytövaarojen suvun tarinoita, jotka nivoutuvat yhteen kuten sukujen tarinoilla on tapana. On vaikeita aikoja ja sitten välillä hieman valoisampia jaksoja. Mikään onnen auvo ei kuitenkaan kestä ikuisesti, mutta elämä menee eteenpäin.

Hyvin nopeasti henkilöistä, niin Helenasta kuin Tuomaksestakin, tuli minulle läheisiä ja rakkaita. Erityisesti Helena on kuvattu uskottavasti ja aidosti. Sokeus tai muukaan vamma ei tee ihmisestä sen kummoisempaa hyvässä kuin pahassakaan. Samat tarpeet ja tunteet ihmisessä silti ovat, vaikka ulkopuoliset määrittelisivät hänet vain jonkin ominaisuuden perusteella.

Tämä on sinun osasi. Elä se, mikä annettu on.

***

Olen viimeisen kuukauden aikana jälleen paljon pohtinut sitä, miten kirjalliset ilmiöt syntyvät. Tommi Kinnusen tarina on hieno ja poikkeuksellinen malliesimerkki, jota tässä nyt hyödynnän. En ole itse mukana missään kustannustoiminnan sisäpiirissä, vaan seurailen alaa sivusta mutta työni ja kirjablogiharrastukseni myötä olen kenties kuitenkin hieman paremmin kuvioista perillä kuin ihan peruslukija. Olen myös lukijana sivusta seuraillut monen kirjoittajan ja kirjailijan uraa vuosien, jopa vuosikymmenten mittaan.

Joukkoon mahtuu monenlaista tarinaa. ’Kirjailijan ura’, mitä se sitten tarkoittaakin, tuntuu olevan monen suomalaisen haave. Pöytälaatikkokirjoittajien lisäksi meillä on suuri joukko ihmisiä, jotka ahkerasti lähettävät käsikirjoituksiaan kustantamoille ja hylkykirjeiden jälkeen sitkeästi jatkavat tekstien muokkaamista ja lähettämistä. Jospa vielä jonakin päivänä!

Osa onnistuu saamaan kustannussopimuksen, monet heistä useammankin, ja ura kirjailijana alkaa oikeasti muuttua haaveesta todeksi.

Todellisuus vain taitaa olla monelle karu yllätys. Laadukkaatkaan teokset eivät välttämättä myy ja menestys jää vaisuksi. Voi kestää vuosia ja taas vuosia, eikä varsinaista läpimurtoa tapahdu. Kirjoittamalla saattaa itsensä niukasti elättää, jos suostuu tekemään muitakin kuin varsinaisia kirjoitustöitä tai jos onnistuu saamaan apurahaa työhönsä. Monelle tämä on tarpeeksi ja julkaiseminen jatkuu. Joku saattaa lopettaakin, syystä tai toisesta. Varmasti tarinoita on yhtä monia kuin ihmisiäkin.

Tommi Kinnusen uran kaltaisia meillä taitaa olla harvassa. Kinnunen on avoimesti kertonut, ettei edes haaveillut kirjan kirjoittamisesta, vaan että kaikki oli ainakin aluksi sattumaa. Kirjoittajakurssille osallistuminen oli äidinkielen ja kirjallisuuden opettajalle harrastus, vastapainoa työlle. Kurssilla syntyi kuitenkin tekstejä, joista alkoi muodostua tekijänsä mielestä novelleja. Kurssin vetäjä Kirsti Ellilä kuitenkin sanoi, että romaani siitä taitaa tulla. Kinnunen näytti käsikirjoitusraakilettaan kirjailijaystävälleen, joka lähetti sen kustantamoon. Loppu on suomalaista kirjallisuushistoriaa.

Käsi ylös, kuinka moni unelmoi siitä, mitä Kinnuselle tapahtui seuraavaksi? WSOY:ltä nimittäin soitettiin ja kerrottiin, että kustantamo olisi kiinnostunut julkaisemaan kirjan. Kinnunen kertoo luulleensa ensin puhelua pilasoitoksi. Vuonna 2014 Neljäntienristeystä myytiin Suomessa miltei 44 000 kappaletta, ja sen jälkeen on tullut kirjasta vielä kuvitettu laitos, pokkari, äänikirja ja sähkökirjakin. Sen käännösoikeudet on tähän mennessä myyty neljääntoista maahan. Teos on siis paitsi arvostelu- myös myyntimenestys. Tällaiseen meillä pystyy yleensä vain Finlandia-voittaja.

Lopotinjulkistamisjuhlassa Turussa jututtamamme WSOY:n toimitusjohtaja Timo Julkunen kertoi, ettei kustantamossakaan heti oivallettu, millaista menestystarinaa oltiin tekemässä. Palaset vain sattuivat loksahtamaan paikoilleen. Kaiken huipuksi Kinnunen on vielä persoonana ja esiintyjänäkin varmasti kuin kustantajan unelma. Hän ottaa haltuun niin tv-studion kuin satapäisen messuyleisön täysin suvereenisti ja luonnollisesti.

Tommi Kinnunen signeeraa uunituoretta Lopottia.
Ihailijalauma piirittää kirjailijaa!

En tunne Kinnusta henkilökohtaisesti, mutta sosiaalisessa mediassa olemme ’keskustelleet’ monesti kirjoista, kirjallisuudesta ja koulumaailmasta. Luontevan keskusteluyhteyden kautta syntyy tunne tuttavuudesta. Ihailen tapaa, jolla Kinnunen on hyödyntänyt julkkisstatustaan. Suomessahan on tapana, että julkisuuden henkilöiltä pyydetään lausuntoa milloin mistäkin. Kinnunen on ottanut kipakasti kantaa niissä asioissa, jotka ovat hänelle tärkeitä ja tuttuja eli muun muassa koulumaailman ilmiöihin. Kun asiat sanoo tunnettu kirjailija, ne saavat aivan toisen painoarvon kuin silloin, kun puhujana on opettaja. Raivostuttavaa, mutta näin se vain on. Siksi on aivan mahtavaa, että Kinnunen nyt puhuu muidenkin opettajien puolesta.

Kaiken tämän pyörityksen keskellä Kinnunen on jatkanut ainakin osittain varsinaisen leipätyönsä tekemistä, ollut pienen lapsen isänä - ja kirjoittanut sen kuuluisan ’toisen kirjan’. Helsingin Sanomien Kirja-liitteessä (21.10.2015) on koko aukeaman mittainen Kinnusen päiväkirja Lopotin synnystä. Kirjoittaminen on kuulemma sujunut helposti, mutta julkaiseminen on jännittänyt. Kaikilla ei ole näin ’helppoa’. Tämän vuoden ensimmäisessä Parnassossa Aki Ollikainen kertoo, millaiseen kurimukseen hän joutui esikoisteoksensa Nälkävuoden jälkeen ja miten lopulta syntyi toinen romaani.

Lopotinjulkaisusta on kulunut nyt kuukauden verran, ja julkisuuteen on kerrottu jo useista käännösoikeuksien myynneistä. Ensimmäisen viikon aikana kotimaassa myytiin kirjaa yli 10 000 kappaletta. Myös kritiikit ovat olleet kiittäviä. Menestystarina siis jatkuu. Toivottavasti kirjailijalle jää aikaa kirjoittaa myös lupaamansa kolmas osa Löytövaarojen suvun tarinaan!

Tommi Kinnunen: Lopotti

WSOY 2016. 364 s.

Arvostelukappale.

My precious!

Lopotin julkkareista ovat ansiokkaasti raportoineet Kirsin Book Club ja Pilkkuun asti -blogit. Olin mukana julkistamisjuhlassa, mutta näytelmän katsoin jo aikaisemmin.

Aamun kirja -ohjelman haastattelu.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Turun kaupunginteatteri: Neljäntienristeys

Kahlattuani läpi Hannu Hakosen teoksen Ahneet likaiset kädetpäällimmäiset tuntemukseni olivat ällistys ja kiukku. Miksi tämä teos on julkaistu? Kenelle se on tarkoitettu? Mikä kirjan idea on? Kuka haluaa ostaa ja lukea tällaista?

Olen aikaisemminkin täällä blogissani huokaillut samojen kysymysten äärellä. Kirjoittajia on Suomi pullollaan, mikä on hieno asia. On myös lukemattomia kustantamoja, jotka tuntuvat julkaisevan hyvin sekalaisin periaattein hyvin sekalaista tuotantoa. Hyvä ehkä sekin, ainakin jostakin näkökulmasta. On varmasti hienoa harrastajakirjoittajan saada hengentuotteensa painatettua, mutta vastaavatko odotukset todellisuutta. Kuka kantaa vastuun keskeneräisen tuotteen markkinoille putkauttamisesta ja sen seurauksista? Julkaistu teos on vapaasti arvioitavissa. Kritiikki voi olla julmaa, eivätkä odotukset kirjailijuudesta ehkä täyty.

KirjoituksissaniOnko omakustanne valekirjallisuutta?ja Luuloa ja tietoa

pienkustantamisestaolen näitä kysymyksiä pohdiskellut ja saanut myös asiantuntevia kommentteja vastaukseksi. Jos aihe kiinnostaa, linkkien kautta pääsee tutustumaan tarkemmin.

Hannu Hakosen teoksen on julkaissut pienkustantamo ja viestintätoimistoKirjokansi. Kustantaja luonnehtii kirjaa sanoilla”huikea historiallisia jännitteitä huokuva romaani”, mistä olen valitettavasti jyrkästi eri mieltä. Kansiliepeessä Kirjokansi onneksi vakuuttaa firman periaatteena olevan ”Kirjailija kirjoittaa - kustantaja vastaa kustannuksista.”. Harmi, että kustannuksiin ei ole tainnut sisältyä kummoistakaan kustannustoimittamista. Tai edes esilukua, epäilen.

Kun kunnolla lapioi (pinnan raaputtaminen ei nimittäin riitä), löytyy Hakosen kirjastakin kelpo idea pohjalta. 1900-luvun alussa Burman jalokivikaivoksilta löytyy poikkeuksellisen upea rubiini, joka tuntuu kylvävän erilaista tuhoa ympärilleen. Kirottu jalokivi matkaa kirjavien vaiheiden kautta ensin Eurooppaan, sitten Venäjälle tsaarittaren kaulakoruun, sieltä kadoksiin, sitten Suomeen, Pariisiin, Irakiin, Yhdysvaltoihin ja lopulta Lontooseen. Matkan varrella on sattunut kohtalokkaita onnettomuuksia, murhia, petoksia ja itsemurhia. Mielenkiintoisen, kohtalokkaan esineen ympärille kudottu jännitysromaanin juoni saattaisi toimiakin, jos asiaan olisi kunnolla paneuduttu.

Valitettavasti Hakonen ja Kirjokansi eivät ole malttaneet olla julkaisematta täydellistä raakiletta. Jonkinlaista yritelmää toki on. Liikkeelle lähdetään nykyhetkestä, jossa vauras pariskunta seuraa antiikkihuutokauppaa Lontoossa. Kaupan on upea korusetti, jonka kruunaa mahtipontinen rubiini Aleksandra. Koru on aikoinaan kuulunut tsarinna Aleksandralle ja ajautunut kirjavien vaiheiden jälkeen myyntiin. Pariskunta sanailee kuiskuttelemalla pitkät luennot jalokivien historiasta toisilleen kesken huutokaupan. Poistuessaan huutokaupasta he ovat vähällä joutua kohtalokkaaseen onnettomuuteen. Vasta kirjan lopussa tämän pariskunnan henkilöys selviää, samoin se, miksi he pelastuvat täpärästi.

Sitten tehdään aikahyppy alkupisteeseen, eli Burman karmeisiin kaivoksiin viime vuosisadan vaihteeseen. Sieltä tarinaa kuljetetaan nopein aikahyppäyksin eteenpäin aina 1950-luvulle ja Suomeen Heinäveden luostariin, jonka pihalla vanha munkki kertoo salaisuutensa kymmenvuotiaalle Eino-pojalle. Ollaan noin sivulla sata, ja kirjaan pongahtaa minäkertoja! Nopea aikahyppely jatkuu. Eino varttuu ja ’hankkii’ itselleen vaimon. Sitten matka vaimon kanssa samaiseen luostariin saa muistot palaamaan mieleen, ja kuinka ollakaan, Neuvostoliitto hajoaa ja Eino lähtee kaverinsa kanssa rajantakaiseen Karjalaan karhunmetsästykseen ja aarrejahtiin. Tästä kohdasta teos olisi kannattanut aloittaa! Venäjän erämaissa ja rajalla tapahtuvat kohtaukset voisivat ihan oikeasti olla jännittäviä, jos niihin maltettaisiin kunnolla pysähtyä.

Rubiinin kirous toteutuu jälleen, ja Eino väistyy keskiöstä. Jalokiven loppuvaiheistakin olisi saanut kunnolla hiomalla vielä kelpo tarinan. Loppuratkaisussa sorrutaan sitten jo sellaisiin latteuksiin, että alta pois. Lukijan vedättäminen pitää tehdä taitavammin!

Harmi vain, että teoksen puutteet eivät jää rakenteellisiin ongelmiin, vaikka ne tietysti ovat merkittävimmät ja kohtalokkaimmat. Huomautettavaa löytyy myös tyylistä ja kielestä. Kuvailu on kioskipokkarien tasoa:

Naisen pään kääntyessä enemmän sivulle, moiskautti turpea suu märän suudelman naisen verenpunaisiksi maalatuille huulille, samalla kun miehen vallattomat sormet hakeutuivat ylemmäs hyvin muodostuneisiin rintoihin. Jälleen huulille uusi suudelma, jota nainen ei voinut vastustaa, vaan hänkin tunsi värisevän kiihkon leviävän rintoihin, siitä alas pyöreille lanteille, lopulta koko vartaloon.

Niin. Näyte puhukoon puolestaan. Ahneet likaiset kädet olisi kannattanut ehkä sittenkin jättää pöytälaatikkoon tai ainakin kirjoittaa vielä muutamaan kertaan kunnolla uudelleen.

Hannu Hakonen: Ahneet likaiset kädet

Kirjokansi 2015. 341 s.

Arvostelukappale.

Kustantaja Otava esittelee sivuillaanuuden norjalaisdekkaristin lyhyesti näin:

Samuel Bjørk on kirjailijanimi, jonka takana on norjalainen kirjailija, käsikirjoittaja ja muusikko Frode Sander Øien. Hän on kirjoittanut viisi näytelmää ja julkaissut kaksi arvostelumenestyksiksi noussutta romaania ja kuusi musiikkialbumia. Minä matkustan yksin on hänen ensimmäinen trillerinsä.

Jollain lailla alkoi kuulostaa hyvin tutulta, ja kun kaivelin omia blogiarkistojani, nousi esille tämä:

Carl-Johan Vallgren (s. 1964) on Ruotsin arvostetuimpia nykykirjailijoita. August-palkinnon romaanillaan Tarina merkillisestä rakkaudesta (2002) voittanut Vallgren on myös kuvataiteilija ja muusikko. Hänen ensimmäinen trillerinsä Varjopoika aloittaa Danny Katzin tutkimuksista kertovan sarjan.

Monilahjakkaat pohjoismaiset kirjailijat siis jossain vaiheessa siirtyvät kirjoittamaan dekkareita tai trillereitä, ja menestystä tuntuu riittävän. Mikäs siinä, hyvin kirjoitettu jännityskirjallisuus kelpaa mainiosti. Vallgrenin tavoin Bjørk on kirjoittamassa pidempää sarjaa, ja päähenkilöiden hahmojen rakenteluun on panostettu. Sarjamaisuushan on myös muotia, tai sanottakoon, että se ainakin tuntuu myyvän mukavasti, kunhan alkuun on päästy. Eikä siinäkään mitään pahaa ole. Itsekin luen mielelläni hyviä (dekkari)sarjoja. Hienoa on sekin, että kirjat ylipäätään käyvät kaupaksi.

Minä matkustan yksintoi mieleeni muitakin viime aikoina pinnalle nousseita pohjoismaisia bestsellereitä. Sarjamurhaaja listii pieniä tyttöjä, mutta ihan niin sairasta ja vastenmielistä meno ei onneksi ole kuin Erik Axl SundinViktoria Bergman -sarjassa. Lars KeplerinJoona Linna -sarja taas tulee mieleen päähenkilöiden tietystä ammatillisesta ylivertaisuudesta ja siitä, että poliisien menneisyydessä piilee jotain arvoituksellista, joka pyrkii pintaan tarinan edetessä. Sanottakoon nyt vaikka niin, että myös Bjørk on tehnyt huolellisen maastokartoituksen itselleen uuteen genreen siirtyessään, mikä on siis vain ihan hieno asia. Tosin silti toivoisin, että uudet dekkaristit, joilla on jo vankkaa kirjallista taustaakin, tekisivät rohkeampia uudistuksia ja antaisivat kaavoille reippaammin kyytiä.

Minä matkustan yksinon huolella rakennettu, sujuva ja erittäin koukuttava jännitysromaani: laatuviihdettä. Norjalaisesta metsästä löytyy puuhun ripustettu kuusivuotiaan tytön ruumis, joka on puettu kauniisiin varta vasten teetettyihin nukenvaatteisiin. Selässä tytöllä on koulureppu kirjoineen ja kaulassa lappu: ”Minä matkustan yksin”. Tapaus on niin poikkeuksellinen ja huomiota herättävä, että Holger Munch kutsutaan takaisin Osloon kahden vuoden pikkukaupunkikomennuksen jälkeen.

Munch päättää houkutella mukaansa entisen alaisensa, poikkeuksellisen lahjakkaan Mia Krügerin. Mia on ollut sairauslomalla kaksi vuotta ja on nyt päättänyt ottaa lopultakin hengen itseltään. Mutta Munchin esittelemä murha vaikuttaa liian kiinnostavalta. Ehtiihän itsensä tappaa myöhemminkin.

Munch ja Mia palaavat pääkaupunkiin ja käyvät oitis töihin. Kaksikko saa takaisin entiset tilansa, joissa on oma parveke Munchin jatkuvan tupakoinnin takia. Myös vanha tiimi jatkaa työtä yhdessä kuin mitään taukoa ei olisi ollutkaan. Mukaan palkataan vahvistukseksi vielä nuori tietokonenero ratkomaan tietoteknisiä pulmia. Vähitellen tarinan edetessä selviää lukijalle sekin, miksi Munch ja Mia ovat joutuneet ammatilliseen epäsuosioonsa.

Nopeasti pikkutyttöjen kauniisiin mekkoihin puettuja ruumiita alkaa löytyä lisää. Seuraavan löytävät veljekset Tobias ja Torben kotinsa läheltä metsästä. Myöhemmin Tobias lähtee selvittämään, millaista joukkoa ovat metsän takana sijaitsevan uskonnollisen yhteisön asukkaat.

Poliisit ovat totuttuun tapaan alussa täysin pimennossa, ja johtolankojen päitä alkaa löytyä vasta pitkän ja sitkeän uurastuksen jälkeen. Tilanne muuttuu kuitenkin olennaisesti, kun murhaaja uhkaa suoraan Munchin pientä tyttärentytärtä. Miten koko karmea murhasarja liittyy Munchiin? Miasta on korvaamaton apu, sillä hänellä on taito huomata olemattomilta vaikuttavia yksityiskohtia ja yhdistää niitä toisiinsa.

Jahti kiihtyy nopeasti, ja lukijaa pidetään vielä lisäjännityksessä vaihtelemalla näkökulmia tiheään tahtiin. Kuka murhaaja on ja mikä on hänen motiivinsa? Miten palaset oikein liittyvät yhteen? Bjørk on punonut juonen tosiaankin taitavasti ja pitänyt huolen, että kaikki tosiaan liittyy lopulta kaikkeen.

Minä matkustan yksinon siis hyvin ja huolella kirjoitettu, koukuttava jännitysromaani. Paljon genreä lukevalle se on kuitenkin valitettavan yllätyksetön. Yllätyksillä en tarkoita, että pitäisi olla kauheampia murhia ja kidutusta. En oikein tiedä sitäkään, mitä pitäisi ajatella siitä, että edes pikkutyttöjä sieppaavat ja murhaavat hirviöt, ainakaan fiktiiviset, eivät saa minusta enempää tunnetta irti. Olenko turtunut kirjallisiin kauheuksiin?

Samuel Bjørk: Minä matkustan yksin (Det henger en engel i skogen)

Suom. Päivi Kivelä. Otava 2016. 428 s.

Ennakkokappale kustantajalta.

Elämä elämältä -romaanissaan Kate Atkinson pyörittelee ajatusta elämän sattumanvaraisuudesta, siitä, kuinka pienet, mitättömiltä vaikuttavat valinnat ja päätökset saattavat vaikuttaa ratkaisevasti omaan ja muiden ihmisten kohtaloihin. Ursula Todd ja hänen perheenjäsenensä elävät elämänsä teoksessa moneen kertaan erilaisia valintoja tehden. Romaani on kiehtovimpia koskaan lukemiani, ja suosittelen sitä kiihkeästi kaikille!

Jonkinlaista vaihtoehtoelämää toivoisin myös itselleni aina silloin tällöin. Olisi nimittäin joskus mukavaa pystyä täysin nollaamaan aiemmat lukukokemuksensa ja testata, miltä jokin teos tuntuisi niin sanotusti puhtaalta pöydältä luettuna. Tätä mietin jälleen lukiessani Elämä elämältä -romaanin sisarteosta Hävityksen jumala. Kuinka paljon edellisen teoksen voimakas lukukokemus heijastuu jälkimmäisen lukemiseen? Ainakin omalla kohdallani paljonkin, halusin tai en. Eikä se välttämättä ole huono asia. Itse asiassa harmittelin useaan otteeseen myös, etten sittenkään muista kovin tarkasti enää, mitä aiemmassa romaanissa kenestäkin kerrottiin.

Jälkisanoissaan Atkinson kertoo aikoneensa ensin kertoa kaiken kattavan tarinan toisesta maailmansodasta. Onneksi kirjailija kuitenkin tuli nopeasti järkiinsä ja huomasi, että aihe on aivan liian valtava. Lukijan kannalta yksityiskohtiin keskittyminen on huomattavasti hedelmällisempää. Hyvä tarina syntyy yksittäisten ihmisten kohtaloista. Niin tälläkin kertaa.

Elämä elämältä ja Hävityksen jumala ovat todellakin sisarteokset. Ne kertovat osin samoista henkilöistä ja aikajanat lomittuvat toisen maailmansodan kohdalla, mutta muuten ne ovat miltei täysin erilliset teokset ja aidosti itsenäiset myös. Ne voinee ongelmitta lukea kummassa järjestyksessä tahansa, ja tätä haluaisin myös päästä kokeilemaan, siis niin, että en muistaisi aiempia lukukokemuksiani.

Elämä elämältä-teoksessa keskeinen aihe on Lontoon suurpommitukset toisen maailmansodan aikana. Hävityksen jumalassa avataan tämän kääntöpuolta eli kerrotaan liittoutuneiden tekemistä mittavista Saksan pommituslennoista. Näistäkin maailmansodan kauhuista olen kaunokirjallisuudesta aiemmin lukenut, mutta pääasiassa toisesta näkökulmasta, pommitettujen kohtaloiden kautta.

Ursulan veli Teddy värväytyi sodan alussa ilmavoimiin, sai koulutuksensa Kanadassa, toimi lähes ennätyksellisen pitkään pommikonelentäjänä ja joutui sodan loppuvaiheissa saksalaisten vankileirille. Kadonnut ja kuolleeksi luultu Teddy kuitenkin palaa sodan päätytty’ kotiin ja elää vielä pitkään, 2010-luvulle asti.

Sota ja sen kauheudet vaikuttavat pohjavirtauksena vuosikymmeniä kaikkien sen kokeneiden elämään ja myös heidän läheistensä elämään, lapsiin ja lastenlapsiin. Teddy päättää sodan aikana, että jos hän selviää siitä hengissä, hän koettaa aina olla ystävällinen ihminen. Teddy avioituu lapsuudenrakkautensa naapurin Nancyn kanssa ja saa tyttären Violan. Vaatimaton, rauhallinen elämä tuntuu parantavan pahimpia kolhuja.

Atkinson kirjoittaa hyvin tunnistettavalla persoonallisella tyylillään ja käyttää muun muassa edelleen runsaasti sulkeita tekstissään. Huomaan, että alan kiinnittää sulkeisiin huomiota, jos teksti ei vedä. Ne alkavat silloin nopeasti ärsyttää, ja tuntuu, että lukemiseni kompastelee niihin alituiseen. Kun tarina taas alkaa imeä, en huomaa koko tyylikeinoa! Hävityksen jumalaa lukiessani ärsyynnyin muutamaan otteeseen näihin etäännyttävästi toimiviin sulkeisiin. Kirja on edeltäjäänsä raskaslukuisempi eikä vie tarinana mennessään yhtä voimakkaasti.

Mietin jo lukiessani, mistä hitaalta tuntuva syttymiseni oikein johtui, vaikka kaikki edellytykset lukemisen imulle olivat olemassa. Lopulta totesin, että syitä oli useita. Atkinson on rikkonut kronologian taiten ja paljastaa Teddyn tarinan käänteistä keskeiset lukijalle jo alkumetreillä, mutta varsinaisia tapahtumia avataan vähän kerrallaan ja viivytellen. Edessä olevat pahat asiat, kuten Teddyn sotaonnen lopullinen kääntyminen, ovat jatkuvasti edessäpäin. Tuntui, että en halunnut tietää, mitä kamalaa vielä olisi tulossa, vaikka jo tavallaan tiesin. Sama pätee Teddyn sodanjälkeiseen elämään ja sen käänteisiin.

Toinen tarinaan sisältyvä etäännyttävä seikka on Teddyn tyttären Violan kertakaikkinen vastenmielisyys. Harvoin inhoan niin syvästi fiktiivisiä hahmoja kuin nyt inhosin Violaa! Olisin halunnut useaan otteeseen kuristaa kyseisen ämmän! Onneksi sama tunne oli usein myös Teddyllä ja Violan lapsilla. Kaikki kolme sanovat ääneenkin, että vaikka ihmistä kuinka rakastaa, ei hänestä silti välttämättä pidä. Viola on juuri tällainen äiti ja tytär, itsekeskeisyydessään vertaansa vailla.

Hävityksen jumalanmääritteleminen sotaromaaniksi tekee sille osittain vääryyttä, mutta sotaromaani se siitä huolimatta on. Ja millainen sotaromaani! Lukija pääsee brittien ja liittoutuneiden pommitusilmavoimien sisälle, mukaan pommituslennoille, joilta yhdeltäkään ei ollut varmaa paluuta kenelläkään niihin osallistuneilla. Järkytyin siitä, kuinka suuria tappioita pommituslennoista koitui. Välineet ja tekniikka olivat karun alkeellisia. Lisäksi sotilaidenkin mieliä alkoi jossain vaiheessa kaihertaa pommituksien moraalinen puoli. Oliko oikein kylvää kammottavaa tuhoa siviilikohteisiin?

Teddyn sotakokemukset ovat karmaisevia, ja ne avaavat vain yhden kurkistusaukon tuhansiin ja taas tuhansiin samankaltaisiin tarinoihin. Pysäyttävää. Tämän kaiken ajatusmyrskyn Atkinson sai päässäni aikaan romaanillaan. Loistavan teoksen tunnusmerkkejä, kuten sekin, että vasta jälkikäteen romaani tuntuu asettuvan mielessäni ansaitsemaansa kohtaan sisäisessä arvoasteikossani. Vaikka lukeminen vaati minulta enemmän kuin Elämä elämältä, on Hävityksen jumala silti sen veroinen. Vähintään.

Kate Atkinson: Hävityksen jumala (A God in Ruins)

Suom. Kaisa Kattelus. S&S 2016. 494 s.

Ostettu.

Samansuuntaisissa tunnelmissa Hävityksen jumalanäärellä on ollut myös Lumiomena-blogin Katja.

Asemapaikka New Yorkoli ensikosketukseni toimittaja-kirjailija Jouko Heikuran kaunokirjalliseen tuotantoon. Kokemus oli hämmentävä, sillä teos ei oikein ota asettuakseen mihinkään lajityyppiin tai lokeroon, vaikka siinä on kosolti tuttuja aineksia useammastakin genrestä. Wikipedia tietää kertoa, että Heikura on kirjoissaan käyttänyt pohjana omia kirjeenvaihtajakokemuksia, ja New Yorkissa Heikura työskenteli vuosina 2001–2003, eli samoihin aikoihin kuin kirjan päähenkilö toimittaja Rakel Varga.

Rakel on itsenäinen sinkkunainen, joka on jo useamman vuoden kiertänyt maailmaa kirjoittaen juttuja helsinkiläiseen lehteen. Hän pitää itseään maailmankansalaisena, josta suomalaisuus on karissut vuosia sitten, mutta silti hän mielellään korostaa rehellisyyttään ja oikeudentuntoaan, piirteitä, jotka suomalaiset mieluusti liittävät itseensä.

Rakel on asettunut kirjeenvaihtaja-ajakseen Manhattanilla sijaitsevaan legendaariseen Hotel Chelseaan, jossa kymmenet julkisuuden henkilöt ovat asuneet. New Yorkin upeat pilvenpiirtäjät takaavat huikean näköalan hotellin ikkunoista. Tarina lähtee vauhdikkaasti käyntiin, kun vastapäisen talon parvekkeelta syöksyy nuori muslimimies katuun. Rakel ei malta pysyä poissa, vaan ryntää katsomaan ruumista. Myöhemmin hän tutustuu samassa paikassa kuolleen nuorukaisen siskoon ja saa aitiopaikalta seurata amerikkalaistuvien muslimien ristiriitojen sävyttämää elämää. Kaiken lisäksi sisko ei usko veljensä tehneen itsemurhaa…

Rakel on kiinnostunut amerikkalaisten viehtymyksestä aseisiin. Sattumalta hän joutuu todistamaan uhkaavaa tilannetta, jossa hotellin omistajalle vilautetaan asetta neuvottelujen vauhdittamiseksi. Rakel ei haluaisi saada peräänsä venäläisiä liikemiehiä, mutta voiko ystävänsä jättää pulaan?

Varsinaisen jännitteen teokseen tuo kuitenkin sen tapahtumien sijoittuminen vuoden 2001 syksyyn ja Manhattanille. Kaksoistornit ovat Rakelille tärkeät, sillä lapsena hän käynyt näköalatasanteella isän ja äidin kanssa. Syksyn korvalla Rakel tutustuu mieheen, jonka työpaikka sijaitsee toisessa tornissa. Henkilökohtainen jännite on siis mallikelpoisesti vireessä, kun syyskuun yhdeksännen päivän aamu koittaa kauniina ja kirkkaana. Pian kuitenkin taivaalta alkaa sataa ihmisiä ja Rakel on tavoilleen uskollisena keskellä tapahtumia.

Näiden löyhien jännitysjuonikuvioiden lisäksi Heikura on punonut tarinaan runsaasti aineksia Sex and the City -sarjasta. Amerikkalaisten ystävättäriensä kanssa Rakel bilettää, juo kuohuviiniä ja vetää kokaviivoja sekä harrastaa villiä irtoseksiä. Huvittelun vastapainoksi on välillä tehtävä töitäkin, ja erilaisia juttukeikkoja siunaantuu niin Floridaan kuin Kaliforniaankin Valkoista taloa unohtamatta. Lisämausteena on runsaasti nippelitietoa New Yorkista ja Yhdysvalloista niin historian, politiikan kuin taloudenkin aloilta, joten ylessivistystään voi kätevästi kartuttaa tai ainakin päivittää tämän teoksen avulla.

Heikura kirjoittaa luistavasti ja kirjan lukaisee nopeasti. Se ei pahemmin ärsytä, vaikka Rakel hieman liian ylivertainen paikoin onkin. Henkilöihin ei pääsee kiintymään sen kummemmin, mutta se ei haittaa. Kepeys on muutamista raskaista teemoista huolimatta teoksen perussävy.

Jouko Heikura: Asemapaikka New York

Gummerus 2015. 287 s.

Arvostelukappale.

Johanna Tuomolaon laittanut komisario Noora Nurkan tutkimukset toistaiseksi tauolle, mutta Lohjalle ei silti ole päässyt syntymään maantieteellistä dekkarityhjiötä. Sammatissa asuva kirjailija, toimittaja ja kirjoittajaopettaja Tiina Martikainen on nimittäin kirjoittanut ensimmäisen dekkarinsa Kasvot pinnan alla tapahtumat Lohjalle ja Sammattiin.

Martikaisen päähenkilö on Lohjan poliisiaseman pitkäkestoisessa rikostutkinnassa työskentelevä rikosylikonstaapeli ja poliisikoiranohjaaja Hanna Vainio. Hanna asuu omakotitalossa Sammatissa murrosikäisen tyttärensä kanssa. Tytön kiireinen isä asuu Nummelassa. Tyttärestä Hannalla on murheita, eivätkä suhteet ex-mieheenkään ole ihan parhaassa mahdollisessa kunnossa.

Yhtä tärkeä kuin Hanna tarinan kannalta on Hannan saksanpaimenkoira Riina, joka on koulutettu etsintätehtäviin. Riinan pettämätön kuono paljastaa paljon sellaista, mihin ihmisen kyvyt eivät edes parhaan tekniikan avulla pysty. Kun Lohjan keskustan tuntumasta Aurlahden rannasta katoaa nuori nainen ja hieman myöhemmin Sammatista löytyy ruumis, on Riina korvaamaton apu poliisille.

Kadonnut ja surmattu ovat yksi ja sama henkilö, lohjalainen Sonja Lahtinen, 27-vuotias kahviotyöntekijä. Ruumiin löydyttyä alkaa sitkeä ja perusteellinen poliisityö. Kaikkia vähänkin Sonjan elämään liittyneitä henkilöitä puhutetaan. Vähitellen paljastuu, että Sonja on ollut aikeissa hakea lähestymiskieltoa jollekulle häntä vainonneelle ihmiselle. Onko vainoaja ehtinyt toimia ennen Sonjaa? Kuka Sonjaa on vainonnut ja miksi?

Hanna saa selville, että useampikin henkilö on roikkunut Sonjan liepeillä. Motiivi veritekoonkin saattaa olla monella. Onko entinen poikaystävä uskonut suhteen loppuneen? Onko uusi miesystävä ollut jostain mustasukkainen? Tai onko tämän vaimo sittenkin tiennyt suhteesta? Entä onko omituisesti käyttäytyvä nuorukainen, joka on pitänyt Sonjaa tyttöystävänään, sittenkin myös vaarallinen?

Johtolankoja on niukahkosti, mutta jotakin sentään. Murhaaja on poliisin onneksi toiminut varsin epäloogisesti hävittäessään todisteita. Tosin välillä vaikuttaa siltä, että joku koettaa lavastaa jotakuta syylliseksi. Lopulta totuus paljastuu, kun on tarpeeksi pengottu henkilöiden keskinäisiä yhteyksiä. Silloin Hanna sortuu alkeelliseen virheeseen ja joutuu itse hengenvaaraan.

Ammattikirjoittajana Martikainen on selvästikin opiskellut dekkarin olemusta ja sitä, mistä aineksista hyvä dekkari syntyy. Voi myös arvata, että tarkoitus on kirjoittaa lisääkin tästä lohjalaispoliisista, sen verran huolella henkilöitä on pohjustettu.

Valitettavasti huolellinenkaan työ ei vielä korvaa tiettyä imua, joka syntyy luistavasta kerronnasta ja mielenkiintoisesta tarinasta. On totta, että arjen yksityiskohdat antavat mukavan mausteen juonenkuljetukselle, mutta se ei tarkoita, että jokainen aamupala ja koiranulkoilutus on raportoitava. Jos säällä ei ole tilanteen kannalta olennaista merkitystä, miksi kerrotaan lämpötila kymmenyksen tarkkuudella? Martikainen on huolella selvittänyt poliisikoirien koulutusta ja toimintatapaa, mutta ihan kaikkea ei olisi ehkä kannattanut laittaa kirjaan. Tai ainakin tieto pitäisi vielä hieman sulavammin saada liitetyksi tarinaan. Irralliset luennot puuduttavat turhaan.

Jos kirjan tapahtumat sijoittuvat reaalimaailman oikeisiin paikkoihin, on tietysti tärkeää olla tarkkana, että paikat on kuvattu oikein. Martikaisen matkassa on helppo suunnistaa, mikäli entuudestaan tuntee Lohjan kadut ja Sammatin nurkat. Kadunnimet ja muut paikat on uskollisesti aina mainittu, mutta ympäristöä ei juuri sen enempää kuvailla. Paikallisuudesta nauttiminen jää siis niille, jotka jo paikat tuntevat.

Dialogi on tunnetusti ongelmallista. Jos vuoropuhelu on luontevaa, sen avulla saa juonta joutuisasti eteenpäin. Martikaisella on tässä vielä hiottavaa, sillä paikoin henkilöiden keskustelut vaikuttavat kovin kankeilta, jopa teennäisiltä.

Rikosjuonessakin on siis mielestäni vielä hiomisen varaa. Martikainen hukkaa valitettavalla tavalla mahdollisuudet tunnelman tiivistämiseen. Jos pienen kylän uimarannan tuntumasta todella löytyy murhatun naisen ruumis, tilanteesta syntyisi paljon enemmän dramatiikkaa kuin tässä dekkarissa on kaiken kaikkiaan. Motiivit ja itse murhan tekotapa eivät nekään taida ihan kriittistä tarkastelua kestää.

Lupaava esikoisdekkari kuitenkin on kyseessä. Tästä on hyvä jatkaa sarjan kehittelyä.

Tiina Martikainen: Kasvot pinnan alla

Myllylahti 2015. 319 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

Sain tämän kirjan kustantaja Myllylahdelta heti tuoreeltaan viime keväänä. Olin sitä ihan erikseen toivonut, koska se sijoittuu Lohjalle. Kuvittelin, että teos olisi mukana myös Vuoden johtolanka -kisassa, mutta Myllylahti päätti sitten kuitenkin jättää tämän teoksen kilpailun ulkopuolelle. Kustantajathan itse vapaasti päättävät, mitkä kirjat kisaan lähettävät. Arvio oli siis valmiina, mutta se jäi julkaisematta. Parempi myöhään kuitenkin.

Kylläpä totisesti harmittaa, että en kaikesta huolimatta katsonut Heidi Könkään ohjaamaa ja yhdessä Taina Westin kanssa käsikirjoittamaa Punaista kolmiotatelevisiosta, en edes Yle Areenasta ajoissa. Ajattelin, että haluan lukea ensin Könkään romaanin Hertta, sitten vasta olisi sarjan aika. On nimittäin ärsyttävää, kun näyttelijöiden olemus on takertunut alitajuntaan äänineen ja eleineen, eikä suostu hevillä irtoamaan vaan häiritsee lukukokemusta sitkeästi. Kiireitä syytän, että en muka ehtinyt Herttaan ajoissa tarttua. En olisi varmasti kirjaa vieläkään lukenut, ellen olisi sattumalta huomannut äänikirjaversion tarjousta ja älynnyt siihen tarttua. Onpa romaani! Ja mikä nainen!

Oikeista historiallisista henkilöistä kirjoittamisessa on omat vaikeutensa. On ratkaistava, missä kulkee faktan ja fiktion raja. Kun kirjoittaa tarpeeksi kauan sitten eläneistä ihmisistä, kuten vaikkapa Milja Kaunisto Olavi Maununpoika -sarjassaan, voi päästää mielikuvituksen melko vapaaseen laukkaan, koska kirjallisia lähteitä on tarjolla vain jonkinlaisiksi löyhiksi kehyksiksi. Mutta kun kirjan päähenkilö on elänyt julkista elämää 1900-luvulla ja ollut ahkera dokumentoija itsekin, on liikkumavaraa huomattavasti vähemmän.

Toinen ongelma tuntuu liittyvän draaman kaareen. Ihmisen elämä on harvoin kauttaaltaan kiinnostavien tapahtumien sävyttämä. Miten siis rajata elämäkerrallisen romaanin kattama alue? Onko aloitettava lapsuudesta, vanhempien taustoista, ja jatkettava hautajaisiin saakka? Voihan se onnistua, ainakin, jos on rohkeutta tarpeeksi rikkoa kronologiaa. Mutta usein kannattaisi kuitenkin tehdä rohkeita rajauksia ja uskaltaa jättää jotain pois. Tässäkin suhteessa Heidi Köngäs on Hertassa on ollut ihailtavan taitava. Kirjassa ei tunnu olevan mitään turhaa. Silti siinä on kaikki.

Historian tunneilta ja luennoilta Hertta Kuusisen ja Yrjö Leinon nimet ja jotkin teotkin olivat tietysti jo tuttuja, samoin romaanissa sivurooleissa olevat Otto-Ville Kuusinen ja Hella Wuolijoki. Könkään romaani sai kuitenkin miltei haukkomaan henkeä lähihistoriamme hurjien käänteiden takia. On vaikea tajuta, millaista elämä Suomessa ja Neuvostoliitossa on ollut 20- ja 30-luvuilla, ei niin kovin kauan sitten. Kaunokirjallisuuden avulla tästä voi päästä jotain kokemaan. Suosittelen. Näkemys asioihin avartuu kirja kirjalta.

Hertta Kuusinen oli siis Suomen vihatuimman kommunistin Otto-Ville Kuusisen tytär, joka loikkasi nuoren veljensä kanssa Neuvostoliittoon lukioikäisenä tyttönä. Isä otti lapsensa vastaan, mutta pisti nämä oitis työhön vallankumouksen hyväksi. Vuonna 1934 Hertta Kuusinen lähetettiin Suomeen tekemään maanalaista vallankumousta, mutta hänet pidätettiin vain kahden viikon kuluttua ja suljettiin viideksi vuodeksi vankilaan. Hertan mieltä raastoi se, että hän oli joutunut jättämään Neuvostoliittoon poikansa Jurin. Miten poika on selviytynyt? Ymmärtääkö tämä, miksi äidin oli lähdettävä ja jätettävä hänet?

Romaani Herttaalkaa keväästä 1939, kun Hertta Kuusinen vapautuu Hämeenlinnan naisvankilasta. Vapaus tuntuu huumaavalta! Mitä siitä, että vankilavuodet ovat kuihduttaneet naisen fyysisesti lähes olemattomiin. Nyt pääsee taas tekemään työtä vallankumouksen ja paremman maailman hyväksi. Uutiset rajan takaa vain ovat niukkoja ja enimmäkseen huonoja. Hertan on vaikea niellä tietoja lähimpien toveriensa katoamisista ja leirituomioista. Mutta Stalin on erehtymätön, eikä syyttömiä rangaista työläisten ihannevaltiossa. Tähän Hertta luottaa kuin kallioon. Kunpa silti saisi yhteyden poikaan ja tämän luokseen Suomeen!

Sitten Hertta kohtaa miehen, Yrjö Leinon. Intohimo leiskahtaa liekkiin, eikä mikään voi estää häntä saamasta miestä. Mitä siitä, että tämä on jo toista kertaa naimisissa. Erotkoon!

Poliittinen amatööriuskin korjaantuisi, kunhan mies pääsisi oppiin Moskovaan. Mikään ei voisi estää Herttaa saamasta Leinoa. Naisella on oikeus samaan seksuaaliseen vapauteen kuin miehelläkin. Näin Hertta uskoo ja elää sen mukaisesti. Paheksukoon äiti tai kuka hyvänsä. Mitä siitä!

Tunnustan, että tässä vaiheessa oli käännyttävä Googlen puoleen ja tarkistettava, mitä Hertanminäkertojille, Hertta Kuusiselle, Yrjö Leinolle ja valtiollisen poliisin Esko Riekille ’oikeasti’ tapahtui. Se ei kuitenkaan vähäisessäkään määrin vähentänyt kirjan vetoa ja vaikuttavuutta. Ihmiskohtalot ovat niin puhuttelevia ja Könkään kerronta niin vetovoimaista, että kirjaa oli suorastaan ahmittava (vaikka äänikirjassa on se hyvä puoli, että silmäilevä lukeminen, juonen ’ahnehtiminen’, ei ole mahdollista). Oli myös muistutettava itseään useaan otteeseen, että kaikesta huolimatta kyse on fiktiosta. Kuitenkin.

Kirjan kuunneltuani vasta katsoin Heidi Könkään haastattelun Aamun kirja -ohjelmassa. Kylläpä kirjan syntykin kuulostaa kiehtovalta! TV-käsikirjoitusta työstettiin perusteellisesti vuosia, ja romaani syntyi Könkään mukaan jonkinlaisena sivutuotteena, kun hän joutui pysähtymään solmuun menneen käsikirjoituksen työstämisen kanssa. ”Romaani halusi tulla”, kuten kirjailija sanoo. Hertta Kuusisen ääni on niin voimakas, ettei se jättänyt rauhaan?

Köngäs korostaa, että Herttaon ennen kaikkea rakkausromaani. Niin se onkin, mutta kuunnellessani ajattelin kyllä monesti, että Hertan todellinen rakkaus ja intohimo oli sittenkin aate. Miehet ja jopa lapsi olivat sittenkin lopulta toissijaisia. Köngäs näyttää Hertan ja Leinon eron tässä suhteessa melko jyrkkänä. Hertta asetti aatteen ja puolueen aina kaikessa kaiken edelle. Köngäs käyttää hänestä luonnehdintaa ’kommunismin pyhimys’, joka joutuu sitten aatteen uhriksi. Leinolla ei tällaista aatteen paloa koskaan ollut, vaan hänen vaikuttimensa olivat Hertassa selvästi henkilökohtaisempia.

Heidi Köngäs kuvaa Hertta Kuusisen äärimmäisen voimakkaaksi ja aikaansa reilusti edellä olevaksi epäsovinnaiseksi naiseksi. Elämä kolhi Herttaa armotta, ja kohtalon keinu vei vuoroin pohjalle, vuoroin huipulle. Uskomaton nainen, uskomaton elämä ja ura. Hertta herättää kovan janon lukea lisää suomalaisista kohtaloista ja Suomen lähihistoriasta. Mitä enemmän lukee, sitä enemmän haluaa vielä lukea! Toivon myös kiihkeästi, että Punainen kolmiojossain vaiheessa uusitaan televisiossa tai tulee muuten nähtäville. Nyt olisin siihen valmis.

Äänikirjan lukee hienosti Elsa Saisio, jonka luennasta olen oppinut kirja kirjalta pitämään yhä enemmän. En kuitenkaan voinut olla jälleen toivomatta, että kirjassa, jossa on eri minäkertojia, olisi useampi lukija. Tässä heitä olisi tarvittu Saision lisäksi vielä kaksi, mieluiten miehiä. Jos toivoa saisi, kaikki lukijat olisivat olleet Punaisen kolmion näyttelijöitä…

Heidi Köngäs: Hertta

Otava 2015. Äänikirjan lukija Elsa Saisio, kesto 8 h 11 min.

Sekä painettu kirja että äänikirja ostettu

Harmillista, että ensikosketukseni Marja-Liisa Heinon tuotantoon on vasta hänen viides teoksensa Älä tähti putoa. Heinon esikoisdekkari Enkelimies (WSOY, 2006) oli ilmestymisvuonnaan Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana, ja toinen dekkari Suomen suuntaan (WSOY, 2008) voitti Kalevi Jäntin palkinnon vuonna 2008. Ilmeisen laadukasta tuotantoa Heino siis kirjoittaa, ja tämän viidennen teoksen luettuani olen samaa mieltä.

Ensimmäiset omat havaintoni Heinon tuotannosta ovat ajalta, jolloin ilmestyi Astuit väärään autoon(WSOY, 2013). Kirjaa kehuttiin sen verran, että olen ostanut kehujen innoittamana hyllyyni sitä edellisen Heinon teoksen eli Niemisen tyttövainaan tapauksen (WSOY, 2011). Se odottelee kuitenkin edelleen lukuvuoroaan. Heino vaikuttaa paitsi laadukkaalta myös monipuoliselta dekkaristilta.

Älä tähti putoa on toinen osa rikosylikonstaapeli Karli Eerolasta kertovasta sarjasta. Eerola on mielenkiintoisimpia suomalaispoliiseja, jonka olen dekkareissa tavannut. Hän on syntyperältään puoliksi romani, ja hän noudattaa jossakin määrin heimoperinteitä omassa elämässään ja on lisäksi uskovainen. Miehellä on erikoisen sukutaustansa takia laaja kielitaito. Isänpuoleiset isovanhemmat ovat muuttaneet Suomeen Norjasta, joten Eerola puhuu norjaa. Äidin perua taas on sujuva ranskan taito.

Heino ei ainakaan tässä toisessa Karli Eerola -dekkarissa vaivaudu lukijalle paljoakaan päähenkilöään esittelemään. Tiedonmuruset saa lukija poimia tarinan mittaan matkan varrelta ja osin rivien välistä. Eerola tuntuu olevan pätevä poliisi, mutta työpaikalla on erilaisia skismoja, jotka osin vaikuttavat liittyvän Eerolan etniseen taustaan.

Yksityiselämässä tapahtuu suuria muutoksia, kun Eerolan rakastettu Jessi muuttaa Eerolan luo asumaan. Ratkaisu on monimutkainen, sillä Eerola on jonkinlainen omaishoitaja isoisälleen, eläköityneelle maalaispapille. Tyttöystävä Jessi ei taida olla romani, koska puhtaussäännöistä on tulla sanomista Eerolan itsehillintäponnisteluista huolimatta. Jessi ei esimerkiksi saisi poimia puutarhan herukoita.

Kuten huomaa, minua kiinnosti kirjassa eniten juuri Eerolan hahmo. Olisin halunnut tutustua mieheen lähemmin, joten jossain vaiheessa on vielä ehdittävä aiempi osakin lukea. Varsinainen rikosjuonikaan ei ole huono. Maahanmuuttajataustaisen muslimiperheen teini-ikäinen Tara-tytär on kadonnut. Perheen vanhemmat ovat suunniltaan huolesta, ja isoveli Kia tuntuu potevan lähinnä syyllisyyttä siitä, ettei ole opiskeluiltaan ehtinyt vahtia sisartaan tarkemmin.

Suomessa syntynyt Tara ei ole elänyt ihan sillä tavalla kuin muslimiperinteet edellyttävät. Kaunis tyttö on ollut kiinnostunut vaatteista, meikeistä ja tietysti pojista. Kun koululle on tullut kuvausryhmä etsimään juontajaa uuteen tv-sarjaan, on Tara ollut innoissaan ja mukana loppumetreille saakka. Esiintymistä on kuitenkin vielä pitänyt hioa, ja Tara on päässyt mukaan mallikoulun kurssille muutaman muun tytön kanssa. Tara on halunnut tähdeksi, jota hänen nimensäkin tarkoittaa.

Kun perhe on matkustanut sukulaisiin Ruotsiin, Tara on jäänyt Suomeen. Heti ensimmäisenä iltana hän on kadonnut, eikä puhelimeen enää saada yhteyttä. Netistäkin tyttö tuntuu haihtuneen täysin. Kenen matkaan Tara lähti Ilveksen yökerhosta? Mitä tytölle on tapahtunut? Selvitystyö on vaikea, sillä totuuden irti saaminen Taran perheestä ja ystävistä on lähes mahdotonta.

Poliisi tekee aika nopeasti johtopäätöksen, että perhe on halunnut päästä tytöstä eroon, ja samaa mieltä tuntuu olevan maahanmuuttajayhteisökin. Kia tekee omia selvityksiään Taran poikaystävistä ja miestuttavista. Sitten alkaa liikkua huhuja kunniamurhasta, joka olisi tapahtunut suvun piirissä kymmenisen vuotta sitten. Mitä saaristomökillä oikein tapahtui 16-vuotiaalle Marjanille? Entä missä on Tara?

Heino kirjoittaa etäännyttävästi, jotenkin viitteellisesti. Kehenkään henkilöistä ei pääse oikein lähelle, ja tapahtumien ymmärtämisessäkin saa olla tarkkana. Heinon kerronta on muutenkin niukkaa, mutta vaikka teos on sivumäärältään ohuehko, pitää tarina sisällään paljon mielenkiintoista ja mieltä askarruttavaa. Lukiessani mietin Marja Björkin teosta Mustalaisäidin kehtolaulu (Like, 2014) ja Anja SnellmaninParvekejumalia (Otava, 2011), joissa samoja teemoja sivutaan kuin Heinokin. Tässä teoksessa oikeastaan yhdistyvät noiden teosten teemat hienosti.

Vielä varoituksen sana kirjaan tarttuville: älkää lukeko takakansitekstiä! Jostain syystä kustantaja on päästänyt takakanteen oikean juonipaljastuspläjäyksen, joka latistaa pahasti lukukokemusta.

Marja-Liisa Heino: Älä tähti putoa

WSOY 2015. 232 s.

Arvostelukappale.

Aloitin Harri V. Hietikon biker-trilogian vähemmän taitavasti keskeltä eli Näkemiin, Shosannasta viime vuonna. Järkevää olisi ollut aloittaa alusta, mutta nyt, päätösosan Insomnian ensioireetkin luettuani taitaa olla liian myöhäistä palata alkuun. Niin selkeästi Hietikko nimittäin avaa menneisyyden arvoitukset ja päättää tarinan tässä viimeisessä osassa.

Nimeämättömäksi hamaan loppuun saakka jäävä minäkertoja, eräänlainen moottoripyöräkostaja on kirjan alussa hyvin surullisissa puuhissa. Rakastettu G. menehtyy vaikeaan sairauteen Saksassa, ja bikerin elämästä katoaa merkitys. On aika palata kotiin, Tampereelle, selvittää tilit ja tehdä kaikesta loppu vähin äänin.

Toisin kuitenkin käy. Kotiin palaava motoristi toivotetaan tervetulleeksi liivijengiin ja sen kerhotaloon ristiriitaisin tuntein. Syykin selviää vähitellen myös lukijalle. Viidestä perustajajäsenestä on nyt koolla kolme: biker, presidentti ja asekessu. Vain viimeksi mainitulla on vaimo. Mutta naisiin liittyy olennaisesti se asia, joka kolmikon välejä edelleen hiertää. Kuvio ei ole aivan yksinkertainen.

Kerho viettää leppoisaa juhannusjuhlaa luonnon helmassa, mutta juhannuspäivän aamuna joukkoa odottaa ikävä yllätys: presidentti on tapettu telttaansa. Ensimmäinen johtopäätös on, että jokin kilpaileva kerho on aloittanut sodan. Mutta mikä ja miksi? Ensimmäisen hämmennyksen jälkeen päätetään palata Tampereelle ja ainakin toistaiseksi säilöä presidentti kerhotalon pakastimeen, jossa säilytetään myös snapsiviinoja. Kun ruumiita ja pakastimia alkaa tulla lisää eikä kilpailevien kerhojen havaita liittyvän asiaan, alkaa bikerin päässä syntyä jonkinlainen hahmotelma tapahtumista. Mutta murhaaja on lopulta melkoinen yllätys menneisyydestä.

Ihastuin Hietikon tyyliin ja omintakeiseen tapaan käyttää kieltä ja viljellä huumoria alun perin ensimmäisen Joulukalenterinyhteydessä. Kaikki tämä on edelleen tallessa, ja pidinkin Insomnian ensioireista ihan kohtalaisesti, vaikka jonkinlainen venytyksen maku tässä kuviossa on jo kahden kirjan mittaisenakin. Miksi on pitänyt kirjoittaa trilogia? Myönnän, että syy on todennäköisesti itsessäni ja viimeaikaisessa runsaassa dekkariannoksessani. En millään jaksaisi mitään pidempiä sarjoja, jolleivat ne hyvin nopeasti uudistu ja tuo mukanaan jotain olennaista uutta. Trilogiat tuntuvat olevan myös muodissa.

Hietikko kirjoittaa pelottavista moottoripyöräjengeistä sellaiseen sävyyn, että on mahdotonta olla naurahtelematta. Touhuilu kerhohuoneistojen seinien sisällä on lähinnä koomista, eivätkä kaikkien kerhon jäsenyyttä havittelevien älynlahjoissa ole paljoa kehumista. Meno kaupungissa on muutenkin hieman vinksahtanutta. Edellisen osan vahva noir-sävytys tuntuu kuitenkin olevan tiessään, mikä ei välttämättä ole ollenkaan huono juttu. En edellistä lukiessani vielä oikein osannut päättää, oliko tarkoituskin hihitellä lukiessaan. Nyt ei tarvinnut yhtään epäröidä: kyllä oli.

Mielenkiintoista on nähdä, mitä Hietikko dekkarin alalla seuraavaksi kirjoittaa. Aion lukea.

Harri V. Hietikko: Insomnian ensioireet

Reuna 2015. 224 s.

Arvostelukappale.

Olen vilpittömän iloinen Pekka HiltusenStudio-sarjan sekä kotimaisesta että kansainvälisestä menestyksestä. Yhtä vilpittömästi haluaisin myös itse tempautua sarjan pauloihin. Olen totisesti yrittänyt. Vilpittömästi sinun (Gummerus, 2011) jätti minut ristiriitaisiin mutta kuitenkin odottaviin tunnelmiin, mutta Sysipimeä(WSOY, 2012) jäi poikkeuksellisesti kesken.

”Tapahtumien ja lukijan väliin jää jokin lasiseinä, tapahtumat eivät tule iholle, kuten sanotaan”, olen todennut sarjan kahta ensimmäistä osaa (tai siis ensimmäistä ja toisen alkua) pohtiessani. Olen todella harmissani, että joudun toistamaan tuon ajatuksen myös kolmannen Studio-trillerin Varo minuayhteydessä. Jollen olisi sitoutunut lukemiseen palkintoraatilaisuuden kautta, olisin todennäköisesti jättänyt tämänkin teoksen kesken.

Hiltunen on näet uskollinen omalle tyylilleen ja toistaa tässä kolmannessa osassa kaikki ne piirteet, joista en aikaisempien kirjojen osalta pitänyt. Tämä on toki hyväksyttävää ja ihan kunnioitettavaakin. Kirjat ovat löytäneet lukijansa ja ne ovat monin tavoin kiiteltyjä, Johtolanka-palkintokin napsahti aloitusosasta. Miksi siis muuttaa tyyliä? Ei miksikään, tietenkään, mutta loogista siis on, että minä en vieläkään päässyt studiolaisten menoon sisälle. Lasiseinä on ja pysyy välissämme.

Olen moittinut kustantajaa Sysipimeän liian pienestä fontista. Tästä vaivasta on Varo minua -kirjassa onneksi päästy, mikä tietysti näkyy muhkeampana sivumääränä: 446 sivua. Tästä tosin noin kolmannes olisi ollut karsittavissa. Hiltunen nimittäin pelaa jälleen riskillä. Kirjan alusta noin 150 sivua on hidasta, rohkenen sanoa pitkäpiimäistä, aiheeseen johdattelua, jonka kuluessa ei tapahdu oikeastaan mitään. Liaa ja Maria ei juurikaan lukijalle esitellä, vaan luotetaan siihen, että he jo ovat tuttuja. Toki kirjan voi täysin itsenäisenäkin teoksena lukea, mutta aiempien osien lukeneille mukaan pääsy lienee helpompaa. Samalla Hiltunen joutuu varomaan, ettei liikaa paljastaisi aiempien kirjojen juonista.

Tässäkin osassa erillisiä juonilinjoja on kaksi. Toinen, jännittävämpi (oikeastaan jopa kammottava) liittyy Lian henkilökohtaiseen menneisyyteen. Toista juonilinjaa hoitelee Mari muiden studiolaistensa kanssa. Tämä on monipolvinen ja paikoin sekavahko ja perusteluiltaan ontuva puoli kirjassa. Studion toiminta on herättänyt turhan kovaa kiinnostusta Lontoon poliisin rikosylikomisario Peter Gerrishissä. Jopa pakkomielteisen tiukkana tutkijana tunnetun Gerrishin kiinnostus on kaikkea muuta kuin toivottavaa, ja Mari päättää selvittää miehen heikot kohdat saadakseen tämän tutkimukset herpaantumaan.

Poliisimiehen toimien penkominen johdattaa Studion nopeasti pahamaineisen katujengin KFM:n jäljille. Kill for Money -jengi on kerännyt mainetta nopealla laajenemisellaan ja ilkeällä menetelmällään pakottaa kuolemaan tuomittu vastustajansa soittamaan viimeisen puhelunsa läheisimmälle ihmiselleen. Puhelun kuluessa tuomittu ammutaan. Jengiä johtaa sisaruspari Jay Jay ja Janice. Miksi jengi ei kuitenkaan ole kostanut Janicen taannoista joukkoraiskausta? Mitä jengi suunnittelee naapurijengin alueen autioon taloon? Marin erikoisille taidoille, rahoille ja alaisille on jälleen kysyntää.

Keskeltä Varo minua on jännittävä, hetkittäin jopa piinaava. Kumpikin juonilinja kokee kliimaksinsa kuitenkin hyvissä ajoin ennen kirjan loppua, joka jälleen on pitkähköä loiventelua. Kummassakin juonilinjassa olisi mainiot ainekset oman trillerin kirjoittamiseen, enkä aivan ymmärrä, miksi ne on nivottu yhteen kirjaan niin, ettei kumpikaan oikein pääse kunnolla syvenemään ja siten oikeuksiinsa. Marin tai Lian kanssa en vieläkään päässyt läheiseksi.

Lontoon perinpohjainen tuntemus, kiinnostus historiaan ja arkkitehtuuriin sekä nykyteknologiaan sen sijaan paistavat jälleen hyvällä tapaa läpi kirjasta.

Pekka Hiltunen: Varo minua

WSOY 2015. 446 s.

Arvostelukappale.

Kevätaurinko kauniisti paistaa ulkona, mutta flunssatoipilas on tuomittu viettämään pyhäpäivää sisätiloissa. Jotain puuhaa pitää kuitenkin keksiä, joten päätin lopultakin aloittaa kauan hautomani blogikirjoitussarjan Kirjahyllyjeni kätköistä.

Kirjanörtillä jatkuva pulma on, mihin saada kirjat mahtumaan, niitä kun tuntuu tulvivan ovista ja ikkunoista alati. Kirjahyllyt eivät ole muotikalusteita, mutta meidän taloudessamme niitä on useita. Työhuoneen yhden seinän peittävä Lundia on jatkuvasti lähes täynnä, ja siitä joudun tasaisin väliajoin kirjoja karsimaan. Nytkin nurkassa odottaa kaksi täyttä kassillista kirjaston kierrätyshyllyyn heivaamista.

Sivukirjahyllyni sijaitsee omilleen muuttaneen tyttären huoneessa. Siihen olen säilönyt dekkarini. Valitettavasti sekin alkaa olla melkoisen täynnä, vaikka kirjoja on ahdettu pariin riviin. Lundiassa on kirjoja vain yhdessä rivissä, koska muuten en löytäisi mitään. Kirjani säilytän tekijän sukunimen mukaan aakkostettuina.

Huomaan säilyttäväni kirjoja kaksi johtoajatusta mielessäni pitäen: kirjat, jotka aion lukea ja kirjat, jotka ehkä luen vielä uudelleen. Dekkareiden osalta tämä ei ihan toimi, vaan säilytän näemmä sellaistakin, mistä vain olen kovasti pitänyt, vaikka en enää todennäköisesti koskaan lue uudelleen. Sarjojakin olisi mukava kerätä, mutta tila yksinkertaisesti loppuu kesken.

Mitä sitten kirjahyllyistäni löytyy? Se selvinnee tämän kirjoitussarjan kuluessa kiinnostuneille. Tervetuloa kurkistamaan hyllyihini!

Aloitusosassa keskitytään A-hyllyyn.

Jo tästä rivistä saa hyvän käsityksen kirjahyllyni toimintaperiaatteesta. Hyllyyn ovat päätyneet ja sinne saaneet jäädä klassikot ja vielä lukemattomat laatuteokset sekä muutama muu suosikki.

Juhani Aho kuuluu kotimaisten klassikoitten kärkijoukkoon, ja millainen kotimaisen kirjallisuuden opintoja suorittanut kirjamaanikko olisin, jos en omistaisi Rautatietä ja Juhaa? Romaanikaksikko Papin tytär ja Papin rouva ovat myös suosikkejani ja ne on kummatkin luettu pariinkin kertaan. Omasta hyllystä puuttuu vain Panu. Muuten Ahon tuotannon helmet olisivatkin siististi nipussa.

Ehdottomia omaan hyllyyn kuuluvia klassikkoja ovat myös Jane Austenin teokset Ylpeys ja ennakkoluulo sekä Järki ja tunteet. Molemmat on siis myös luettu, ei vain katsottu leffoina tai sarjoina. Kotimaisiin klassikoihin lasken ehdottomasti myös Orvokki AutionPesärikko-trilogian. Sille vahva lukusuositus, mikäli se vielä on lukematta. Sen voisin itsekin vielä ainakin kertaalleen lukea.

Jo luettujen ja säilytettävien aarteiden joukkoon kuuluvat ehdottomasti Chimamanda Ngozi Adichienteokset Purppuranpunainen hibiskus, Kotiinpalaajat ja novellikokoelma Huominen on liian kaukana. Eniten pidän Adichien romaanista Puolikas keltaista aurinkoa, mutta se on teillä tietymättömillä. Jos muistat lainanneeni teoksen minulta, palautathan se luettuasi? Kokoelmani on ilman sitä valitettavan aukkoinen.

Joskus vielä luen nämä -osastoon kuuluvat myös Margaret Atwoodin kirjat sekä suurin osa Paul Austerin romaaneista. Molempien tuotannosta olen lukenut joitakin teoksia ja ihastunut kovasti. Atwoodin Herran tarhuritvakuutti minut kerrasta, ja olen hamstrannut itselleni sarjan aloitusosan Oryx ja Crake sekä uusimman ja ymmärtääkseni päätösosan Uusi maa. Mieluiten lukisin sarjan vielä kokonaan järjestyksessä, mutta Herran tarhureita en ole ostanut itselleni toistaiseksi.

Paul Austerin tuotantoon tartuin luettuani hänen vaimonsa Siri Hustvedtin hienon romaanin Kaikki mitä rakastin. Ensikosketukseni taisi olla Illuusioiden kirja, joka vakuutti Pidin siis kovasti lukemastani ja olen sittemmin koonnut omaa Auster-kokoelmaani pahan päivän varalle. Eipähän heti lopu kesken!

A-hyllystäni löytyy vielä yksi erikseen mainittava helmi eli Anssi AsunnanKolmas aikakirja. Se osui luettavakseni reittiä, jota ei enää ole olemassa. Vuonna 2005 kustantamot nimittäin vielä lähettivät teoksiaan lehtien kulttuuritoimituksiin ilman, että niitä erikseen tilattiin. Kolmas aikakirjapäätyi tästä satunnaispinosta minun lukupinooni ja kirjoitin siitä aikanaan siis lehtiarvion. Suurimman osan vuosien mittaan arvioimistani kirjoista olen pistänyt eteenpäin, mutta mieluisimmat olen pitänyt tallessa. Tämä kuuluu ehdottomasti säilytettäviin. Lainaan tähän vähän lehtijutustani:

”Nasan tutkija Andy Coppola katselee v. 2035 televisiosta uutiskuvaa, jossa sukeltajat esittelevät Messinansalmen pohjasta nostettua aarretta: liitonarkkua ja Mooseksen laintauluja. Löytö sinänsä on ällistyttävä läpimurto, mutta Andyn leuan saavat loksahtamaan liitonarkun kerubit, jotka itse asiassa näyttävät olevan kevyitä fuusioreaktoreita, joita hänen oma suunnitteluryhmänsä on parhaillaan vasta kehittelemässä.

Laintaulut taas näyttävät avaruussukkuloiden mustilta laatikoilta. Onko kyseessä pila tai huijaus vai onko Mooseksella ollut käytössään huipputekniikkaa ja atomienergiaa? Jotta selvyys saataisiin, on esineet käytävä ryöstämässä Vatikaanista, jonne katolinen kirkko on ne pian asettanut näytteille.

Tästä Asunnan huikea tarina vasta alkaa. Andy ei voi ymmärtää, miten esineet ovat merenpohjaan joutuneet. Hän jatkaa fuusioreaktorin rakentamista, ja kymmenisen vuotta myöhemmin hän on mukana jättiläismäisen Trinity-avaruusaseman kohtalokkaalla matkalla. Asema ajautuu madonreikään, ja vain muutama pelastussukkuloista palaa koskaan Maahan.

Asunta pistää reippaasti uusiksi niin Vanhan kuin Uudenkin testamentin tapahtumia. Monet hänen ”teorioistaan” ovat kutkuttavalla tavalla loogisia ja mahdollisia. Dan Brownin tai Tom Egelandin tavoin Asunta ei sorru pitkiin teoreettisiin tai historiallisiin jaaritteluihin, vaan ratkaisut selittyvät henkilöiden toiminnan ja oivallusten kautta. Monimutkaisin teoria Asunnan kirjassa on oikeastaan ajan suhteellisuus: on olemassa vain menneisyys ja nykyhetki, joiden välillä voi kulkea. Salaliittojen sijaan Kolmannen aikakirjan kertoman tarinan tapahtumia ohjaa sallimus tai kohtalo, ehkä Jumala.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat tulevaisuuteen, joka näyttäytyy melko negatiivisessa valossa. Israel on taistelukenttä, Helsinki mereen vajonnut konkurssipesä. Aivan, Suomellakin on tässä huikeassa ja mielenkiintoisessa romaanissa oma tärkeä osuutensa.”

***

Mitä Sinun kirjahyllystäsi löytyy a-kirjaimen kohdalta? Mitä olennaista mielestäsi puuttuu minun hyllystäni? Onko jotain yhteistä? Lukusuositukset ja muut kommentit ovat tervetulleita!

Hän vihasi tapaa, jolla juniorit pahoinpitelivät hänen rakasta suomeaan. Pahimpia olivat ne, jotka kyselivät, että ketä soittaa. Se osoitti että turhaan, koska vastaanottajalla ei ollut ketään kotona. Lisäksi tekstiviestien ja sosiaalisen median kokoonpuristettu ja ratkiraiskattu kieli johti siihen, että nuorten toimittajien teksteissä vilisi kirjoitus- ja yhdyssanavrheitä. Vertauksetkin ontuivat kuin kissa kuumalla puurolla. Ja kun näitä reppanoita korjasi, ne töksäyttelivät nenäkkäät pystyssä, että lukija kyllä ymmärtää sisällön, eikö se ole tärkeintä…pappa.

Näin murhaavasti nuoremmista kollegoistaan ajattelee Suomen Sanomien legendaarinen rikostoimittaja Lauri Aleksis Kivi toimittaja Simo Hiltusen kiitellyssä esikoisromaanissa Lampaan vaatteissa. Lauri ei ole helppo ihminen, vähiten omasta mielestään. Takana on ankeaakin ankeampi lapsuus Outokummussa. Isä on ollut avoimen väkivaltainen niin vaimoaan kuin lapsiaankin kohtaan. Äiti ei ole osannut pitää suutaan, vaan on yllyttänyt miestä tämän äityessä viinanjuontiin. Seuraukset ovat olleet Tuomaksen ja pikkuveli Laurin kannalta kaikkea muuta kuin mukavia.

Kerran isän lyönti osui tavallista pahemmin, ja sen muistona Lauri käyttää lopun ikäänsä kuulolaitetta. Lisäksi heiveröistä Lauria kiusattiin koulussa armotta. Ei siis ihme, että nuorukainen alkoi kasvaa kieroon. Jossain tyynen ulkokuoren alla asuu peto, jota Lauri koettaa parhaansa mukaan hillitä. Peto on kuitenkin jo vienyt Laurilta perheen. Tuomas taas on kadonnut jäljettömiin vuosia sitten. Veljen kohtalo ei jätä Lauria rauhaan, ja isälle ei voi antaa anteeksi.

Työ on kuitenkin jäljellä, ja siinä Lauri on hyvä. Erityisesti miestä kiehtovat laajat rikosartikkelit, joita hän on laatinut lehden kuukausiliitteeseen. Mieltä kiehtovat myös kammottavat perhemurhat. Mikä saa suomalaisen miehen mielen suistumaan niin raiteiltaan, että hän tappaa pienet lapsensa, vaimonsa ja itsensä? Tähän kysymykseen Lauri haluaisi saada vastauksen. Vai onko kyse sittenkin jostain muusta? Ovatko miehet tosiaan tehneet itsemurhan vai onko liikkeellä ennenkuulumattoman ovela ja pirullinen murhaaja?

Kirja alkaa pelottavalla kohtauksella, jossa poika on vähällä joutua metsässä suden saaliiksi. Viime hetkellä poika kuitenkin iskee sutta veitsellään kurkkuun ja tappaa sen. Voitonmerkiksi poika kaivaa sudelta kulmahampaan. Tästä hypätään nykyhetkeen. Lauri Kivi on matkalla töihin, kun hän kuulee taas uudesta perhemurhasta. Tällä kertaa tekijä on poliisi. Lauri saa tapahtumasta skuupin, mutta juttu ei etene. Sen sijaan Lauri päätyy haastattelemaan suomalaista poptähti Aavaa. Miksi rikostoimittaja haluaa tehdä tällaisen jutun?

Vähitellen Hiltunen kerii auki Laurin tarinaa, lapsuuden ja nuoruuden traumoja, jotka selittävät miehen tunnekylmää nykyolemusta. Samalla Lauri pureutuu yhä syvemmälle muutamaan tuoreimpaan perhemurhaan tehdessään erikoisjuttua lehdelle. Pala palalta alkaa hahmottua kuvio. Vai onko Lauri sittenkin aivan väärillä jäljillä? Vai lukija? Yllättäen Hiltunen kiepsauttaa kuvion päälaelleen, ja tarinan vauhti alkaa kiihtyä.

Lampaan vaatteissa-teoksen aihe on mielenkiintoinen ja puhutteleva, ahdistavakin. Harmillisesti Hiltunen ei kuitenkaan malta pysyä valitsemallaan linjalla, vaan hyppää kesken kaiken aivan toisenlaiseen tyylilajiin. Muutenkin laajassa teoksessa on hallitsemista. Sivuja on päälle neljäsataa, eli melko runsaasti. Karsimisen varaa olisi ollut. Lisäksi kaikesta hämmentämisestä huolimatta löin lanttini likoon oikean ratkaisun puolesta jo puolivälissä kirjaa, siis silloin, kun tarina varsinaisesti vasta lähtee käyntiin. Jahti kiihtyy ihan kiitettävästi loppua kohden, mutta sitten alkaa kummallinen selittelyvaihe. Kaikki langat pitää pilkuntarkasti solmia yhteen ja vääntää kuvio vielä rautalankamalliksikin. Loppua olisin siis toivonut napakammaksi myös. Lukijaankin voisi hieman luottaa.

Alkuun pääseminen tämän teoksen kanssa otti myös poikkeuksellisen koville. Salaperäisyyden huntu leijuu tarinan yllä, eikä juttu oikein ota käynnistyäkseen. Sadan sivun paikkeilla olin jo luovuttaa, mutta muutama luottohenkilö onneksi kannusti jatkamaan lukemista. Eniten minua kuitenkin tökki erityisesti alkuosan täyteen monimerkityksisyyksiä ladattu kieli. Pidän kielellä leikittelystä ja vitsailustakin, mutta liika on liikaa. Sen sijaan mediamaailman kuvaus on kiinnostavaa ja aidonmakuista, vaikka toivoakseni Hiltunen sentään edes vähän liioittelee.

Kaiken kaikkiaan on todettava, että vaikka Lampaan vaatteissa ei minua ihan saanut haltioitumaan, on Hiltunen varteen otettava esikoiskirjailija. Jatkoa jään kiinnostuneena odottelemaan.

Simo Hiltunen: Lampaan vaatteissa

WSOY 2015. 417 s.

Arvostelukappale.

”Pidin kirjasta paljon. En olisi arvannut, että merenkulusta voi kirjoittaa näin kauniin romaanin. Tarina pysyy koossa, henkilöhahmot ovat kiinnostavia, eri aikatasot limittyvät luontevasti. Tarina soljuu eteenpäin vaivattomasti, kiireettä. Kirja on vangitseva, sitä haluaa lukea eteenpäin mutta ei ahmien vaan joka sanasta nauttien.

Hemulin kirjahylly -blogin Henna.

”Ja sanon tämän suoraan: minulle olisi riittänyt puhdas kronologinen tarina haaksirikkotapauksesta Irlannissa 1895 – 1896 ja siihen liittyvä ihmissuhdesähkö. Niissä on menneen maailman lumoa ja romanttista arvoitusta. En tavoita, mitä lisäarvoa 2012-osuus antaa, ainakin minulle se jää sisällöttömäksi, jopa vaivaannuttavaksi.

Loppupuolella on kömpelöä naamiaismenoa ja tukahdutettujen tunteiden sekä dramaattisten käänteiden pakahdusta – olkoon vaan: huomaan toivovani parasta orvoille ja rakkaudessa pettyneille.”

Tuijata. Kulttuuripohdintoja -bloginTuija.

Vihdoin pääsiäispyhinä oli aikaa tarttua Leena Landerin uutuusromaaniin Kuka vartijoita vartioi, joka oli uskollisesti odottanut lukuvuoroon pääsyään Helsingin kirjamessuista asti. Valitettavasti aikatauluni ei sopinut kirjailijan kireään messuaikatauluun ja jäin ilman himoitsemaani signeerausta, mutta kirjan sain kuitenkin kotiutettua. Jo ennen messuja olin pannut kirjan ilmestymisen hyvilläni merkille, sillä kirjailija julkaisee suorastaan lukijaa kiduttavan harvakseltaan. Edellinen romaani Liekin lapset kolahti minuun vahvasti, ja nyt lupailtiin, että KVV on aloitusosa trilogialle. Mikäpä sen parempaa!

Pyhät ja vielä muutama arki-ilta päällekin kuluivat mainiosti Irlannissa Dublinin lahden rannalla Kingstownin satamakaupungissa vuosien 1895 ja 2012 jouluntienoilla. Jouluaatonaattona 1895 ahvenanmaalaisen laivanvarustaja Erik Sirenin omistama rahtipurjealus Palme tekee haaksirikon aivan kaupungin edustalla. Sääoloja uhmaavat rannikon meripelastajat laskevat vesille pelastusaluksen, mutta jokin menee pieleen ja vene kaatuu kääntymättä koskaan takaisin oikeaan asentoon, kuten sen olisi pitänyt. Koko viisitoistahenkinen miehistö hukkuu kaupunkilaisten katsellessa katastrofia avuttomina rannalta.

Suomalaisaluksen miehistö ja matkustajat sen sijaan pelastuvat. Laiva tosin vahingoittuu pahoin ja lopulta uppoaa sataman edustalle. Pelastajien kauhea kohtalo varjostaa pelastuneiden iloa henkiinjäämisestä. Kaupunki on lamaannuksissa, mutta pelastuneille haaksirikkoisille osoitetaan asiaankuuluvaa vieraanvaraisuutta. Saman tien aletaan paitsi tutkia onnettomuutta myös kerätä varoja hukkuneiden omaisille. Tutkinta saa pian outoja käänteitä, joita herkeämättä tarkkailee toimittaja Daniel Ford. Mediahuomio on poikkeuksellinen, ja keräys tuottaa nopeasti omaisuuden. Sille olisi käyttöä monille.

Vuoden 2012 jouluna suomalaispariskunta, kirjailija Eeva Rafaelsson ja hänen eläkkeellä olevaa kommodorimiehensä Mikko etsivät tietoja Palmen haaksirikosta ja veneonnettomuudesta Kingstownissa tai oikeammin Dun Laoghairessa. Eevan isoisoisä Matias Sahlman oli 12-vuotiaana laivapoikana mukana Palmella sen haaksirikkoutuessa, ja Eeva haluaa selvittää olosuhteita haverin aikana. Hän muistaa vanhan isovaarinsa vielä jotenkuten, koska on ollut itse kahdeksanvuotias tämän kuollessa. Voisiko haaksirikosta ja Matiaksesta kirjoittaa romaanin? Mutta miksi Mikko tuntuu kummallisen ahdistuneelta?

Tätä juttua miettiessäni ajattelin, että loistavan viihdyttävä ja erittäin kiinnostava romaani on jäänyt harmillisen vähälle huomiolle. Suurimmat päivälehdet ovat julkaisseet myönteisiä arvioita teoksesta, mutta blogijuttuja löysin vain muutaman. Olen lainannut jokaisesta löytämästäni jutusta tähän omaani muutamia kohtia, joissa käsitellään niitä asioita, joita itsekin lukiessani ja loppuun päästyäni pohdin.

HennaHemulin kirjahyllystä piti kovasti kahden aikatason rinnakkaisesta kuljetuksesta. On myönnettävä, että niin pidin minäkin. Yli sadan vuoden takaisen onnettomuuden maisemiin palaaminen nykyaikana tuntuu kiehtovalta, ja Mikon kokemukset Estonian onnettomuudessa ja rauhanturvatehtävissä avaavat kirjan teemoja. Toisaalta ymmärrän Tuijan näkemyksetkin. Tarina olisi toiminut loistavasti myös pelkästään historiallisena romaanina, jolloin sen kiehtova ja rohkea rakkausjuonikin olisi kenties korostunut enemmän. Mielestäni KVV on nimittäin vahvasti myös rakkausromaani. KVV on paksu kirja, lähes tiiliskiviluokkaa (oma luokitukseni, jossa raja kulkee 500 sivun kohdalla). Kun romaaniin alkaa tulla sivuja yli 350, olisi minusta aina vakavasti pohdittava, miksi. Voisiko sittenkin jotain jättää pois? Toimisiko tarina paremmin hieman suppeampana?

”Lander on kirjoittanut romaaniinsa valtavan määrän tietoa ilman, että tarina tuntuu hetkeäkään täyteen ahdetulta. Tapahtuma-ajoista ja -paikoista syntyy erilaisin episodein monipuolinen ja havainnollinen kokonaiskuva, ja jokaiselle pienimmällekin motiiville Sylvian joululaulusta apilanlehteen asti löytyy jossain myöhemmässä vaiheessa käyttöä.

Minua viehättää, että saan päähenkilöiden ohella, ellen aivan tutustua niin ainakin tavata ihan oikeita historiallisia henkilöitä, kuten emansipoituneen nationalistin Anna Parnellin ja mm. orkideamaalarina kunnostautuneen Lydia Shackletonin. Pääsen vierailulle Irlannin kasvitieteelliseen puutarhaan ja kiertämään Newgrangen megaliittihautaa, ja alan kuin alankin ymmärtää jotain sadan vuoden takaisesta jääbisneksestä ja erityisesti tuonaikaisesta laivaliikenteestä.

Landerin uusi romaani on kuin iso puzzle. Hurja palamäärä asettuu kuin asettuukin paikoilleen, ja lopputulos näyttää, mitä kaikkea elämään sisältyy: rakkautta ja kuolemaa, uskollisuutta ja petosta, rumaa ja kaunista, koomista ja traagista, muistoja ja unelmia...” Kirjareppu-bloginRaija

”Historiankuvauksena Kuka vartijoita vartioi on vahva ja luotettava. Siinä paljastuvat 1800-luvun lopun Britanniassa vallitseva köyhien ja rikkaiden välinen eriarvoisuus, lasten ja naisten kohtelu sekä kuninkaallisten ylivertainen asema imagosodassa. Ja jopa usko suomalaisten noitavoimiin!” Annelin lukuvinkit -blogin Anneli

Jo lukiessani ajattelin, että romaania varten on tehty aivan valtavasti taustoitusta! Yksityiskohdat on hiottu virheettömiksi, ja tietoa suorastaan tulvii kaikille aisteille. Kaikki palaset loksahtavat huolella paikoilleen. Toisaalta yksityiskohtien ja faktojen runsaus on romaanin ehdottomia vahvuuksia, mutta se alkaa erityisesti lopussa kääntyä jo itseään vastaankin. Esimerkiksi loppiaisen merkityksen ja viettotapojen perinpohjainen vatvonta alkaa jo mennä liiallisuuksiin. Monenlaista rönsyäkin tarinaan kasvaa, kuten tuo Annelin mainitsema vierailu kasvitieteellisessä puutarhassa. Toki siihenkin liittyy tapahtuma, joka on myöhempien juonenkäänteiden kannalta olennainen, mutta silti.

Tämän romaanin on siis lupailtu olevan trilogian aloitusosa. Lander on haastatteluissa kertonut käyttäneensä KVV:ssa äitinsä suvun tarinoita aineksina, joten jotain siihen liittyvää kenties olisi tulossa? Toisaalta Lander solmii aikamoisen tiukasti useimpien henkilöiden kohtalot epilogissaan. Ehkä Matiaksesta kuitenkin kuullaan vielä lisää? En pistäisi lainkaan pahakseni!

Leena Lander: Kuka vartijoita vartioi

Siltala 2015. 496 s.

Ostettu.

Olen näemmä lainannut Liekin lapset jollekulle. Jos olet kirjan jo lukenut, palauttaisitko sen? Kiitos!

Kirjahyllyjeni kätköistä -sarja jatkuu tänään osalla II eli B-hyllyllä. Tuumailin, että sarja voisi päivittyä vastakin näin sunnuntaisin, koska silloin usein on aikaa leppoisalle muistelulle ja kirjapinojen pöllyttelylle.

B-hylly noudattaa hyvin jo aloitusosassa paljastunutta linjaani. Hyllyyn on tullut säilötyksi (toistaiseksi) lukemattomia klassikoita, suosikkikirjailijoiden teoksia sekä kiinnostavia yksittäisteoksia, jotka ovat päätyneet omistukseeni monenlaisia reittejä. Tarkkasilmäiset huomasivat jo aloituspostauksen kuvista, että hyllyssäni majailee muun muassa kirjastojen poistokirjoja. En tosiaan kaihda mitään kirjanhankintatapoja: ostan uutena ja käytettynä kirjakaupoista, divareista, kirppiksiltä, kirjastojen poistohyllyistä, vaihdan, saan joskus lahjaksi, saan arvostelukappaleita. Vain varastamaan en ole sortunut. Kovakantiset ja pokkarit kelpaavat samanveroisesti hyllyyni.

B-hyllyni vankkumattomat kulmakivet ovat eteläafrikkalainen André Brink ja brittikirjailija A. S. Byatt. Brinkin tuotantoon tutustuin jo lukioikäisenä, koska hän oli äitini suosikkeja tuohon aikaan ja kirjoja suomennettiin silloin tiheään tahtiin. Kirjat avasivat ravistelevalla tavalla Etelä-Afrikan tilannetta aikana, jolloin apartheid oli vielä virallista arkea. Luin kirjat siis äitini kirjahyllystä enkä ole tullut niitä itselleni hankkineeksi. Omaan hyllyyni on sen sijaan päätynyt 1990-luvulla ilmestynyttä tuotantoa, koska silloin lapsuudenkodin kirjahylly ei enää ole ollut ihan käden ulottuvilla. Tässäkin tapauksessa kyse on tietynlaisesta pahan päivän varalle hamstraamisesta, sillä olen hyllyni Brinkeistä lukenut vain muhkean Terroriteon, toistaiseksi.

A. S. Byattin tuotannosta olen toistaiseksi lukenut vain ensimmäisenä suomennetun Riivauksen, joka teki raskaslukuisuudestaan huolimatta suuren vaikutuksen. Kirjallisuudentutkimuksesta ja yliopistomaailman raadollisuudesta kertova teoksen taso sai minut pauloihinsa, mutta rakenteeltaan Riivaus on kauniisti sanoen vaativa. Kirjailijan täydellinen paneutuminen aiheeseen ja teemoihinsa on ihailtavaa ja vaikuttavaa. Siksi tartuin epäröimättä tilaisuuteen, kun Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja laittoi oman kappaleensa järkälemäisestä Lasten kirjasta kiertoon. Se odottelee Pienen mustan kirjan kanssa parempia lukuaikoja.

Loput B-hyllyläiset näyttävät sitten olevan yksittäiskappaleita eri tekijöiltä. Charlotte Brontën hurja Kotiopettajattaren romaani on Suuren Suomalaisen Kirjakerhon painos vuodelta 1991, ja kansipapereiden kunnosta voi päätellä, että se on luettu moneen kertaan. Niin onkin, vaikka itse olen lukenut sen vain kerran. Kappaleeni oli vuosia työpaikkani asiakkaitten käytössä, kunnes tyttäreni halusi tehdä teoksesta yläkouluaikanaan tutkielman ja toin kirjan kotiin. Tytär ihastui kirjaan niin, että jokin aika sitten kävimme varta vasten katsomassa näytelmäsovituksen Lohjan teatterissa.

Karen BlixeninEurooppalaisena Afrikassa on majaillut hyllyssäni suurin piirtein niistä ajoista, kun näin ensimmäistä kertaa elokuvan Minun Afrikkani. Kirjaa en kuitenkaan ole toistaiseksi lukenut. BoccaccionDecameronen olen aikoinani hankkinut ihan työtä varten omaksi, ja siitä olikin parikymmentä vuotta sitten paljon iloa, kun lukiolaisten kanssa historian tunnilla luimme jotain vetävää siitä näytteeksi. Kokonaan en ole itsekään teosta läpi lukenut. Anni BlomqvistinMyrskyluotokin on edelleen lukematta, vaikka näytelmän olen nähnyt eri sovituksina. NoViolet BulawayonMe tarvitaan uudet nimetsen sijaan olen lukenut ja sitä suosittelen lämpimästi! Upea kirja.

Tällaisia ajatuksia B-hylly herätti omistajassaan, entä Sinussa? Mitä olet lukenut, mitä samoja omistat tai olet omistanut? Mitä hyllystäni näyttäisi puuttuvan?

Kirjahyllyjeni kätköistä -sarja:

A-hylly

Sadie Jones: Kotiinpaluu

Tapio Koivukari: Unissasaarnaaja

Tapani Bagge: Pieni talvisota

Mervi Heikkilä: Tuonella kulkijat

Jyrki Erra: Berliinin ajokoirat

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän

Tommi Kinnunen: Lopotti

Hannu Hakonen: Ahneet likaiset kädet

Samuel Bjørk: Minä matkustan yksin

Kate Atkinson: Hävityksen jumala

Jouko Heikura: Asemapaikka New York

Tiina Martikainen: Kasvot pinnan alla

Heidi Köngäs: Hertta

Marja-Liisa Heino: Älä tähti putoa

Harri V. Hietikko: Insomnian ensioireet

Pekka Hiltunen: Varo minua

Kirjahyllyjeni kätköistä I: A-hylly

Simo Hiltunen: Lampaan vaatteissa

Leena Lander: Kuka vartijoita vartioi

Kirjahyllyjeni kätköistä II: B-hylly